Tulin juuri Natalian valmistujaisbileistä ja jotenkin heti kun pääsin sisään kotiovesta, alkoi vain itkettää. Ei sitä ennen ollut yhtään tuntunut siltä. Bileet olivat ihan kivat, mutta vaikka monet sanoivat, että ne olivat parhaat bileet vuosiin, niin minä en ollut siitä ihan varma. Ehkä se johtui vain minusta, mutta jotenkin oli vähän ankeaa katsoa, kun ihmiset olivat ihan sekaisin. Sentään minulla oli vähän niin kuin kohtalotoveri siellä, yksi nainen johon olen Natalian kautta tutustunut jo vuosia sitten, ja vaikka mekin juotiin ihan kunnioitettava määrä, niin kun muut kaatuilivat ja sekoilivat ja oksentelivat, niin me katsottiin vähän muiden perään. Yhdessä vaiheessa yritettiin auttaa yhtä kaatuilijaa nukkumaan, mutta sitten siihen tuli joku muu, että hei ette nyt vie sitä nukkumaan vielä kun pitää bilettää, ja lopuksi huusi meille että menkää pois, teitä ei täällä tarvita. Olihan se vähän ikävää, kun kuitenkin poimittiin tämä kaatuillut nainen nurmikolta makaamasta.

Ja jotenkin kun seurasin sitä menoa, niin tuntui, että vaikka minä olin todennäköisesti ainoa, jolla oli diagnosoitu joku mielenterveyteen liittyvä, niin tuntui, että kaikki olivat jotenkin ihan sekaisin. Yksikin nainen, joka oli siellä poikaystävänsä kanssa, jankutti oikeasti koko illan (tai siis 3-4 tuntia), että miten tämän poikaystävä oli kuulemma sanonut, että "Maken exän rasvaprosentti on nolla", mikä sitten tarkoitti tälle naiselle, että tämä on läski (ei ollut) ja että tämä nollaprosenttinen olisi ollut sitten unelmanainen. Ihan loppuvaiheessa iltaa (tai no silloin oli jo aamu), tämä nainen etsi kännykkäänsä ja hänen poikaystävänsä sanoi, että yritä miettiä mihin laitoit sen, niin tämä nainen saa kilarit ja se koko juttu muuttui tuosta mielestäni korkeintaan hieman negatiivisesta "yritä miettiä missä se on" muotoon "varastit parhaan ystäväsi kännykän". Siinä välillä se oli kaikenlaista muuta ja tämä nainen muunmuassa huusisille miehelleen, että kuinka kehtaat syyttää minua siitä että olen varastanut oman kännykkäni.

Kohtaus syntyi myös siitä, kun Natalia meni poikaystävänsä kanssa ilmoittamatta nukkumaan ja hänen siskonsa yritti sitten väkisin raahata tätä takaisin pihalle, ja sitten myöhemmin onnistui siinä, kun se lopulta nukkumaan mennyt kaatuilija makasi sängyssä omassa oksennuksessaan. Natalian sisko raahasi Natalian sisälle ja huusi ja kutsui kusipääksi, ja sitten tämä "Maken exän rasvaprosentti on nolla" -nainen tuli siihen ja kysyi Natalian siskolta, että mitä täällä huudetaan, ja kun hänelle vastattiin, että ei kyllä kuulu hänelle, niin siitä alkoi huuto, että mulla on sosiaalialan tutkinto - mulla on oikeus tietää! Tämä riita jatkui pitempäänkin ja lopulta tämä nainen sitten vain itki hysteerisesti ja selitti, että kaikki on näköjään mun vika, kaikki on mun vika, olen kuulemma pilannut kaiken, tuokin sanoi mulle että mene huora vittuun siitä (vaikka oli ilmeisesti sanottu, että menisitkö ulos, sinua ei nyt tarvita tässä). Mentiin sitten tämän kohtalontoverini kanssa nukkumaan ja herättiin vähän sen jälkeen, kun tämä nainen kiljui ulkona mitä ilmeisimmin niin lujaa kuin pystyi. Myöhemmin jossain vaiheessa tämä nainen tuli sisälle taloonkin ja itki hysteerisesti.

