Tulin tänään aamupäivästä takaisin Bremenistä. Minun pitäisi kai jotenkin oppia psyykkaamaan itseni jotenkin vahvemmaksi, kun tuntui, että tuosta matkasta jäi jotenkin kurja fiilis. Ilmeisesti en näytä kuitenkaan ihan avuttomalta, sillä taas törmäsin samaan ilmiöön kuin oikeastaan joka kerta yksin matkustaessani: ihmiset kysyvät minulta tietä tai reittiohjeita. Missä on Tivoli-Haus, tai mistä bussi 28 lähtee, sitten vielä yhdet kysyivät jotain mistä en saanut selvääkään. Kaikki tietysti saksaksi, josta en onneksi ole näköjään unohtanut niin paljon kuin luulin. Mutta en ole ihan varma miten sanotaan saksaksi: "Ikävä kyllä en tiedä."

Saavuin Bremeniin maanantai-iltana niin myöhään, että olin hotellilla vasta noin yhdeltä yöllä. Olisin ollut varmaan jo vajaata tuntia aikaisemmin, jos en olisi harhaillut ympäriinsä puolipaniikissa. Minulla oli surkea hotellivahvistuksen ohessa ollut kartta tulostettuna, mutta kun on vieraassa kaupungissa keskellä yötä eikä tiedä ilmansuunnista mitään, niin on yllättävän vaikea löytää perille. Valtava rakennustyömaa ei auttanut asiaa ja lopulta kun olin saanut kännykkäni kartan lopulta toimimaan, oli seuraava ongelma se, että miten pääsen rakennustyömaan toiselle puolelle. Se selvisi kyllä seuraavana päivänä ja samalla myös se, että bremeniläiset eivät ilmeisesti usko suojateihin, eikä niitä ole missään vaan ihmiset kävelevät pitkin poikin monikaistaisten auto- ja ratikkakaistojen yli.

No, luonnollisesti silloin yöllä tullessani vielä satoi, joten ennen kun sain kännykkäni toimimaan, olin melkein paniikissa. Kysyin neuvoakin rautatieaseman ulkopuolella tupakalla olleilta rautatieaseman työntekijöiltä neuvoa, mutta he eivät oikein puhuneet englantia. Sain epämääräisen ohjeistuksen, että se on "tuolla" ja viittauksen täysin päinvastaiseen suuntaan kuin itse olisin mennyt. Se oli kuitenkin oikein, mutta en siitä tietenkään päässyt sinne kun se pirun työmaa oli edessä. Lopulta pääsin hotellille harhailtuani ympäriinsä sateessa melkein tunnin keskellä yötä - ja tietysti siellä oli vastaanottotiskillä kaksi miestä, jotka tekivät kaiken oikein mahdollisimman pitkänkaavan mukaan. He olivat suomalaisia, he olivat istuneet samassa koneessa yhtä penkkiriviä minua edempänä, toinen heistä otti kännykällään kuvan lentokoneen käytävästä sekä ennen nousua että laskun jälkeen. Eikä vain yhtä kuvaa vaan ainakin viisi per kerta. En itse pystynyt ymmärtämään mitä erityistä lentokoneen käytävässä on. Kuva heistä ei ainakaan parantunut hotellilla, kun he yrittivät huonolla englannillaan neuvotella sopivanhintaisesta huoneesta.

Se oli melkein kuin jostain karikatyyristä. He puhuivat välillä englantia sille vastaanottovirkailijalle ja välillä suomea keskenään. Heillä oli ilmeisesti hieman kiistaa siitä että jäävätkö he sinne vai olisiko se edellinen hostel-paikka 20€ per naama per yö ollut kuitenkin parempi. Kello oli siis noin yksi yöllä ja he jankuttivat vain "give us a nice discount" ja kun virkailija sanoi, että hän voi kyllä kertoa hinnat, mutta ei pysty sen enempää tekemään. Loogisestihan nämä miehet sitten vaihtoivat sen "give us a discount" -hokeman uudeksi "luuletko että se on rahasta kiinni" ja yhdessä kohtaa toinen heistä otti tukun seteleitä lompakostaan ja näytti niitä sille virkailijalle ja sanoi "look how much money I have". Olisin kai voinut mennä siihen ja kysyä että jos voisin mennä siitä välistä kun minulla oli varattu huonekin, mutta minua hermostutti, joten jonotin siinä sitten kiltisti vettä valuvana ja kuuntelin sitä soopaa ja yritin olla niin kuin en olisi suomalainen lainkaan. No, kun he saivat hinnan neljälle yölle, he olivat tyytyväisiä, mutta sen jälkeen heidän piti vielä vängätä siitä, että no miksi se aamiainen ei kuulu hintaan ja jos he tyytyvät siihen, että aamiaisesta pitää maksaa erikseen, niin voitaisiinko se kuitenkin tuoda heidän huoneeseensa. Lopputuloshan oli, että tyypit eivät saaneet alennusta, vaan ihan standardihinnan, eivät aamiaista huoneeseen, mutta vastaanottovirkailija sai kuitenkin 20€ tipin "yhteistyökyvykkyydestään". Ilmeisesti nämä kaksi sankaria jäivät siihen ymmärrykseen, että olivat neuvotelleet itselleen hienon diilin.

