Olen kotona. Tuntuu todella oudolta. Lento meni nopeasti ja itse asiassa vaihtolennolle tuli kiirekin, ja koska torkahtelin sekä lentokoneessa että junassa, yhdessä hujauksessa olinkin taas Suomessa. Heinzilta oli mennyt kokonaan ohi se, että lähdinkin yöllä, enkä aamulla, joten kun menin iltakymmeneltä hänen huoneensa ovelle sanomaan, että haluan sanoa hyvästit hänelle ennen kuin hän menee nukkumaan, niin sitten ensin hyvästelimme ja minä menin alas. Heinzista ehkä tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt viettää enemmän aikaa kanssani viimeisen illan kunniaksi, niin hän tuli myös alas keittiöön. Se oli jotenkin vaivaannuttavaa, kun kumpikin teki läppärillään omia juttuja eikä kumpikaan sanonut mitään. Mutta se oli silti kiva. Heinz on ehkä sosiaalisesti vähän kömpelö, mihin kyllä pystyn samaistumaan ihan täydellisesti.

Heinzin läsnäolo kuitenkin sotki suunnitelmiani, sillä olin kehitellyt yhteensä 15 erilaista kirkkaankeltaista muistilappua, joihin olin kirjoittanut jotain kivaa tai piirtänyt jotain - tai sekä että. Olin suunnitellut teippailevani ne ympäri taloa, jotta kun Mariani ja Heinz aamulla heräisivät, he alkaisivat pikkuhiljaa löytää sellaisia keltaisia lappuja. Ensin omista ovistaan, kummallekin oma lyhyt selitys, miten mahtavia he ovat, ja sitten pikkuhiljaa niitä lappuja alkaisi löytyä pitkin taloa. Ensin suihkuhuoneen hammaspesupaikan peilistä: "You look exeptionally nice today!" ja sitten myöhemmin muunmuassa jääkaapista (ja tarkoitan nimenomaan että jääkaapin sisällä) ja vedenkeittimen seinää vasten olevalla syrjällä, mukikaapin oven sisäpuolella, hanan takana niin että sitä ei voi nähdä, mutta sen tuntee kun hanan pyörittää päälle, jne. Lähinnä pieniä sanaleikkejä, sen tyylisiä, että ovatko ne jo niin huonoja vitsejä, että niistä tulee hyviä, tyyliin: "Have a BREWtiful day!" (Heinzin mikälie-espresso-latte-kahvijuttuun kiinnitettynä).

Heinz yhdessä vaiheessa sitten meni takaisin huoneeseensa, joten aloin liimailla niitä varmimpia piilolappuja, koska kuka nyt menisi esimerkiksi jääkaapille keskiyöllä? No, ilmeisesti Heinz, koska kun itse menin hetkeksi omaan huoneeseeni tekemään viimeiset pakkailut, alas keittiöön palatessani Heinz istui keittiön sohvalla ja söi voileipää. Sanoin sitten vain, että sinä vissiin löysit sen lapun sieltä jääkaapista. No, selitin sitten vähän siitä lappujutusta, koska pakkohan se oli ja Heinz sanoi tehneensä joskus itse saman. Heinz oli itsekin lähdössä tänään kahdeksi viikoksi lomalle/töihin Ranskaan, mutta hän sanoi yrittävänsä löytää niitä ainakin viisi ennen kuin hän lähtee. Osa on helppoja, mutta jos hän ei päättänyt tehdä lasagnea aamupalaksi, niin ainakin hänen lasagnelevypakettiin (niin ettei se näy) liimaamani imposter/impasta sanaleikki jää löytämättä, samoin varmaan uuteen vessapaperipakettiin piilottamani "Winnie the Poo" -läppä löytyy vasta myöhemmin.

Lentokentällä matkatavaroiden drop-in paikan luona yksi suunnilleen ikäiseni nainen alkoi jutella minulle ja koska kumpikin oltiin menossa Frankfurtiin (minä tosin jatkoin vielä siitä), päätimme matkustaa sinne asti yhdessä. Hän asui Birminghamissa ja oli menossa kaverinsa häihin ja oli todella brittityyppiä. Hän oli jotenkin kauhean innoissaan ja hän laittoi minut myös puhumaan kännykän kautta videopuhelua hänen miehensä kanssa. Ja kun istuimme odottamassa portin aukeamista, hän otti laukustaan kakun ja laittoi sen kahtia ja vaatimalla vaati että otan sen. Nainen oli alunperin kotoisin Eritreasta ja hänellä oli lähestulkoon mahdoton aksentti. Mutta hän oli tosi kiva. Ja nyt minulla on eritrealaista kakkua.

Ja kun muistelen tuota kaikkea, tiedän, että se on kaikki tapahtunut viimeisen 24 tunnin aikana, mutta heti Suomeen päästyäni ja entistä enemmän kämppään tultuani on tuntunut pahalta. On ikävä Birminghamiin, on ikävä Mariania, Heinzia, Angelaa ja ehkä jopa Joetakin. Ja sitä miten ihmiset puhuvat siellä. Kun eilenkin - tai siis tänään, mitä ihmettä - tilasin taksia lentokentälle, niin siinäkin sillä taksinvälittäjällä oli aikaa kysyä, että "how are you, love". Ja tänään olen Suomeen tultuani ison laukkuni kanssa tuntenut itseni tyhmäksi toistellessani "anteeksi" ja "kiitos" niiden englanninkielisten vastineiden paikalla, eivätkä ne tunnu oikein sopivan sellaisiin vähäpätöisiin tilanteisiin. Tai niin kuin junassa yrittäessäni änkeä sitä jättimatkalaukkuani niihin erityisisoille matkalaukuille varattuihin juttuihin, kun kaksi pienemmän matkalaukun omistajaa oli saanut sen "täyteen". Olin siinä useamman minuutin, kun yritin saada siirrettyä niitä kahta muuta laukkua niin että saisin omani siihen, tukkimatta kuitenkaan käytävää niiltä, jotka olivat kulkemassa ohi. Ei niitä kauheasti ollut, yksi nainen vain ja heti lopetin änkemisen ja tunkemisen ja hyppäsin sivuun, jotta naiselle jäi kunnollinen aukko kulkea ohi, ja hymyilin ja sanoin "anteeksi". Naisen ilme ei värähtänytkään, ihan kuin ei olisi kuullutkaan tai nähnytkään minua - vaikka selkeästi oli kun hän joutui pysähtymään muutamaksi sekunniksi takiani.

