Tuli taas Harry Potter -leffa telkkarista. Ja se oli vieläpä se, joka tuli ensi-iltaan silloin kun olin Lontoossa siellä koulussa, ja jonka kävin katsomassa siinä Odeonissa Leicester Squarella. En ole Potter-elokuvien suuri fani, lähinnä ne ovat hirveitä, mutta jotenkin muistuu mieleen niin selkeästi se, kun olin nuorempi ja luin niitä kirjoja uudestaan ja uudestaan. En ole lukenut niitä aikoihin, koska viimeinen kirja oli suuri pettymys. Ainoa asia kirjassa, joka oli mielestäni hyvä, oli Severus Kalkaros. Leffoissakin kaikki pahisnäyttelijät ovat jotenkin paljon kiinnostavampia kuin hyvikset.

Ja vaikka olen ajatellut, että seuraavan kerran, kun matkustan jonnekin, matkustan Albaniaan, Tiranaan, niin kun tuossa Potter-leffassa (siis Kuoleman varjelukset osa 1) pääkolmikko ilmiintyi Lontooseen, jokin sisälläni vähän niin kuin hypähti. Katunäkymä näkyy leffassa vain hyvin pienen aikaa, mutta sillä hetkellä se tuntuu melkein siltä kuin olisi siellä taas, tekee mieli hihkaista, että hei, minä tiedän tuon paikan, minä olen ollut siellä, minä olen ollut siellä. Ja sitten huomaan, että ei vain se Lontoossa käyminen tunnu siltä, että se tyydyttäisi sen, mitä sydämeni hypähtäessään haluaa. En tiedä mistä se halu oikein tulee, mutta nytkin minulle tuli olo, että kaipasin siellä asumista. Olin siellä vain kolme viikkoa, mutta oli ihan eri juttu käydä siellä koulua sen kolme viikkoa, kuin että olisin ollut siellä lomalla. On ihan eri asia elää sellaista tylsää jokapäiväistä elämää jossain, kuin että on siellä vain käymässä.

On joku sanonta, en tiedä mikä kaupunki siinä on alunperin ollut, mutta olen kuullut puhuttavan siinä yhteydessä usein New Yorkista: New Yorkissa on kiva käydä, mutta ei kiva asua. Se, mitä minä tunnen Lontoota kohtaan, on tuon ajatusmallin täysi vastakohta. Yksi asioista, jota olen Lontoosta kaivannut eniten, on se, kun aamuisin koululle päästäkseni minun oli matkustettava noin puoli tuntia metrolla, ja koska siihen aikaan matkustavat kaikki muutkin, metro oli aina täynnä, mutta se oli jotenkin todella siistiä, kun meni metroon, jossa ei päässyt edes istumaan, ja joka täyttyi ihan täyteen, ja sitten kaikki seisovat ja huojuvat suuntaan ja sitten toiseen, päinvastaiseen suuntaan kuin mihin metro kääntyykään.

Tai sitten että menee koulun jälkeen leffaan, sellaiseen leffateatteriin kuin Odeon.

Aion varmaan tällä viikolla vihdoinkin blondata sitten tukkani seuraavalle tasolle: platinaksi. Vähän pelkään että mitä tukka tykkää siitä, mutta jos ei tykkää, niin sitten sen voi leikata vaikka lyhyeksi. Jotenkin olen tykästynyt tähänkin väriin, joka minulla on (ei näy edes juurikasvu, jos ei peilin edessä supertarkkaan katso, kun se on niin lähellä omaa luonnollista väriäni), mutta pelkään, että jumiudun tähän tunteeseen.