Tapasin myäs Natalian poikaystävän ensimmäistä kertaa ja ensivaikutelma oli todella positiivinen, olin jotenkin saanut paljon negatiivisemman kuvan. Illan myötä vaikutelma hieman vaihtui ja nyt olen sitä mieltä, että okei, tyyppi on okei, kun ei ole kännissä. Kännissä hänestä tuli jotenkin uhkaava, huoritteli Nataliaa, komenteli tätä ja yritti tunkea väkisin ruokaa tämän suuhun. Bileiden loppupuolella Natalia näytti olevan ihan pihalla, ei ilmeisesti myöskään muista mitään ja se on todella helppo uskoa. Hän toimi kyllä fyysisesti, käveli ja tanssi, mutta silmissä oli sellainen tyhjä tuijotus. Natalian poikaystävä nosti Nataliaa ilmaan ja heilutteli puolelta toiselle vähän niin kuin räsynukkea. Välillä Natalia putosi, mutta sitten hänet nostettiin vain uudestaan. Tämän kohtalotoverini kanssa tavallaan lyötiin vetoa siitä, että kumpi tapahtuu ensin: saako joku kengästä naamaan vai syttyykö joku tuleen (pihalla oli iso telttamainen katos, jonka sisällä oli palava kaasulämmitin). Loppujenlopuksi se meni niin, että kumpaakaan ei käynyt, mutta kengän ja naaman iskun esti vain se, että joku kädellä ehti suojata naamaansa.

Välillä kierretttiin kaksistaan jos joitain oli kadonnut sieltä katoksen sisältä ja tsekattiin, että onko joku sammunut jonnekin - ensimmäisenä tarkistettiin uima-allas, kun se olisi ehkä kaikkein epätoivottavin paikka sammua. Lopulta minä, kohtalotoverini (jolle olen ihan varmasti keksinyt jo jonkun peitenimen täällä blogissa, koska olen puhunut hänestä useasti aikaisemminkin, mutta en vain muista sitä nimeä nyt) ja sen "Maken exän rasvaprosentti" -muijan poikaystävä siivottiin se katos. Se oli ihan järkyttävässä kunnossa ja ajateltiin, että eihän se meidän tehtävä ole, mutta kun ne bileet oli Natalian isän ja tämän naisystävän luona, niin olisi heilläkin sitten kivempi herätä kun ei se katos ole ihan niin hirveässä kunnossa.

Nukuttiin keittiön lattialla ja oli ihan hirveän kylmä. Nukkumaan mentiin joskus vähän ennen kuutta aamulla ja nukuttua minä sain ainakin vasta sitten kun aurinko alkoi paistaa keittiön ikkunasta sisään ja lämmittää edes vähän, koska siihen asti vain hytisin. Osa porukasta oli mennyt jo todella aikaisin nukkumaan, ja osa ei sitten puolestaan muistanut mitään, niin kaikkia kiinnosti, että mitä kaikkea oikein tapahtui.

Jotenkin ehkä masentavin sattumus tapahtui paluumatkalla junassa. Istuttiin viiden porukalla ravintolavaunussa ja sitten siihen tuli ihan loppumatkasta sellainen vanhempi nainen sanomaan, että voiko liittyä seuraan, kun hän on kuunnellut meitä koko matkan ja hänellä tuli meistä jotenkin niin sellainen olo, että hänellä on joskus ollut nuorempana samanlaisia ystäviä. Ja hän analysoi jokaista meitä istunutta, ja osui mielestäni todella hyvin oikeaan niiden kuvausten kanssa. Sitten tuli minun vuoroni ja hän sanoi, että minusta hän ei saanut mitään mielikuvaa, minä en muistuttanut ketään hänen tuttuaan ja vaikka olin puhunut jonkun verran sen matkan aikana, niin hän ei siitä huolimatta saanut mitään mielikuvaa minusta.

Tiedän, että se ei ollut mikään loukkaus, mutta jotenkin se tuntui todella pahalta. En tietenkään siinä sitä näyttänyt, mutta jotenkin se osui niin hyvin siihen, mitä itse ajattelen itsestäni. Siellä bileissäkin yritin kyllä jutella ja juttelinkin, mutta kun mietin sitä niin olin varmaan todella tylsä. Yritin eilen (tai siis tänään aamulla ennen kuin menin nukkumaan) lohduttautua sillä, että sentään en nukkunut omassa oksennuksessani. Tänään se tuntui jotenkin laihalta lohdulta. Tämä yksikin nainen ehkä nukkui omassa oksennuksessaan, mutta sentään hänellä on persoonallisuus. Ja se toinen nainen joka huusi poikaystävälleen jostain ihan turhasta, hänestäkin sanottiin, että heillä on kai vain dramaattinen suhde. Mutta minä olen vain tylsä ja harmaa: voin juoda, mutta en mene siitä sekaisin, en tanssi tai kaatuile, haluan tulla toimeen kaikkien kanssa, haluan auttaa jos joku näyttää olevan huonossa kunnossa ja jos autankin, niin he ovat usein siinä kunnossa, että eivät muista sitä aamulla - tai sitten  he suuttuvat ja sanovat että mene pois ja sitten minä vain menen pois. Ja kun kaikki ovat juhlineet itsensä uuvuksiin tai sammuneet jonnekin, minä siivoan heidän jälkiään muutaman muun kanssa.

