Hain töitä. En muista tarkalleen missä kohtaa todellisuus taas iski, mutta varmaan se lähti siitä, kun terapeuttini sanoi, että todennäköisesti kuntoutustukeani ei jatketa enää sitten vuodenvaihteessa. Onhan se hyvä tiedostaa tuo, että joskus 6 kk päästä pitää elää vähemmällä, mutta jotenkin siitä on tullut melkein pakkomielle minulle. Raha-asiani ovat sinänsä kunnossa ja säästöjäkin on, mutta silti olen tarkka rahasta. Ja kun terapeuttini sanoi, että kun minulla kerran on niitä säästöjä, niin niitä voisi käyttää. Ajattelin sitten että joo, niinhän teenkin. Sitten kun sanoin Jaskalle, että jos otan säästöistä tonnin vuodessa opiskeluja varten, niin sitten selviän aika pitkälle. Hän sitten sanoi, että jaa tonnin vuodessa, sehän tekee alle 200 euroa kuussa, ja meinaat tulla sillä oikeasti toimeen. Silloin minäkin tajusin, että Jaskahan on oikeassa: eiväthän säästöni riittäisi kuin ehkä vuoteen tai kahteen ja sitten minulla ei olisi mitään.

Ja edelleen pidän kiinni yhdestä asiasta: kämpästäni en luovu. Joo, se maksaa vesimaksuineen lähes 700 euroa kuussa ja on lähellä keskustaa ja aika iso, ja kaikki ovat varmaan viimeiset 4 vuotta kun olen asunut siinä sanoneet, että muuta halvempaan. Se on ainoa ratkaisuehdotus jonka he keksivät. Enkä aio muuttaa. Joten nyt kun viimeiset pari kuukautta olen yrittänyt elää kitkutellen, kun on tuntunut siltä, että rahat ovat aika vähissä ja on pitänyt pyytää äidiltä apua joidenkin laskujen maksamisessa, mistä en tykkää yhtään, niin olen sitten elänyt säästellen. Sitä on kestänyt varmaan nyt pari kuukautta, ja tuntuu, että ei se rahatilanne siitä ole mihinkään muuttumassa. Se on todella turhauttavaa ja tuntuu, että terapeuttini ei tajua sitä oikein. Kun sanoin hänelle, että olen joutunut pyytämään äidiltäni apua laskujen maksamisessa, niin sitten hän kysyi että miten sitten lähetän ne hänelle, jossain kirjeessä vai miten. Sanoin siihen, että joko luettelen niitä tilinumeroita ja viitenumeroita puhelimessa tai sitten lähetän ne sähköpostilla. Terapeuttini kommentoi siihen, että mutta siinähän ajassa olisit ehtinyt itsekin maksaa ne! Yleensä terapeuttini ymmärtää asiat hyvin, mutta tuntuu että tätä raha-asiajuttua hän ei käsitä.

Lisäksi terapeuttini on sanonut, että minun tulisi kieltäytyä äitini tarjoamasta rahallisesta avusta, jos kerran haluan olla itsenäinen, mutta tuntuu että se ei vain olisi mahdollista! En tietenkään haluaisi antaa niitä laskuja äidin maksettavaksi tai ottaa häneltä yhtään mitään tukea vastaan, mutta nykyisellään en muuten tulisi toimeen. Pelkästään terapialasku, joka tulee joka kuukausi 11 kuukautta vuodesta, voi olla 150 euroa. Siihen menisi puolet siitä rahasta, mitä minulla jää vuokran jälkeen elämiseen. Ja sitten jäljelle jäisi toiset 150 euroa, josta pitää maksaa sitten vielä sähkölasku, plus netti- ja puhelinlasku (jotka ovat kaikkein halvimmat mitä mistään saa).

