Vihaan Suomea. Olen miettinyt sitä viime aikoina taas, kun on ollut rankkaa ja kun nämä kaikki yhteishengausjutut ja vuorovaikutukset ovat tuntuneet niin työläiltä. Se aikuinen normaalisti toimiva puoleni on kyllä pystynyt pitämään ihan hyvin puoliaan, mutta se ei tarkoita etteikö kaikki nämä vuorovaikutusjutut olisivat olleet helppoja. Luin Facebookista Marianin päivityksen, että kuluva vuosi on ollut hänelle raskas ja mieleen tuli ne kaikki jutut, mistä me puhuttiin silloin siellä Birminghamissa ja se, miten meillä oli niin paljon yhteistä sen suhteen, että kumpikaan meistä ei tuntenut oloaan hyväksi omassa kotimaassaan. Ja minulla on edelleen se hänen antamansa bon voyage -kortti jääkaapin ovessa ja luen sitä aina välillä uudestaan, etenkin jos on vaikeaa. Etenkin sen kortin jälkikirjoitus saa olon tuntumaan usein vahvemmalta:

"PS. Stay as you are! The right people will meet you halfway & acknowledge how genuine & sensible you are! Be brave & do what you love."

On kiva muistella tuota, koska se on jotain, mitä minä olen yrittänyt itse uskotella itselleni. On vain helpompi uskoa asioita, kun joku toinen sanoo ne. Mutta tuo on todennäköisesti viittaus siihen, mitä kerroin hänelle siitä, miten koen Suomen ilmapiirin. Ja se ilmapiiri on Suomessa edelleen sama ja huomaan sen erityisen hyvin, jos vertaan sitä Birminghamin porukkaa tähän meidän opiskelijaporukkaan. Tai siis, me ollaan tuon opiskelijaporukan kanssa tunnettu nyt yli vuosi ja hengattu porukalla useampaan otteeseen, mutta siitäkään huolimatta kaikki eivät välttämättä moikkaa yliopistolla, ihmiset eivät niin kysele, että mitä kuuluu, miten menee, vaan keskustelut koostuvat faktojen vaihtamisesta. Niin kuin ne esimerkit, joita annoin edellisessä kirjoituksessa niistä viesteistä, joita ne meidän opiskelijaryhmäläiset ovat laittaneet minulle: "Mistä olet ostanut paidan X?" tai "Mikä on vuokrasi indeksikorotus?".

Niistä tulee hyvä fiilis, mutta kun vertaan sitä Birminghamin ihmisiin, niin siinä tuntuu tulevan selkeästi esille se, että Suomessa ilmapiiri nyt vain on sellainen, että täytyy olla jokin hyvä syy, että voi lähestyä toista vuorovaikutuksen merkeissä, ja faktan hankkiminen toiselta on kai suomalaiseen mentaliteettiin erittäin sopiva vaihtoehto.

Tänään tein töitäkin ja yksi insinööri vei välttelyn ihan ennennäkemättömälle tasolle. Laitoin Skypessa "moi"-viestin, johon hän vastasi, minkä jälkeen kysyin, että milloin hän ehtisi käydä läpi niitä asioita, joita minun tarvitsee saada siihen käyttöohjeeseen, jonka deadline on vähän niin kuin jo mennyt. No. Tämä insinööri ei vastannut mitään, vaan loggautui ulos koko Skypestä! Tämä on juuri se, mitä pelkään tapahtuvan oikeassa elämässä, mutta koska työ ei ole "oikeaa elämää" ja koska työminäni on ihan bosslady, tämä lähinnä naurattaa minua. Mutta pomoni sanoi tänään, että hän haluaa minut yhteen toiseen projektiin, joten siihen hankalan insinöörin projektiin otetaan joku toinen kirjoittaja. Toisaalta se harmittaa, koska olisin halunnut viedä sitä pidemmälle, mutta toisaalta kun se yksi tärkeä insinööri on niin yhteistyökyvytön, niin on ehkä ihan kiva tehdä jotain muuta. Ja se pomoni esitti sen asian niin, että joku muu nyt voi hoitaa sitä nykyistä projektiani ihan hyvin, mutta että tämä hänen projektinsa on sellainen, että hän haluaa juuri minut siihen. Siitä tulee arvostettu fiilis ja totta puhuen olen erittäin innostunut siitä, että pääsen tekemään taas jotain uutta.

