En tiedä ihan miltä tuntuu ja yritän olla ajattelematta sitä. Tänään oli sitä graduseminaaria, joka on siis ainoa paikka, jossa näen Lesteriä nyt kevään aikana ja eihän siellä tapahdu mitään. Hän ei katso minuun eikä sano minulle mitään. Ei sillä, tuntuu, että kukaan muukaan ei katso minuun tai sano minulle mitään, niin ei kai siinä mitään ihmeellistä ole. Vaihdoin tosin Thorin kanssa muutaman sanan ennen tunnin alkua, mutta en tiedä. Harmittaa, ettei tule lainkaan sellaista yhteisöllistä fiilistä tuosta porukasta, vaikka tuon seminaarin ulkopuolella kyllä juttelen kaikille välillä. Ei sillä, en minäkään katso Lesteriin tai puhu hänelle. Tai no, kyllä minä katsoin häneen kun hän tuli luokkaan ja minä katsoin häneen, mutta se nyt oli lyhyt hetki ja ohi nopeasti. Ja kai minä yritän vain katsoa minne tahansa muualle kuin häneen, mikä on ihan tyhmää.

Terapiassa puhuin tästä ja huomasin itsekin, miten kiihdyin siitä, kun selitin niitä pieniä asioita, joita olen tulkinnut Lesterin tekevän. Toki ne ovat lähinnä minun tulkintaani, mutta vaikka ne eivät olisikaan totta tai tarkoittaisi mitään, niin se ei muuta sitä, miten reagoin niihin. Tai siis, ne ovat pieniä asioita, sellaisia kuin hienovaraisia huomaavaisuuden osoituksia. Siinä syksyn ryhmähengauksessa kämpälläni paitsi että hän vähän niin kun puolusti minua Harjoittelupaikkarohmun kritiikkiä vastaan, hän jostain syystä vei omien tölkkiensä lisäksi myös minun tyhjät pulloni mennessään keittiöön (mihin tölkit oli tarkoitus kerätä, mutta niitä nyt oli valtavat määrät siellä toisessa huoneessakin). Hän ei tehnyt sitä muiden tyhjille, eikä kyse voinut olla siitä että hän olisi sekoittanut ne omiin tölkkeihinsä, koska hän nimenomaan kommentoi sitä minun juomaani (Village Tea, jota muilla ei ollut) ja Harjoittelupaikkarohmukin kysyi minulta, että miksi sä Amia juot aina jotain outoa.

Ja sitten viimeksi siellä hengauksessa siellä ravintolassa huomasin, että syömisen ajan hän vaikutti katsovan minun suuntaani jatkuvasti ja välillä huomasin, että hän piti tauon syömisessä ja jatkoi sitten taas. Tuo ei tarkoita mitään, mutta ylianalysoin sitä, koska tiedän, että hän on nopea syömään (koska kerran syötiin yhdessä porukalla, jossa hän myös oli, ja nyt syksyllä näin sen kun hän tuli sinne yliopiston ruokalaan kun olin lähdössä ja silti hän oli luokan edessä vain noin varttia myöhemmin). Minä olen hitain syöjä ikinä ja se stressaa minua. Joten kun oltiin siellä ravintolassa, en sanonut varmaan sanaakaan koko syömisen aikana, koska keskityin siihen, että saan sen ruoan mahdollisimman nopeasti alas. Siitä huolimatta kaikki muut saivat syötyä annoksensa loppuun ennen minua ja varmaan viimeiset 5-10 minuuttia vain minä ja Lester oltiin ainoat, joilla syöminen oli vielä kesken. Mutta oli kiva, etten ollut ainut, joka söi. Lopulta Lesterkin sai ruokansa loppuun ja minua alkoi ahdistaa ja jätin loput syömättä.

Kun kerroin noita terapiassa (vaikka ei varmaan olisi pitänyt, koska tunnen oloni aika nolostuneeksi siitä), huomasin, että kiihdyin ihan hirveästi selittäessäni sitä ja lopuksi kai jopa korotin hieman ääntäni ja sanoin: "Mä osaan syödä ihan itse!" Koska se, kun joku tekee jotain tuollaisia huomaavaisia asioita - tai että tulkitsen jonkun tekevän tuollaisia huomaavaisia asioita - saa minun oloni jotenkin vaikeaksi ja ahdistuneeksi ja osittain kai vähän vihaiseksikin, kun minulle tulee vain sellainen vähän lapsellinen "minä itse" -asenne. Kun minä osaan kyllä itse puolustaa itseäni tarvittaessa ja osaan viedä itse omat pulloni keittiöön ja olen tottunut siihen, että olen hitain syöjä oikeastaan missä tahansa porukassa. Ja ehkä se saa asian tuntumaan jopa entistä pahemmalta, että nuo tulkitsemani Lesterin tekemät asiat tuntuvat jollain tasolla kivalta. Kun tuntuu, että se uhkaa jotenkin itsenäisyyttäni, että on kiva, että tuntuu, että joku syö itse hitaammin, ettei minun tarvitsisi olla ainoa, joka syö.