Tuntuu että joka kuukausi tulee jotain yllättäviä menoja, joten vaikka yritän säästellä kaikessa, niin sitten ne rahat menevät aina johonkin. Kesän alussa ostin ne kirjat siihen kesällä olevaan kirjatenttiin: 80 euroa. Sitten piti käydä tänään taas eläinlääkärissä: 70 euroa. Ja ehkä osittain on kyse myös asenteestani. Jos näen Nataliaa tai Nania, niin todella usein he ehdottavat, että hei mennään jonnekin ulos syömään. Ja minä suostun, koska en kehtaa sanoa, että minulla ei oikeasti olisi varaa, koska hehän nolostuisivat ja minäkin nolostuisin, ja ei sekään olisi kummallekaan kivaa että mentäisiin syömään ja sitten minä katsoisin vierestä kun se toinen syö siinä. Ja Natalian kanssa kävi viimeksi niin, että minä tilasin sitten jonkun alkupalajutun ja se tarjoilija sanoi minulle, että se on siis pelkkä alkupala, että mitä otan pääruoaksi vai haluanko sen alkupala-annoksen pääruoan kokoisena. Oli jotenkin noloa sanoa, että ei kun pelkkä alkupala alkupalakokona kiitos.

Nyt kun kirjoitan tuota, niin tuo kuulostaa ihan todella hemmotellun rikkaan pimun valitukselta. Jotenkin siksi tuntuu että ei tuosta voi valittaakaan kenellekään. Joten hain sitten töitä. Huoltoaseman yhteydessä olevasta marketista. Ilmoitin että voin tehdä töitä missä vuorossa tahansa, myös yöllä. Mietin sitäkin että laittaisin Facebookiin päivityksen että etsin työtä, koska ainahan voi olla joku jossain, joka tietää jonkun joka puolestaan etsii työntekijää. Ja ehkä joku entisestä työpaikasta puhelinhaastattelijana voisi sanoa, että heille pääsee aina. Sekin olisi kiva tietää.

Mutta sekin on jotenkin turhauttavaa työnhaussa, kun pitää sanoa vaikka kaupan myyjäksi hakiessa, että ei, minulla ei ole kokemusta ja tietää melkein heti, että ei tule saamaan sitä työtä. Kun täytin netissä olleen suuren joukkotyöhakemuslomakkeen, niin se oli vain tuskallista: pitää sanoa tuon työkokemuksen puuttumisen lisäksi, että ei minulla ole myöskään alan koulutusta, eikä varsinaista asiakaspalvelukokemustakaan. Sitten aina lisään, että olen ollut feissari ja puhelinhaastattelija, ja että minulla on useamman vuoden kokemus ihmisten kanssa työskentelemisestä, mutta kun jo kirjoitan sitä, se tuntuu ihan turhalta. Nytkin yritin kirjoittaa innokkaan oloisesti siitä, että aikaisemmassa työssäni Järjestöllä tajusin todella, että paitsi että teen siellä töitä, myös edustan sitä koko paljua koko ajan, kun olen vuorossa liivi päällä. Mutta on turhaa hakea töitä, on turhaa kun ei ole kokemusta ja ei ole edes suosittelijoita, kun Järjestöltä varmasti sanoisivat että hyvä että päästiin eroon kun se uhkasi oikeusjutulla. Puhelinhaastattelupaikasta en tiedä mitä sanoisivat, varmaan työsuhteen päättymisen syyksi että jäin sairauslomalle. Ja kukaan ei halua töihin sellaista, joka olisi jäänyt jostain työstä sairauslomalle.

Yleensä olen aika positiivinen, mutta nyt tuntuu siltäkin, että en tiedä edes että jaksaisinko tehdä töitä. Varmaan siksi en niin kauheasti ole yrittänytkään, vaan laittanut vain jotain nettihakemuksia paikkoihin, joihin hakee varmasti satoja muita ihmisiä, ja joiden joukosta minut varmaan ensimmäisten joukossa karsitaan pois. Katusoittamaan aion varmaan taas mennä, kunhan saisin aikaiseksi, kun en tarvitse ketään palkkaamaan itseäni sinne. Ja viimeksi pääsin jopa aika kivaan 10€/tunti ansioon, niin kyllähän sitä tekee, vaikka se onkin aika kauheaa, kun se on kuitenkin stressaava tilanne. Olen harjoitellut "esityskuntoon" noin 10 biisiä, joten olisi jotain soitettavaakin.