Mutta joo. Ihmiset ärsyttävät vähän tänään ja tämä Suomi-purkaus tulee nyt sen takia, koska Angela laittoi minulle viestiä Facebookissa ja kyseli taas, että miten minulla menee ja sitten sanoi, että Saksassa on uutenavuotena kansainvälinen opiskelijakonferenssi, johon hän on menossa ja kysyi sitten, että ehkä sinä haluaisit tulla sinne myös. Tämä on... kuin jostain haavekuvistani. Ja olen todellakin menossa! Tuo pyyntö on kuin tuulahdus sitä raikasta ja ihanaa ilmapiiriä sieltä Birminghamista, kun toisen vähän tuntemattomammankin voi vain pyytää mukaan jonnekin, ilman että sitä tarvitsee alustaa sillä suomalaisella tavalla: "Olis yks juttu vaan, mutta ei sua varmaan kiinnosta ja varmaan sulla on kiireitäkin ja oot varmaan tehnyt suunnitelmia uudeksivuodeksi jo ja onhan tämä kaukanakin ja vähän hankalaa ja joku konferenssi vaan..." Ei, Angela vain sanoi, että on konferenssi Saksassa, hän on menossa, sinä haluat ehkä myös tulla.

Minä tykkään tuollaisesta. Toisaalta se, miten innoissani lähden kaikkiin tällaisiin juttuihin mukaan saa minut miettimään, että olenko minä sittenkään niin introvertti kuin koen olevani. Toisaalta tuo ominaisuus on sellainen, mistä todella tykkään itsessäni. Tai siis, sekin kun tehtiin jotain matkasuunnitelmia Natalian kanssa, niin vaikka uudet asiat ja ihmiset vähän hermostuttavatkin minua (välillä enemmänkin kun vain vähän), niin minulla ei ollut mitään ongelmaa lähteä jonnekin matkalle Natalian ja kahden minulle täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Ja nyt kun mietin tuota, niin ehkä se, että olen niin innoissani näistä kaikista yhteishengauksista sen opiskelijaporukankin kanssa ei tarkoitakaan sitä, että olen kauhea luuseri, joka takertuu kaikkiin mahdollisiin ihmisiin, koska elämäni on niin tyhjää, vaan ehkä minä vain olen sellainen ihminen, joka tykkää tällaisista porukkajutuista?

Ja todellakin olen menossa sinne Saksaan. En tiedä vielä, missä päin Saksaa se on tai millainen opiskelijakonferenssi on kyseessä, mutta olen ihan täysillä jo messissä.

Nyt tuntuu siltä, että on helpompi kysyä jotakuta nyt mukaan sinne Lesterin bändijuttuunkin. Olen stressannut sitä tänään, kun suunnitelmanani on nyt ehkä maanantaina laittaa viestiä siitä Arrowlle ja jos hän ei tule, niin sen jälkeen Annille. Ja se on tuntunut ajatuksena aika vaikealta, niin kuin kaikki suomalainen vuorovaikutus. Että he ajattelevat, että olen joku ihan urpo iilimato, joka pyytää heitä johonkin vapaa-ajan juttuun, ihan kuin he muka haluaisivat hengata minun kanssani. Mutta Angela pyysi minua toiseen maahan uudeksivuodeksi ja olen tavannut hänet max. kymmenen kertaa. Ja tämä on selkeästi ihan normaalia hänelle ja hän on kiva, eikä minusta ole yhtään outoa, että hän pyytää minua, vaan se tuntuu jollain oudolla tavalla paljon oikeammalta kuin tyypillinen suomalainen vuorovaikutus. Joten miksi en yrittäisi omaksua sitä myös itse, kun se oli siellä Birminghamissa niin helppoa ja tuntui sopivan minulle? Niin kuin Mariani sanoi siinä kortissaan, "the right people will meet you halfway & acknowledge how genuine and sensible you are". Joten jos Arrow tai Anni pitävät outona sitä, että pyydän heitä tulemaan kanssani johonkin bändijuttuun, niin heillä on siihen täysi oikeus, mutta ehkä he eivät sitten ole oikeita ihmisiä minun elämääni, jos he eivät arvosta jotain tuollaista.

Jotenkin tuntuu, että sydän melkein pakahtuu, kun mietin sitä Angelan kutsua ja sitä, että näköpiirissä häämöttää edes hetken poispääsy - Maija Vilkkumaata lainatakseni - "tästä paskamaasta". Ei sillä, olen kauhean kriittinen Suomea ja suomalaisuutta kohtaan nyt, vaikka arvostan Suomea ja koen, että täällä on moni asia todella hyvin. En siis vihaa Suomea, vaan sitä, miltä minusta tuntuu kun olen Suomessa: että vaikka kuinka yritän, en vain sovi minnekään, että kaikki muut ovat ympyröitä ja minä olen neliö ja yritän tunkea itseäni siitä ympyröiden kolosta, vaikka tiedän, että siitä ei tule mitään.

Mutta ehkä minä yritän taas. En siis tunkea itseäni siitä ympyröiden reiästä, vaan mennä vaikka harmaan kiven läpi ja tehdä itselleni ja muille mahdollisille neliöille sopivan kolon, josta kulkea.