On ollut ihan hyvä fiilis viime aikoina myös. On kivaa, kun on vähän valoisampaa taas, kun talvempana oli niin hirveän pimeää koko ajan. Lähden huomenna Natalialle ja mennään taas porukalla Tallinnaan. Niina puhui, että mennään "viinanhakureissulle", mutta en usko, että se on siltikään niin kauheaa hamstraamista. Eikä minulle ainakaan ole, koska juon nykyisin todella harvoin. Mutta on kivaa mennä piipahtamaan Viroon, vaikka Helsinkiin meneminen maksaa jo itsessään enemmän kuin se matka Viroon. Natalia linkitti minulle myös joitain vintage-kauppojen nettisivuja, niin varmaan mennään piipahtamaan jossain sellaisessakin.

Olen viime aikoina alannut harkita taas yhtä asiaa, mikä on aina välillä ollut mielessäni. Se ajatus lähti varmaan siitä, kun lääkitystäni vähennetään ja Ketipinor/Seroquel ollaan lopettamassa kokonaan pikkuhiljaa. Kerran tiedustelin SPR:ltä että voinko luovuttaa verta kun minulla on tämä ja tämä lääkitys, mutta sitten sanottiin, että Ketipinoria ei saisi käyttää lainkaan jos luovuttaa verta. Ei sillä, verityyppini on A+, joka on yleisin verityyppi, joten sinänsä en koe, että siitä olisi edes kauheasti hyötyä kenellekään. Mutta sitten tuli mieleen se, kun joskus vuosi sitten näin bussissa mainoksia, että etsitään naisia, jotka olisivat valmiita luovuttamaan munasoluja. No, vuosi sitten olin parisuhteessa ja luulin (virheellisesti) että en voi luovuttaa munasoluja, jos käytän e-pillereitä. Nyt kuitenkin kun en käytä niitä enää, päätin perehtyä asiaan tarkemmin.

Todennäköisesti voisin luovuttaa, mutta minun pitäisi voittaa väestöliiton klinikalle jotta saisin tarkemmin tietoa. Minulla kuitenkin on masennus ja veljeni on kehitysvammainen (tosin sen periytyvyydestä en ole varma), joten haluaisin tiedustella aluksi ylipäätään sitä että huolittaisiinko munasolujani edes. Sen jälkeen voisi sitten harkita paremmin, kun tietäisi edes että onko se edes mahdollista luovuttaa. Tutustuin siihen mitä siinä tapahtuu ja hieman arveluttaa se hormonien pistäminen itseeni. Ei niinkään niiden hormonien kannalta, vaan sen pistämisen kannalta. En sinänsä pelkää neuloja, verikokeen ottaminen ei ole hirveää PAITSI jos se tehdään sellaisella naksahtavalla kynäjutulla. Ehkä tuo on jotenkin outoa, mutta minulle on helpompi jos vain rehellisesti tökätään piikillä. Mutta siis luin, että se itsensä pistäminen toimii samanlaisella kynämallisella kuin diabeetikoilla. Ja yläasteella parhalla kaverillani oli diabeetes ja jo silloin ajattelin, että en tiennyt olisiko minusta siihen, että pitäisi pistää itseensä säännöllisesti. Tuo on ehkä typerää, mutta en voi sille mitään.

En ole soittanut vielä, soitan ehkä huomenna. Sekin hieman jännittää, koska tavallaan, vaikka tässä ei ole sinänsä kysymys minusta, niin kyllähän se tuntuisi jotenkin kurjalta, jos sanottaisiin, että minun munasoluni eivät kelpaa. Yritän olla ajattelematta sitä, mutta kyllä se vähän mietityttää. Olen lukenut joitain keskusteluja netistä, ja monilla ongelma tuossa tuntuu olevan se, että he eivät halua luovuttaa munasolujaan, koska sittenhän "heidän lapsensa" olisi erossa heistä, joillain muilla vanhemmilla. En oikein pysty samaistumaan siihen lainkaan. Itse näen asian vain niin, että minulla nyt on munasoluja, joita en itse käytä (enkä todennäköisesti käytä jatkossakaan), niin miksen sitten antaisi niitä pois, jotta jotkut muut voivat käyttää niitä. En näe ongelmana sitäkään, että tietoni luovutettaisiin mahdoliselle munasolusta syntyvälle lapselle tämän täyttäessä 18. En pelkäisi, mutta en myöskään toivoisi ja odottaisi, että joku minulle geneettisesti sukua oleva ihminen haluaisi löytää minut. Tämä ei ole adoptio, en olisi hylännyt ketään, olen vain luovuttanut soluja, vähän samaan tapaan kuin jotkut lahjoittavat vaikka toisen munuaisensa, tai kuoltuaan lahjoitetaan muitakin elimiä. Toisaalta mukana on myös ajatus siitä, että "geneettinen itsemurha" kuulostaa ikävältä. En näkisi siltikään, että munasoluni olisivat lapsiani, mutta olisi jollain tapaa kiva ajatus, että geenini eivät häviä mukanani. Ehkä se on vähän itsekäs ajatus, enkä tiedä että voitaisiinko minut hylätä psykologisista syistä luovuttajana koska ajattelen noin.

Mutta aion silti soittaa ja selvittää asiaa. Tuntuu turhalta miettiä etukäteen ja ylipäätään tuntuu jotenkin vaikealta pohtia jotain hypoteettista luovuttamista, kun en edes tiedä onko se mahdollista. Mutta olen miettinyt sitä aika paljon ja jotenkin olisi kiva auttaa joitain ihmisiä, jotka eivät voi saada lasta.

Joo, mutta huomenna Helsinkiin ja sitten Tallinnaan. Jouluna äitini antoi minulle kahden hengen lipun päiväristeilylle Tallinnaan, niin että maissa ollaan joitain tunteja, ja olen nyt miettinyt, että kysyisin äidiltäni, että haluaisiko hän lähteä sinne kanssani. Tuntuisi vähän oudolta pyytää jotain kaveria ja tarjota ilmaista lippua, mutta olisi ihan kivaa tehdä jotain vähän erilaista äitini kanssa. Ja hän kuitenkin sai ne liput jostain. Minulle tulee melkein flashbackejä tuosta, kun ajattelen tuota, koska tulee se sama tunne kuin joskus nuorempana. Vieläkin mietin sitä, että onko hyötyä edes pyytää häntä, koska 13 vuotta sitten hän sanoi, että mihinkään ei matkusteta yhdessä ennen kuin puhun isälleni. Tosin silloin kun olin kai noin 15-vuotias, menimme äidin kanssa päiväksi Helsinkiin. Se oli todella kivaa, varmaan yksi ainoista kerroista, kun olen melkein kokenut oloni läheiseksi äitini kanssa. Toisaalta mietin, että onko outoa, että pyytää 26-vuotiaana (kohta) äitiään mukaan matkalle, mutta en nyt anna sen häiritä.

Olen myös laihtunut jo noin viisi kiloa. Se on aika vähän, mutta ei tosi vähän. Se on pieni osa paljosta. Tuntuu kivalta nyt, kun olen päässyt tavallaan vauhtiin tuossakin, ja välillä tuntuu että paino tippuu melkeinpä liian nopeasti. Laskin, että jos painoni tippuu suunnilleen tätä tahtia, niin kesän loppuun mennessä olisin saanut tämän lisäksi vielä noin 15 kiloa pois. Se olisi sitten jo oikeastaan se, mitä enempää en haluaisi edes laihtua. Olen edelleen lievästi ylipainoinen, mutta normaalipainoon ei ole enää niin kauheasti matkaa.

Eli tuntuu, että menee oikein hyvin.