Oli sitten melkein viikko sitten ne Jaskan siskon häät ja oli aika mielenkiintoista. Ihan mukavat, pienehköt häät, jotka olivat kivan omaleimaiset. Jaskan mummo tosin kutsui minua Anuksi, joka on siis Jaskan exän nimi, niin se oli vähän kiusallista, mutta muuten meni hyvin. Tapasin myös Jaskan isän ensimmäistä kertaa ja paremmin tutustuin Jaskan veljeen (ja veljen tyttöystävään) ja serkkuihin. Jaska sanoi että monet olivat vaikuttuneita minusta, mutta olin koko ajan melkein huolissani siitä että millaisen kuvan annan itsestäni. Mutta oli ihan kivaa, jopa ensimmäistä kertaa ikinä tanssin missään juhlissa, koska häissähän tanssitaan myös valssia, ja sitä minä voin tanssia koska siinä on askeleet. Ja jotenkin Jaska keksi aina välillä, että kun valssataan johonkin yhteen suuntaan, niin sitten hän yhtäkkiä varoittamatta vaihtaakin suuntaa ja minä vain sanoin hänelle että ei niin voi tehdä. Oli se kyllä hauskaa silti, vaikka ei mennytkään niin hyvin. Hääpari oli käynyt oikein tanssitunneilla, mutta ilmeisesti sulhasella on vähintään kaksi vasenta jalkaa, joten ei siitä oikein mitään tullut. Mutta hyvä tunnelma oli.

Oli kiva sitä Jaskan sukuakin nähdä taas, ovat aika mukavaa porukkaa. Jaskan äiti vain sanoi siinä kun vieraat jonossa onnittelivat morsianta ja sulhasta ja kumpienkin vanhempia, että siellä (mummilassa) on sitten tosi hyvä pitää häät, että kannattaa minunkin pistää korvantaakse. Sellaisiin ei tiedä että mitä sanoisi, mutta onhan se ihan kiva että Jaskan suku ei ainakaan vihaa minua.

Äitiänikin näin eilen, kun hän tuli käymään. Hänen suhtautumisensa Jaskaan on lähinnä sitä, että olisihan se kiva nähdä Jaskaakin, mennä vaikka yhdessä syömään joskus. Lisäksi tuli taas vähän riitaa äitini kanssa ja hän lähti pettyneenä. Riita lähti siitä, kun hän sanoi sitä että ehkä keväällä laittavat sen kotitalon myyntiin ja muuttavat sitten aluksi ainakin mökille. Kysyin sitten että ovatko vielä päättäneet kaupunkia, mistä hankkivat sen asunnon sitten, niin äitini sanoi, että hän on vähän miettinyt, että he hankkisivat asunnon siitä n. 100 metrin päästä minun asunnostani, viereisestä talosta. Äitini kai odotti että jotenkin innostuisin siitä, mutta sanoin vain että EI. Äitini sitten näytti siltä että ei ollenkaan ollut edes ajatellut sitä että minulla olisi jotain sitä vastaan, ja sanoi sitten, että eihän hän tulisi koko ajan kylään ja eihän me edes törmättäisi toisimme kuitenkaan, niin ei kai sillä ole väliä vaikka he asuisivatkin siinä lähellä. Minä vain sanoin taas että ei, todellakaan ette ole muuttamassa siihen ja jos muutatte niin sitten minä muutan jonnekin muualle. Sitten hän sanoi, että kun silloin kun hän joskus puoli vuotta sitten mainitsi tänne samaan kaupunkiin muuttamisen mahdollisuudesta ja hän oli kysynyt minulta, että eikö olisikin kiva jos voisit välillä lainata vaikka autoa, niin pääsisit useammin rottanäyttelyihin, tms., niin minä olin sanonut että voisihan se olla kiva. Nyt sitten sanoin, että olisihan se kiva ehkä lainata autoa joskus, mutta jos/kun se tarkoittaa sitä, että he asuisivat samassa kaupungissa kanssani, niin se koko yhdistelmä taipuu kyllä aika nopeasti negatiivisen puolelle.