En pidä muutoksista, kai minun pitää yrittää hyväksyä se. Mutta muutoksia tarvitaan, joten yritän tavallaan "pitää itseni liikkeessä", jotta en ehdi tottua mihinkään, koska muuten jämähdän, ja sitten kun muutos tulee - ja se aina tulee - niin ehkä se ei sitten ole yhtä vaikeaa. Viittaan tällä ehkä vähän Jaskaankin, ja siihen meidän suhteeseen. Tuntui, että jämähdin siihenkin. En ennen Jaskaa ollut kauheasti innostunut seurustelusta ja nyt tuntuu, että kammoan sitä vielä enemmän. En halua jumiutua johonkin tapaan, paikkaan, tai ihmisiin. Kaikki ne voivat yhtäkkiä hävitä, kaikki mitä minulla on, voidaan ottaa pois, tullaan ottamaan pois. Minun on pysyttävä liikkeessä, koska muutenhan voisin juurtua jonnekin paikkaan, juurtua kiinni joihinkin asioihin, ja sitten se olisi vaikeaa, kun ne juuret revittäisiin irti.

Ehkä voisin puhua tästä terapiassa. Poikarotat ovat äidilläni nyt vajaan viikon. Taloyhtiössä tehdään jotain remonttia asuntoihin ja ajattelin, että pienet stressaavat turhaan ja poikien häkki vie paljon tilaa, joten koska äidilleni kävi se, että hän ottaa ne vähäksi aikaa, niin hän sitten otti. Yhdellä tytöistä on silmätulehdus, niin sille pitää antaa tippoja ja mahdollisesti hakea antibiotteja jos se ei mene ohi (miltä alkaa vähän näyttää), joten tytöt jäivät tänne. Mutta kun äitini vei pojat, niin jotenkin se tuntui hirveältä. Hän lähetti tänään kuvan, miten veljeni on kotona sohvalla niiden kanssa, ja koko homma tuntuu vähän siltä kuin olisin lähettänyt omat lapseni "mummulaan". Jotenkin heti kun ne olivat lähteneet, tuli hirveä ikävä niitä.

Ja joo, sekin on jotain, minkä kanssa tulee ongelmia "jumahtamisen" suhteen, koska minun nykyisestä kahdeksasta rotastani viisi tulee kuolemaan tämän vuoden aikana, jos eivät sitten tee uutta ikäennätystä omien rottieni listalla ja elä reilusti yli 2,5-vuotiaksi. Se on jotenkin kauhea ajatus. Muistan, kun ne syntyivät. Tai siis, teknisesti ottaen en, koska silloin olin siellä suljetulla, koska olin ottanut sen yliannostuksen. Ne syntyivät päivä sen jälkeen. Ja kun palasin kotiin, takerruin niihin, tuntui, että ne olivat ainoa asia, mikä minulla oli. Ne olivat niin pieniä ja avuttomia, ja minä hoidin niitä, silittelin niitä, nimesin Lontoon metrolinjojen mukaan, ja rakastin niitä.

En ole ikinä sanonut "minä rakastan sinua" kenellekään ihmisille, eikä kukaan ole sanonut sitä minulle. Ei äitini tai kukaan muukaan. Mutta joka yö ennen kuin menen nukkumaan, sanon rotilleni "mami rakastaa teitä". Välillä kun ne ovat vapaana ja sitten kun ne tulevat syliin rapsutettavaksi, minä silitän niitä ja halaan niitä ja sanon "mä rakastan sua, kai sä tiedät, että mä rakastan sua tosi paljon". Ja nuo pikkuiset, pörröiset persoonat tulevat ja menevät, ne ovat täällä vain niin pienen hetken, muutaman vuoden, mutta silti minä rakastan niitä koko sydämestäni. Yritän ajatella sitä niin, että olen onnekas, kun olen saanut tavata niin monta rottaa, tutustua jokaisen erilaiseen persoonaan. Mutta kun mietin tätä tulevaa vuotta ja sitä, että viisi tulee kuolemaan, kun tänä vuonna on lähtenyt jo kaksi, niin ensimmäistä kertaa mielessä kävi ajatus, että ehkä lopetan koko rottaharrastuksen, koska en tiedä, miten selviän siitä, että ne kuolevat niin pian. Tuntuu, että joka kerta kun joku niistä kuolee, se tuntuu kuin pieni pala sydämestäni otettaisiin pois. Kuinka paljon sellaista voi kestää?