No, minun check-innini meni nopeammin ja huone oli tosi kiva. Olin jotenkin odottanut että se olisi todella pieni, koska olinhan ottanut kaikkein pienimmän huoneen siinä hintaluokassa joka koko Bremenistä löytyi. Tai siis, Lontoossa kaukana keskustasta oleva yhden hengen huone ilman vessaa ja suihkua oli sellainen, että piti oikein miettiä että mihin minä laitan matkalaukkuni, kun huoneessa oli käytännössä vain sänky ja sen verran vapaata lattiatilaa että huoneen oven sai auki. Mutta tämä Bremenin huone oli todella kiva. Todella siisti ja ensimmäisessä kerroksessakin, mistä tykkäsin. Ikkunasta ei näkynyt mitään mieltäylentävää, mutta kuitenkin puita ja pensaita, jonkinmoinen takapiha, minne hotellin asiakkaat ilmeisesti parkkeerasivat, jos olivat tulleet autolla. Todennäköisesti paras hotelli jossa olen ikinä ollut. Olikohan se kolmen tähden hotelli, joten ihan perus, mutta olen ollut monissa samanhintaluokan ja tähtiluokan hotelleissa ja niissä on aina ollut jotain josta en ole niin tykännyt.

Mutta tämä oli melkein kuin pikkuruinen kämppä. Olihan siellä toki kokolattiamatto, mutta se ei ollut sillä lailla nuhjuinen ja ällöttävä, vaan ihan sellainen, että siinä ilkesi kävellä sukkasillaan. Muutenkin se oli todella puhdas ja vaikka se olikin vain noin 200 metrin päässä päärautatieasemalta, siellä oli niin hiljaista, että viimeisen yön pystyin nukkumaan ikkuna auki, eikä missään vaiheessa ollut mitään mölyä.

Sekin meni tuolla matkalla hyvin, että jalkani eivät tulleet kipeiksi. En tiedä miksi ja olen itsekin yllättynyt siitä. Minulla oli kahdet eri kengät mukana, lenkkarit ja ikivanhat lättäkengät, jotka ovat jo melkein rikki. Asensin ensimmäisen päivän jälkeen kännykkääni askelmittarin, jonka mukaan kävelin toisena päivänä noin 15 000 askelta, eli ei mitenkään kauhean vähääkään. Sain kierrettyä aika paljon ja eilen kun oli aurinkoinen ja lämmin päivä (n. 26 astetta), oli ihan kiva istua ulkonakin. Onneksi Bremen oli aika ihanteellinen kaupunki istuskelijalle ja istuin raatihuoneen edustalla vaikka kuinka kauan, välillä auringossa ja välillä varjossa, ja katselin kuinka joku tyyppi käytti sellaista isoa narujuttua ja sangollista saippuavettä valtavien saippuakuplien tekemiseen.

Mutta ilmeisesti Bremenissä ei joko tykätä tai osata puhua englantia. En uskonut että se olisi ollut niin vaikeaa. Joten kun huomasin että yllättävän paljon saksaa on jäänyt päähän, se oli aika helpottavaa ja yritin asioida alun jälkeen mahdollisimman paljon saksaksi. Mutta kun en ole puhunut saksaa 13 vuoteen, niin siinäkin oli vähän hankaluuksia. Ensimmäisenä päivänä siellä menin ostamaan jostain joukkoliikenneasiakaspalvelusta lippua ratikkaan ja siellä oli tiskin takana sellainen kärttyisä vanhahko mies, joka ei tykännyt yhtään kun puhuin englantia. En ymmärtänyt kaikkea mitä hän sanoin sen jälkeen kun hän vaihtoi saksaksi, mutta ymmärsin sen kun hän sanoi, että hän on Saksasta ja hän puhuu saksaa, ja että Saksassa ihmisten pitäisi puhua saksaa. En totta puhuen odottanut tuollaista asennetta 500 000 asukkaan kaupungin päärautatieasemalla asiakaspalvelutehtävissä toimivalta tyypiltä. Mutta onnistuihan se sitten sillä, että sanoin: "Tram, ein ticket, Erwachsene." Ilmeisesti oudot sanat kuten juuri tuo aikuinen, erwachsene, ovat jääneet päähän tai ainakin palautuivat mieleen hyvin nopeasti. Mutta joka paikassa oli ongelmia tuon kielen kanssa ja vain yhdessä turistirysäputiikissa ymmärrettiin englantia. Ei kun ei, minä puhuin sillekin tyypille puolet ajasta saksaa ("eine Briefmarke, bitte"). Mutta hei, huomasin osaavani sittenkin saksaa!