Äitini oli sitten aika hiljainen loppukäynnin ajan ja välillä vain kommentoi jotain että "vai niin". Eli minä sain äitini melkein itkemään, kun sanoin, että en halua että hän muuttaa viereiseen taloon. Ja se oli kaikista hulluinta, että uskon, että äitini odotti minun olevan siitä jotenkin innoissani. Minusta tuntuu, että hän ei vieläkään tajua sitä, että kun asuin kotona, minulla oli vain niin paha olla, että on ollut todella huojentavaa asua kaukana siitä kaikesta. Ehkä hän ei tajua sitäkään, että haluan olla itsenäinen, ja että en halua naapuriksi vaikka saisinkin auton välillä lainaan. Sen kanssa pystyisin ehkä elämään, että vanhempani asuisivat samassa kaupungissa, mutta tuntuu että alle kahden kilometrin välimatka ei ole tarpeeksi. Yritin puhua, että kyllähän joka paikasta pääsee bussilla ja voisihan sitä asua vaikka jossain viereisessä pienemmässä kaupungissa, kun sieltäkin pääsee vielä kätevästi joka paikkaan.

Ja kun vain ajattelenkin sitä, että vanhempani muuttaisivat tänne samaan kaupunkiin, alkaa tuntua siltä, että minä haluan muuttaa jonnekin muualle. Mielestäni tämä kaupunki on todella upea ja täällä on opiskelupaikka ja kaikkea, mutta tulee vain sellainen olo, että haluan muuttaa sitten jonnekin muualle. Tämä kaupunki on melkein kuin minun aluettani, vaikka tietenkin täällä asuu muita ihmisiä, mutta meidän perheen osalta tämä on minun paikkani. Koskaan ei ollut mitään minun paikkaani kotona, paitsi joku yksittäinen huone, jossa piti olla, kun ei voinut olla muuallakaan talossa, koska koira oli tai isäni oli.

Jaskalle kun valitin tästä, niin hän sanoi, että ehkä se viimekesäinen on saanut äitini jotenkin ajattelemaan erilailla, että hän haluaa asua lähelläni, jos jotain tapahtuu. Minä sitten totesin Jaskalle takaisin, että ehkä se viimekesäinen muutti minunkin tapaani ajatella, tai ainakin vahvisti sitä: välillä haluan olla rauhassa äidiltäni, haluan olla omissa oloissani, elää omaa elämääni, ja se, jos olisi mahdollisuus törmätä äitiini (tai isääni) kun menen vaikka kauppaan, niin sitten varmaan en vain menisi kauppaan tai menisin jonnekin kauemmas kauppaan tai yöaikaan tai joskus kun tietäisin voivani olla rauhassa.

Pitäisi varmaan huomioida se, että ehkä viime kesän jälkeen äitini on enemmän huolissaan, mutta edelleen koen suhteeni äitiin jotenkin tukahduttavana. Kun oli viikonloppuna ne häät ja sitten olin laittanut kännykkäni äänettömälle, ja se sitten jäi äänettömälle, kun oltiin yötä Jaskan äidin ja tämän uuden miehen mökillä, ja sunnuntaina oli "hääbrunssi", ja sitten ajettiin takaisin kaupunkiin ja Jaska tuli kämpälleni, niin vasta maanantaina sitten huomasin, että äitini oli yrittänyt soittaa noin seitsemän kertaa ja laittanut monta viestiä, joista viimeisessä sanoi, että kun en kerran suostu vastaamaan puhelimeen niin viesti pitää laittaa tai muuten hän soittaa seuraavaksi poliisille, että onko minulle sattunut jotain. Ja äitini soittaa kerran viikossa, joka kerta sunnuntaina (tai maanantaina) ja jos en satu vastaamaan puhelimeen, niin sitten alkaa kauhea pommitus puheluita ja viestejä. Hänen kanssaan ei voi tehdä sitä, että jos juuri nyt ei jaksa tai halua vastata, niin tekee sen sitten myöhemmin.