Tuntuu vain, että olisin vähän kuin näkymätön. Tiedän kyllä että näyn ja juttelen kyllä ihmisten kanssa, mutta siinä missä joku selittää kauhealla tunteen palolla jostain pienestä elämänsä yksityiskohdasta, minä keskustelen asiallisesti mielenkiintoisista teemoista, välillä annan jotain pientä tietoa itsestäni tai kysyn muilta heistä, mutta yhtä kaikki, se on käytännössä sama kuin en sanoisi yhtään mitään. Vaikka tapaisin ihmisiä useamman kerran, monet heistä kerta toisensa jälkeen unohtavat nimeni tai kutsuvat minua jollain väärällä nimellä. En pidä etunimestäni, mutta kai se sopii minulle, sillä se on tavanomaistakin tavanomaisempi, mitäänsanomaton. Tänäänkin sitten ennen lähtöä juteltiin nimistä ja tietysti kaikilla muilla on joitain erikoisia nimiä, jostain kirjasta joku hahmo tai vähintäänkin siihen liittyy joku tarina, mutta minä olen vain minä, eikä siihen liity mitään hienoa tarinaa.

Ja nyt kun tulin kotiin, jotenkin se iski minuun taas, että miten merkityksetöntä elämää minä elän. Minä en oikein tee mitään sellaista mitä kai ajattelen että minun pitäisi, minulla ei ole ketään. Jos vain yhtäkkiä katoaisin, se ei oikeasti vaikuttaisi oikeasti kehenkään, eivät ihmiset varmasti edes huomaisi. Se on jotenkin yksi kurjimmista tunteista maailmassa: se että tuntuu, että olen vain täysin merkityksetön. Tai siis, pelkkä pieni atomikin, tai vieläkin pienempi - ioni - nekin vaikuttavat toisiinsa, jokainen pieni seikka vaikuttaa johonkin toiseen asiaan, siitä syntyy perhosefektin tavoi jotain isompaa. Siis kaikki on yhteydessä kaikkeen, kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei voi olla sellaista osaa - miten pieni tahansa - jolla ei olisi väliä. Mutta jotenkin tuntuu, että olen jotenkin onnistunut löytänyt itselleni sellaisen tyhjiön, että vaikutan kehenkään paljon vähemmän kuin minimaalinen ioni. Se ei tunne järjen mukaan olevan mahdollista, mutta siltä minusta tuntuu.

Junassa joku selitti jostain työkaveristaan, joka on ilkeä ja sitten yksi sanoi, että sekin on tavallaan parempi, että on sitten vaikka suoraan ilkeä, koska sitten ainakin saa jonkinlaisen kuvan siitä ihmisestä, mutta että sellaiset ihmiset ovat jotenkin vaikeita, joista ei saa minkäänlaista käsitystä. Ja minä olen kai sellainen. Vaikka kyllä minusta tuntuu, että minulla on persoonallisuus, minusta tuntuu, että en oikeasti ole vain tyhjä kuori, mutta jotenkin kun juttelen ihmisten kanssa, melkein pystyn kuvittelemaan sen, että itse seuraisin jostain sivusta itseäni ja oikeasti tajuaisin, miten tylsä minä vain olen. Mutta voi olla, että yritän vain liikaa. Yritän vain niin kovasti sanoa oikeita asioita ja välttää sanomasta vääriä asioita. Tuntuu, että onnistun paljon paremmin siinä, että vältän sanomasta vääriä asioita. Oikeiden asioiden sanominen sen sijaan on jotenkin vaikeaa.

Ehkä tämä on vähän jotain krapula-angstia, kun tänään ei ole ollut niin kauhean hyvä olo. Paljon parempi kuin suurimmalla osalla muista juhlijoista, mutta kai menen jotenkin jonkinlaiseen ihan erilliseen käytösmoodiin kun poistun kotoani. Nukun vähän, mutta siitä huolimatta olen pirteä. Tuo on ehkä konkreettisin ero ja se on todella outoa, sillä arjessa olen aina vain todella todella väsynyt, jos en saa nukuttua tarpeeksi. Ja haluan siivota, tai vähintäänkin järjestellä jotain esineitä tai asioita. Huolehdin asioista muidenkin puolesta. En ole vihainen tai surullinen, mutta en myöskään erityisen iloinen. Neutraali.

Ehkä auttaa, kun nukun hyvin seuraavana yönä. Alkuviikosta tulee ensimmäistä kertaa vuosiin uusi rotanpoikanen niin etten ole sitä itse kasvattanut. Tai tulee ja tulee, menen hakemaan sen aika kaukaa, mutta olen vain jotenkin superinnoissani siitä. Se on jalostuskäyttöön, joten pitäisi kai suhtautua asiaan jotenkin ammattimaisesti, mutta itsellä päällimmäinen fiilis on, että ihana vauvapyllyotus tulee sieltä, sellainen pieni ja söpö. Ja on kiva tavallaan "tavata" uusi pikkuotus. Tänään on ollut hyvä sää, toivottavasti se pysyy samanlaisena, vihdoinkin on tarpeeksi lämmin.