Mutta olin silti jotenkin lukossa koko matkan ja aluksi ajattelin että jalkoja ei särje sen takia, että olen ollut koko ajan niin kauhuissani että se on tavallaan blokannut sen kivun. Toisena päivänä kun halusin kävellä vähän ympäriinsä, se alue näytti vähän epäilyttävältä, että aloin vain seurata jotenkin normaalinnäköisiä tyyppejä. Siellä oli aika paljon kodittomia, mikä oli silloin 13 vuotta sitten mielikuvani myös Berliinistä, joten se oli jotenkin outoa ja hermostuttavaa. Kyllähän esimerkiksi Lontoossakin on kodittomia, mutta ei niin paljon. Yksikin ihan nätti puistoalue lähellä sitä tuulimyllyä oli ilmeisesti paljon kodittomien käytössä, sillä joku nukkui aina jossain penkillä kun kuljin siitä ohi. Ja ilmeisesti se puistonsuikale on myös ahkerassa vessakäytössä, sillä se haju oli niin hirveä että melkein yökkäsin aina kun kuljin siitä ohi. Muualla tilanne ei ollut yhtä paha, mutta etenkin lähempänä sitä minun hotelliani ja rautatieasemaa pyöriskeli kaikenlaisia tyyppejä.

Mutta kun sitten näin jonkun keski-ikäisen naisen kävelevän H&M:n pussi kädessä, päätin että kuljen samaan suuntaan, sillä hän näytti tietävän mistä on tulossa ja mihin menossa. No, hän oli menossa rautatieasemalle, mutta sieltä bongasin yhden pariskunnan, joka näytti vähän turistimaiselta, mutta kuitenkin saksalaiselta, joten seurasin heitä ja päädyin sinne vanhankaupungin puolelle. En päässyt ollenkaan Bürger-puistoon, koska en yksinkertaisesti tiennyt mistä pääsisin sinne, koska rautatie oli tiellä. Tunsin itseni jotenkin todella avuttomaksi siellä, joten vaikka normaalisti tykkään itse tietää mihin menen (ja kyllä minä pidinkin huolen siitä että karttasovellusta vilkaisemalla pysyin perillä siitä missä olen), niin tällä kertaa päätin seurata turistimaisia ihmisiä ja pyöriä siellä missä hekin enkä kartoittaa aluetta laajemmin.

Taisin käyttää koko matkan aikana ruokaan ehkä 15 euroa. Mistä pystyy päättelemään sen, että en syönyt käytännössä mitään, koska se ahdisti minua niin hirveästi. Ajattelin vain, että nyt olisi nälkä, mutta mihinköhän sitä voisi mennä, tuokin on varmaan outoa ruokaa, tuonne jos menen niin ne ajattelisivat siellä että no nyt tulee tuo läski tänne syömään, kuinkas muutenkaan. Joten söin lähinnä aamiaista, menin johonkin kahvilaan ja tilasin teetä ja jonkun leivän. Heillä tosin oli paljon kivoja pikku leipomoita, joista sai otettua tuoreita sämpylöitä, millaista toivoisi Suomeenkin, etenkin kun ne olivat jo auki kun tänään lähdin kuudelta lentokentälle. Mutta no, pysyin hengissä silti, välillä oli hirveä nälkä, mutta kun oli liian iso kynnys mennä ostamaan mitään ruokaa, tuntui vähemmän vaikealta ratkaisulta vain olla syömättä. Ehkä sekin vaikutti siihen, että jalat eivät tulleet kipeiksi: ehkä olen taas jotenkin sekaisin päästäni niin kuin silloin kun olen pitemmän aikaa syömättä mitään ja nälkä loppuu kokonaan ja muuttuu sellaiseksi oudoksi oloksi päässä ja tulee olo että on vaikea pysyä paikoillaan ja tekisi mieli vain kävellä koko ajan. Sain tosin rohkaistua itseni ja ostettua lentokentältä paketillisen Milka-suklaata. Se on suosikkiani ja puolisen vuotta sitten se vain hävisi Suomen kaupoista kokonaan.

No, eilisen hellepäivä näkyy naamassa, kun vaikka istuin välillä varjossa ja auringossa vain vähän aikaa, niin hieman silti ehdin palaa. Ja näköjään ruskettua muutenkin, kun hiukset ilmeisesti blokkasivat osan ylhäältä tulevasta auringonpaisteesta, joten hiusrajassa on sellainen sentinlevyinen valkoinen rantu. Vieläkin tosin odottelen vähän että ne helteet tulisivat Suomeenkin, mutta ehkä ne tulevat sitten taas ensi kesänä.

Maanantaiksi olen varannut kirjatenttiajan, mutta ehkä sen jälkeen ehtii jossain vaiheessa sitten levätäkin ennen kuin pitää mennä taas töihin.