Niin pitäisi varmaan ymmärtää, mutta minä en vain aina jaksa. Hän oli tällainen silloin jo kun muutin silloin vuonna 2008 Kuopioon ja ensimmäisen yliopistopäivän jälkeen unohdin kännykkäni äänettömälle ja illalla huomasin että jaa äiti oli yrittänyt soittaa no mutta laitan sitten aamulla viestin, ja kun laitoin, äiti soitti heti vihaisena, että hän oli ollut niin huolissaan ja ei ollut nukkunut koko yönä suunnilleen yhtään, kun miettii että mitä minulle on tapahtunut. Ja tämä on sama ihminen, jolla ei ollut mitään ongelmaa jättää minua viikoksi yksin kotiin kun olin 13, pitämään yksin huolen kouluunlähtemisestä ja pyykeistä ja ruoasta. Okei, veljelläni oli leikkaus, mutta kai olisi voinut jotain järjestää, vaikka yökyläilyä kaverilla, että ei olisi tarvinnut olla yksin kotona viikkoa. Mutta jos hänen puheluunsa ei vastaa, niin ollaan melkein heti poliisille soittamassa. Ehkä pitäisi joskus olla ihan kiusallaan vastaamatta puheluihin ja viesteihin, niin että hän vaikka sitten soittaisi poliisille ja hänelle sanottaisiin, että rouva hyvä, tyttärenne on täysikäinen, emme voi käynnistää kadonneen etsintää tai pakottaa häntä vastaamaan puheluihinne.

Eikä tästä voi syyttää vain viime kesää, eli suoraan sanottuna: tästä ei voi syyttää vain minua. Sanoinhan, että hän on ollut aina tuollainen. Ja minulla on vähän syyllinen olo siitä, että viime kesänä huolestutin ihmisiä, mutta enimmäkseen olen vihainen siitä, että senkö perusteella minun pitäisi jatkuvasti laittaa viestiä ihmisille, että olen vielä elossa, ei tarvitse soittaa poliisille. Ja ehkä olen vain vähän "erakko", jos erakoksi määrittelemikseksi riittää se, että jos joku kaveri laittaa vaikka tekstiviestin tai viestin Facebookissa, voi mennä jopa viikko että vastaan siihen. Koska en jaksa. Tai ei huvita. Kukaan muu ei skitsoile siitä, paitsi äitini.

Terapeuttini sanoo, että minun pitäisi yrittää tulla toimeen äitini kanssa, koska todellisuus on mitä todennäköisemmin se, että hän ei tule tuosta muuttumaan. Mutta todellisuus on myös se, että äidin soittoa tai tekstiviestiä pitää kohdella kuin se olisi vankilan ehdonalaisvalvojan yhteydenotto. Ja minusta tuntuu siltä, että jos äitini toiminta aiheuttaa minulle näin paljon stressiä ja kurjaa mieltä, niin minusta on ihan kohtuullista sanoa, että kauhean hyvissä väleissä ei voida olla, jos hän ei tee mitään sen eteen, että antaisi minun elää rauhassa omaa elämääni. Joo, ja tämän tekstin alkuun palaten, voisin viestiä tätä hänelle ehkä voimallisemmin, jos minun ei täytyisi pyytää häntä maksamaan laskujaan. Tuntuu että ne kaikki laskunmaksamiset ovat sitten jotain, joista jään jollain tavalla velkaa. Vaikka kai sen pitäisi olla niin, että jos hän haluaa auttaa, niin hän voi, mutta että siitä ei pitäisi sitten odottaa vastapalvelusta. Vaikka toisaalta sekin olisi kai väärin. Siksi haluaisinkin töitä, että voisin maksaa itse omat laskuni ja minun ei tarvitsisi kokea että hän suunnilleen ostaa pala palalta sieluani maksamalla laskujani.

