Kerran jo Mozilla kaatui, kun olin ehtinyt kirjoittaa vaikka miten paljon, ja sitten ajattelin, että olin jo rauhoittunut tarpeeksi eikä tarvitse enää kirjoittaa uudestaan, kun se oli kuitenkin työhön liittyvä asia ja mieluusti vältän mahdollisimman paljon niistä kirjoittamista tai ainakin kirjoitan mahdollisimman ympäripyöreästi.
Vaihteeksi poistin vähintään yhtä ison lohkareen. Long story short: töissä yksi asiakas uhkaili itsemurhalla. Ei minulle, eikä meidän firman työntekijälle edes, vaan jollekin ihan toiselle asiakaspalvelijalle, joka täysin ennalta-arvaamattomasti soitti firmaan jonka asiakkuutta me hoidetaan. Ja puhelu tuli minulle ja jouduin vaihteeksi menemään selviytymismoodiin ja sysäämään kaikki omat ristiriitaiset tunteeni syrjään, koska niille ei ollut mitään tilaa, koska tämä asiakaspalvelija ja hänen esimiehensä olivat niin kiihtyneessä tilassa, että kesti 30 minuuttia saada heistä irti vastaus kahteen asiakaspalvelun peruskysymykseen: "miksi soitat" ja "mitä minä voin tehdä".
Ja kun puhelimen toisessa päässä joku on sellaisessa tilassa, on vaikea pitää itsensä kasassa. Muutamaan otteeseen pidin kesken puheen luonnottoman pitkän tauon, koska tarvitsin sen pitääkseni itseni kasassa ja ääneni rauhallisena. Lopulta leikin hätäkeskusta, jotta saisin tarvittavat tiedot ylös, jotta voisin välittää ne eteenpäin mahdollisimman pian, koska kävi selväksi, että nämä soittajat eivät siihen kyenneet.
Ja viisi tuntia sen jälkeen kun ylipitkä vuoroni oli loppunut, töistä tuli soitto, jossa työkaveri pyysi vielä tiedon siitä mitä kaikkea oli tehty, koska samat asiakaspalvelun ammattilaiset soittivat uudestaan ja raivosivat kun he eivät ole saaneet raporttia asiasta. Ja sen jälkeen kun olin koko jutun hoitanut, vaikka se ei välttämättä olisi kuulunut edes minun hoidettavakseni, minä istuin vielä sen ylimääräiset 30 minuuttia työpaikalla vain tehdäkseni sen raportin. Ja varmistin vielä soittamalla joltain firman isolta pomolta, että keille kaikille se raportti lähetetään ja sitten tein täsmälleen niin kuin hän sanoi.
Tunnen oloni silti syylliseksi. Ei tuo kai vaivaisikaan, jos olisin 100% tyytyväinen siihen miten tuo meni. Tuntuu että olisi pitänyt tehdä enemmän ja nopeammin, paremmin. Ja sen takia minä olin siellä työpaikallakin ylimääräistä aikaa, vaikka oma lähipomo sanoi, että kun sinun vuorosi jo loppui, niin jos haluat niin voit lähteä ja joku muu tekee sen raportin, niin minä sanoin, että kyllä minä teen sen. Puhelun aikanakin, vaikka yritinkin sulkea kaikki turhat ajatukset pois, mietin sitä, miten minä melkein tapoin itseni ja että varmaan se aiheutti samantyyppisen tilanteen jossain muualla. Mutta sysäsin tuon syrjään, tuo kaikki ja kaikki ne ajatusten herättämät tunteet olivat jossain taustalla, ja minusta tuli robotti-Amia. Terapeuttini sanoo, että voin kyllä tehdä sen, että suljen tunteet johonkin sammioon vain koska ne ovat... inconvenient? Epäkäytännöllisiä. Ja aina kun teen niin, kiellän itseltäni oikeutuksen siihen tunteeseen, niihin tunteisiin ja riistän itseltäni mahdollisuuden niiden ilmaisuun, ja sitä kautta myös mahdollisuuden saada mahdollista myötätuntoa kanssaihmisiltä.
Tein sen tänään ja tunsin tuon kaiken. Se ei varmaankaan auttanut asiaa, että en nukkunut viime yönä lainkaan. Oli tyypillinen viikon iltavuoroista yhtäkkinen vaihdos aamuvuoroksi, jonka suhteen olen tullut tulokseen, että minä nukun aina kun voin, niin sitten kun tulee tuollainen eteen, voin hyvin jättää yhden yön unet väliin. Sattui vain todella paha päivä sellaiselle. Kun kuuntelin sitä satunnaisen asiakaspalvelijan satunnaisen esimiehen raivoamista, välillä tuntui, että alan kohta itkeä. Välillä tuntui, että menen kohta itsekin paniikkiin. Pidin itseni kasassa. Kun oma lähipomon kysymyksen jälkeen aloin kirjoittaa sitä raporttia, jouduin taas kasaamaan itseäni minuutin verran, koska käteni tärisivät niin paljon, että en pystynyt yhtäkkiä enää kirjoittamaan. En ollut yksin siinä, vieressäni istui joku, joka oli tosin tullut siihen puhelun jälkeen vasta, takanani istui joku. He jutustelivat ja eivät kai huomanneet, miten poissa tolaltani minä olin. Enkä minä sanonut mitään ja tuntui kuin jotain olisi kuollut minun sisälläni. Ylidramaattista. Mutta keksin hyvän otsikon ja haluan saada sen sopimaan tekstiin. Enkä keksi miten muutenkaan selittäisin miten hirveältä se tuntui.