Toisaalta sitten ehkä tässä on sekin puoli, että vaikka rakastan niitä kaikkia rottia joita minulla on ollut (enemmän tai vähemmän), ja ne ovat sitten kuolleet, niin silti rakastan myös niitä uusia, jotka syntyvät tai tulevat minulle muuta kautta. Rakastan niitä vähintään yhtä paljon kuin niitä aikaisempiakin. En tiedä mistä se ajatus on tullut, tai mielikuva, että olen jotenkin kai järkeillyt, että jokaisessa ihmisessä on tietty määrä rakkautta, mutta rotat ovat auttaneet tajuamaan, että ei se mene niin, vaan että sitä rakkauttani niihin riittää loputtomiin. Eikä se mene niin, että se entinen rakkaus siirtyisi niihin uusiin, sillä vaikka ensimmäiset, toiset ja kolmannet rotat ovat olleet kuolleina jo useita vuosia, minä rakastan niitä edelleen.  Muistan millaisia ne olivat, jokainen niin erilaisia, ja kun mietin niitä niin minulla on kauhea ikävä niitä.

Mutta siitä huolimatta rakastan aina kaikkia uusiakin jotka minulle tulevat. Olen vähän samalla lailla ihmeissäni tästä kuin jos tekisin jotain venytysliikkeitä, mutta venyisin koko ajan enemmän ja enemmän, eikä mitään rajaa tuntuisi olevan. Tai että olisin metsuri loputtoman metsän edessä ja vaikka kuinka kaataisin puita, aina tulisi lisää, ne eivät koskaan loppuisi.

Ehkä tässä on siitäkin kyse, että olen lukenut jostain jonkun psykologiaan viittaavan sanonnan, että jos jotakuta ei ole rakastettu, niin tämäkään ei voi rakastaa, että voi antaa vain sen verran rakkautta kun on saanut. Enkä koe, että olisin saanut kauheasti rakkautta keneltäkään, niin miksi minussa sitten tuntuu olevan ehtymätön lähde? Paitsi jos rottani rakastavat minua. Mutta minä olen looginen ihminen, enkä usko, että rotat tuntevat sellaista tunnetta kuin rakkaus. Uskon kyllä että ne kiintyvät minuun, mutta siinä se.

Tämä menee taas vähän ohi. Pitäisi varmaan mennä nukkumaan pian, ja voisin antaa vielä yhden satsin silmätippoja sille yhdelle tytölle. Se on oppinut jo siihen, ja laittaa oikean silmänsä (pelkästään oikean siis) kiinni melkein heti kun otan sen häkistä. Laita sitten siinä toiselle tippoja silmään.

Painonpudotus sujuu hyvin. Vaikka se putoaakin todella epätasaisesti, niin nyt kun laskin pudotetun painon suhteessa aikaan, jossa olen sen pudottanut, siitä muodostuu täydellinen puoli kiloa viikossa -kuvio. Enää kolme kiloa pois ja sitten saan mennä elokuviin katsomaan jonkun leffan. Eli silloin on ensimmäinen välietappi suoritettu.

Pitää kirjoittaa oppimispäiväkirja viikon sisään. Journalistiikan esseestä tuli kai hyvä, ainakaan en usko, että minua hylätään sen perusteella. Odotan niitä platinoita hiuksiani. Hermostuttaa kyllä, että miltä ne näyttävät, mutta se on sitten sen ajan murhe. Voihan ne aina värjätä uudestaan. Näen asian niin, että hiukset ovat ehtymätön luonnonvara, joten olisi suorastaan tuhlauta olla kokeilematta jotain uutta niiden kanssa.