Tuntuu että äitini ajattelee jotenkin koko ajan voivansa ostaa minut. Niin kuin sekin, että hän ajatteli, että olisin iloinen siitä että hän muuttaa viereiseen taloon, koska silloin voisin lainata hänen autoaan. Että hän lainaisi minulle autoaan ja sillä lailla ostaisi itseään lähemmäs elämääni. Mietin sitäkin, että jos vanhempani muuttaisivat tänne ja minä muuttaisin pois, niin haluaisiko äitini sitten taas muuttaa sinne mihin minäkin muuttaisin. Ehkä hän ajattelee, että en käy kotona käymässä, kun sinne on niin pitkä matka, ja hän yrittää ratkaista tämän ongelman muuttamalla lähemmäs. Tuntuu että on vain todella keskeisiä asioita meidän välisissä suhteissa, joita äitini ei vain yhtään ymmärrä. Tuntuu kuin hän varta vasten keskittäisi kaiken energiansa siihen, etta hän ei vain mitenkään edes alkaisi ymmärtää sitä. Ihan kuin maailma hajoaisi tai loppuisi, taivas putoaisi, jos hän myöntäisi itselleen, että kotona kaikki ei todellakaan mennyt niin kuin olisi pitänyt ja että hän on ollut osallisena vaikuttamassa siihen että minulle tuli todella paha olla. Mutta ehkä se hänelle onkin niin, että maailma loppuisi siihen. Ja ehkä hän siksi yrittää vain jatkaa sillä samalla mallilla, kun ehkä sitten lopulta kävisikin ilmi, että kyllä ne asiat on olleetkin hyvin, juuri niin kuin ihanneperheissä, ja että tämä kaikki muu oli vain jonkinmoinen "rapatessa roiskuu" -vaihe.

Ehkä se ajatusmalli on jumittunut osin minuunkin, kun siellä Jaskan siskon juhlissakin vain ajattelin sitä kuvaa jonka annan itsestäni. Ja kun Jaskan äiti kysyi, että olenko kesätöissä, niin minä sitten sanoin, että ei kun en saanut kesätöitä. SAANUT. Jaska on puhunut minulle, että etkö voisi vain sanoa, että ei kun et tee töitä kun olet kuntoutustuella, niin taatusti ymmärtäisivät, kun he kuitenkin tietävät, missä piireissä me ollaan tavattu. Mutta se tuntuu minulle sellaiselta, että minun maailmani ei kestäisi sanoa sitä. Haluan vain antaa heille kuvan, että olen nuori ja kaunis ja fiksu ja älykäs ja kaikkea. Mutta tiedän itsekin, että ehkä todellisuus olisi parempi. Ainakin parempi kuin se, että valehtelen tai keksin jotain joka ei ihan pidä paikkaansa. Mutta se tulee jotenkin niin luonnostaan, että siitä on vaikea oppia pois. Ja kun siellä häissä joskus yömyöhällä Jaska sanoi kahdelle serkulleen, kun juteltiin heidän kanssaan, että me muuten tavattiin psykiatrisella osastolla, niin minun teki mieli vain selittää. Lopulta sain sentään siitä vitsailtua, että olin sitä ennen feissari ja Jaska sitten onneksi sanoi, että siitä Amia menikin sitten suoraan osastolle, niin minä sain sanottua, että ei voi olla vuotta feissarina ilman että menee pää sekaisin.

Vaikka nämä serkut kyllä suhtautuivat siihen hyvin, että ainakin parempi paikka löytää joku kuin vaikka baari, ja että varmaan siellä on samanhenkisiä ihmisiä, niin minä vain toivoin ettei Jaska olisi mennyt sanomaan sitä. Jotenkin en vain halua, että ihmiset katsovat minuun ja miettivät, että olenko minä hullu, tai jotenkin sekaisin. Ja ehkä olenkin, mutta jotenkin pystyn järkeilemään sen itselleni ja tutuilleni niin hyvin, ettei se haittaa, mutta sitten sellaiset vähän etäisemmät tutut, niille ei oikein viitsi selittää kaikkea ja sitten vain miettii, että jääkö itsestä päälimmäiseksi kuvaksi se, että se on ilmeisesti jotenkin sekaisin.

Kauheaa valitusta, pitäisi varmaan lopettaa tämä teksti kun kellokin alkaa olla paljon. Ehkä se terapiattomuus alkaa tässä kohtaa vaikuttaa jo niin, että tekee mieli kirjoittaa tänne enemmän. Toisaalta se asia, mikä terapiatauosta tulee nyt päälimmäisenä mieleen on se, että nyt tässä kuussa ei tule sitä 150 euron laskua.