Joka tapauksessa, asia on tyhmä, eikä sillä ole väliä.

Mutta nyt olen eilen ja tänään katsonut Netflixistä Anne with an E -sarjaa (Anna, A lopussa), koska terapeuttini sanoi, että hänelle tulee minusta kovasti mieleen se tuon sarjan Anne ja hän sanoi, että jos minulla on mahdollisuutta katsoa sitä, niin hän voi suositella sitä. Kai koska puhuttiin taas lapsuudestani ja siitä, miten se vaikuttaa siihen millainen olen ja siitä, miten minun kai pitäisi tuntea enemmän myötätuntoa itseäni kohtaan. Ja se sarja on ihan kiva ja huomaan kyllä, että osa niistä kohtauksista osuu johonkin lähelle, koska menen todella helposti pois tolaltani, kun Anne menee pois tolaltaan. Mutta toisaalta se Anne on aika ärsyttävä. Ja toisaalta hänessä on selkeästi joitain piirteitä, jotka tunnistan itsessäni. Tai ainakin että lapsena reagoin joihinkin asioihin täsmälleen samoin. Mutta onhan se Anne myös sellainen tyypillinen sankarillinen päähenkilö, jollainen minä en ole (eikä ehkä kukaan?).

Olen tällä viikolla paremmin aikataulussa yliopistojuttujen suhteen. Koodaustehtäviä lukuunottamatta olen tehnyt jo lähes kaikki muut kotitehtävät. Ja huomenna on koodausharjoitukset, niin siellä voi saada niihin jotain apua. Ja viime viikolla sain tehtyä kaikki tehtävät ja kun meidän täytyy saada tehtyä kurssin tehtävistä vain 35%, niin se on ihan hyvä alku.

On tullut vähemmän raskas olo nyt kun kirjoitin asioita alas. Varmaan, koska unohdin sen Lester-murheeni, että mitään ei tapahdu ja sen minut taas vallanneen vakaan uskomuksen, että mitään ei tule koskaan tapahtumaankaan ja että Lester ei pidä minusta ja sen ajatuksen, että ehkä minäkään en pidä Lesteristä niin paljon ja sen, että ei hän näyttänytkään tänään siellä tunnilla niin ihmeelliseltä kuin muistin tai niin valovoimaiselta tai muutenkaan erityiseltä. Ja siellä tunnilla käytiin läpi hänen tekemäänsä tekstiä ja se oli ihan raakaversio ja opettaja toisti sen saman asian, jonka hän toistaa Lesterille joka kerta: älä lähesty asioita negatiivisen kautta. Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja kauheasti mietin, mitä se kertoo Lesteristä ihmisenä. Kai siitä tulee vähän huolestunut olo, kun vaikuttaa, että Lester näkee kauheasti negatiivisuuksia kaikessa. Tai siis, opettaja on antanut hänelle palautetta ihan sananvalinnoista, jotka korostavat ongelmaa sen sijaan että ne korostaisivat sen ratkaisua, hänen tavastaan keskittyä selittämään jonkun lähestymistavan ongelmia perustellakseen sen, miksi ei valinnut sitä sen sijaan että olisi keskittynyt perustelemaan niitä valitsemansa lähestymistavan hyviä puolia, ja edelleen siitä, että hän rivien väleissä antaa näkyä asenteen, joka arvottaa asioita negatiivisesti. Se on mielestäni erittäin kertovaa, että se on joka kerta se sama palaute, joten selkeästi Lester ei itse näe sitä, vaan se on jotain automaattista.

Toki tiedän, että kaikilla on omat manerisminsa kirjoittamisessa, mutta tuo Lesterin hänelle itselleen ilmeisesti huomaamaton tapa on mielenkiintoinen. Ramona on puolestaan hyvin asiakeskeinen ja välillä unohtaa selittää asioita niin, että lukija ymmärtäisi kaikkea. Anni on kuulemma täydellinen esimerkki tieteellisestä kirjoittajasta ja hänen tekstinsä on soljuvaa ja sujuvaa ja kuulemma nautinto lukea. Minun on kai ihan okei. Välillä ilmaisen asioita vähän epäselvästi, mutta se meidän opettaja on sanonut myös muutamaan otteeseen, että minun tyylini on sellainen, että "otan lukijaa kädestä" ja kuljetan häntä rauhassa niiden asioiden läpi. Mikä kuulostaa ihan kivalta. Toki mieluummin olisin itsekin Annin kaltainen täydellinen tieteellinen kirjoittaja, mutta eiköhän tämä oma tyylini nyt ole tarpeeksi tähän graduun.

Ehkä katson vielä muutaman jakson Annea.