Lentokoneessa oli ollut vähän samanlainen tilanne, kun joku nainen yritti saada reppuaan ängettyä sinne ylähyllylle ja ihmiset joutuivat odottamaan siinä lentokoneen käytävällä. Kun hän lopulta sai sen sinne, ohipääsyä odottaneet näyttivät peukkua ja kommentoivat "well done!" eivätkä näyttäneet yhtään nyrpeiltä.

Jotenkin kai ajattelen, että palaan takaisin siihen vanhaan arkeen, palaan vanhaksi minuksi ja nämä pari kuukautta, joiden aikana olen tuntenut pitkästä aikaa olevani taas minä, haalistuvat pikkuhiljaa pois, ikään kuin pelkkä uni, jota ei koskaan tapahtunutkaan. Sain Marianilta kortinkin ja hän oli kuvannut minua siinä sanoilla "outspoken" ja "genuine". Ja ehkä parasta on se, että ymmärrän, mihin hän niillä viittaa. Ja hän tunsi minut vain kaksi kuukautta. Töissä meillä puhutaan kauheasti hyvästä ryhmähengestä ja minä olen ollut siellä kohta kaksi ja puoli vuotta, mutta kukaan heistä ei kuvaisi minua noin. Meillä oli joskus töissä sellainen "kehu työkaveriasi" -juttu ja minä sain kaksi kehua: "tunnollinen" ja "reilu". Ja ovathan ne kivoja kehuja ja arvostan niitä. Mutta kun mietin sitä, että ensimmäisenä adjektiivina minua kuvatessa tulee mieleen "tunnollinen", niin se tuntuu kuin... kädenlämpöiseltä vedeltä. Omassa mielessäni siitä tulee "persoonaton, mielikuvitukseton puurtaja". Vaikka olenhan minä ylpeä siitä, että vaikka puhelintyö ei ole minun unelma-ammattini, haluan tehdä sen hyvin. Meille on annettu selkeät ohjeet, joten haluan tehdä parhaani siinä mitä minulta pyydetään. Mutta olisihan se kiva, että ne ihmiset, joiden kanssa eniten vietän aikaani näkisivät minussa jotain muutakin.

Kotiin tultuani siivosin. Yritän muuttaa nyt jotain, jotta saisin tuotua jotain siitä kivasta minusta myös tähän nykyiseen elämääni. Aion tehdä ensimmäistä kertaa elämässäni huomenna kasvislasagnea, koska kun me kokkasimme sitä yhdessä tällä viikolla, se oli oikeasti parasta lasagnea mitä olen ikinä syönyt. Ja tunnen oloni jotenkin energisemmäksi, enkä halua palata takaisin vanhaan. Haluan olla se minä, jonka olen nyt löytänyt, en halua että se katoaa taas.

Päätä alkaa särkeä, kun olen itkenyt melkein yhtä mittaa kotiin tultuani. Pitää mennä nyt nukkumaan, koska varmaan se on osittain silkkaa väsymystä ja stressiä. Huomenna varmaan kaikkialle sattuu, kun se ruumalaukkuni painoi 23 kiloa ja vaikka se nyt lentomatkan meni "itsekseen", niin kyllä sitä sen jälkeen sai raahata. Huomenna äiti tulee tuomaan rotat ja hän vie minut kauppaan, jotta saan paremmin ostettua kaiken tarpeellisen, kun eihän minulla ole kaapissa oikein mitään. Enkä ymmärrä, miten jaksan mennä ylihuomenna töihin. Ja sitä seuraavana päivänä yliopistolle.

Mutta sentään on kiva olla asunnossa, jossa ollessa huomaa, että on sisällä eikä ulkona. Pelkäsin että täällä olisi kylmä, kun kämppä on ollut tyhjillään, mutta täällä on juuri sopiva. Ja suihku on kunnon suihku ja koska myöhästyin junasta (siis oikeasti, olin ostanut jo lipun ja kaikki, mutta painaessani oven avausnappulaa mennäkseni sisään, ovi ei aennutkaan vaan juna vain lähti!) niin ehdin käymään ostamassa vähän salmiakki-irtokarkkeja. Lontoossa voisi asua, kun siellä on se Scandinavian Kitchen -kauppa (jossa muuten Suomi-kama maksaa jotakuinkin saman verran kuin Suomessa!), mutta olisihan se ihan luonnotonta asua miljoonakaupungissa, josta ei saa lainkaan salmiakkia. Ehkä huomenna helpottaa kun pikkupallerot tulevat takaisin, vaikka kaksi niistä on lähtenyt matkani aikana juustomaille ja huono omatunto, kun en voinut olla hyvästelemässä niitä.

Ehkä pystyn kuitenkin muuttamaan jotain, jotta voin olla jatkossa enemmän minä myös nykyisessä elämässäni.