Ja olisin voinut jättää raportinteon jollekulle toiselle, mutta ajattelin, että sitten vain nakittaisin sen paskan fiiliksen jollekulle toiselle. Eikä kukaan työkavereistani ansaitsisi sitä. Mutta minä ansaitsin. What goes around, comes around? Eikö niin? Karman laki? Vaikka silloinkin kun minä heräsin siellä sairaalassa, niin sitten piti taas olla vahva ja looginen. "Selvä on, minä juon tätä ällöttävää vesi-hiili-mössöä joka jää narskumaan hampaisiin ja tuntuu kurkussa kuin yrittäisi juoda hiekkaa, koska olen järkevä ihminen ja tiedän että jos en tee sitä niin te pakotatte" "minun pitää olla vastuullinen ja puhua itseni ulos täältä sairaalasta, koska rotta synnyttää huomenna ja kun kerran en ole kuollut, niin minun pitää taas jaksaa pitää huolta kaikesta" "ai tämä on ambulanssi jolla viette minut pakkohoitoon paikkaan jonne en halua, istunko tuohon istuimeen vai menenkö makuulle tuohon paareille?" "pelkään yötä taas, pelkään olla yksin kotona, mutta koska minulla ei ole poikaystävää enää, ja sekä Nan että Marion muuttavat pois paikkakunnalta, ei ole ketään jota voisin pyytää seuraksi, joten on pakko pärjätä yksin, koska sellaista aikuisten elämä on".
Nyt olen toisessa päässä ja jotenkin taas minä olen se, jonka on oltava vahva ja rauhoiteltava muita. Jään yliaikaa töihin, että se paska nakki ei pilaisi kenenkään muun päivää. Minun perään soitetaan kotiinkin, koska ilmeisesti se valtava lista tyyppejä (tai se jolle erikseen vielä soitin siitä) ei ole hoitanut asiaa niin että ne hysteeriset ilmoittajat olisivat saaneet siitä tiedon, vaikka laitoin heidän yhteystietonsa siihen tietysti myös, vaan he raivoavat nyt työkavereilleni.
Ja minä olen ollut kotona, kirjoittanut tätä tekstiä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja poistanut sitten aina suurimman osan, koska ei ole ammattimaista kirjoittaa töistä tällaista. Mutta en ole puhunut kenellekään. Töissäkin ainoat tähän liittyvät asiat olivat raporttiin liittyviä teknisiä juttuja. Enkä ole soittanutkaan kenellekään vaikka olisin voinut, koska... no niinhän minä aina teen. Joten kirjoitan tätä uudestaan ja uudestaan, ja ehkä saan sen jossain kohtaa niin ympäripyöreäksi ja epämääräiseksi, että voin julkaista sen ilman että minun täytyy tuntea syyllisyyttä siitä, että olen epäammattimainen.
Luin tämän läpi ja se on ihan ok, mutta vaikka en ole vielä julkaissut sitä, tunnen itseni jo todella epäammattimaiseksi. Mutta tuntuu että en vain voi pitää tätä pelkästään oman pääni sisällä. Terapeutillani olisi varmasti jotain sanottavaa tuosta pakkomielteestäni olla kauhean ammattimainen tunteiden ilmaisun kustannuksella. Koska nyt on ensimmäinen viikko terapiataukoa, koska tietenkin on!
Toivottavasti huomenna on vuorossa joku järkevä, niin saisin edes vähän avautua tästä ja niistä vittumaisista yksityiskohdista, jotka olen kirjoittanut ja deletoinut vaikka kuinka monta kertaa.
Ja ihan sivujuonteena, olen ehkä vain jättänyt aikuistumisen väliin, kun tuntuu että voisin sormien napsautuksessa palata takaisin aikaan, kun Harry Potter -foorumeilla oli jotain eloa. En ole nähnyt yhtään kiinnostavaa teoriaa siitä mitä Grindelwaldin repliikki tarkoittaa ja miten se linkittyy tuleviin leffoihin. Nykyään on vain Reddit, joka on todella kuraa ja YouTuben Podcasteja ja vodcasteja, missä tavikset muka saavat enää esittää villejä teorioitaan?
Ehkä otan rauhoittavan, niin saan tämän vieläkin jatkuvan pienen tärinän pois, jotta saan nukuttua tulevana yönä.