Jotain piristävää tässäkin päivässä: gradutapaaminen hoitui sähköisesti, eli vaikka en nähnyt niitä ihmisiä, niin kuulin heidät kuitenkin. Lisäksi oli Lesterin vuoro antaa vertaispalautetta, niin oli ihan kiva kuunnella Lesterin ääntä kuulokkeilla, kun tuntui melkein kuin hän olisi puhunut ihan siinä korvan vieressä.

Hänen äänensä on tosi kiva. Ei se tosin ole mikään uusi huomio, vaan olen aina diggaillut hänen äänestään, vaikka se tuntuukin jotenkin typerältä sanoa ääneen, koska jotenkin haluaisin olla kaikkia stereotyyppejä vastaan ja kokea, että itse päätän loogisesti ajatellen sen, mikä on miellyttävää, enkä anna biologian vaikuttaa näihin päätöksiin. Mutta Lesterin ääni on hyvin matala ja jotenkin minua välillä ärsyttää se, että se kuulostaa minun korvaani niin hyvältä, koska sehän on se biologinen stereotyyppi, että naiset tykkää klassisella tavalla maskuliinisista miehistä. Toki koen, että Lester on muutenkin miehekäs omalla tavallaan, mutta se ei ole se klassinen "miehekäs mies", eli terävät kasvonpiirteet, voimakas leuka, ehkä parta, isot lihakset, pituus, yleinen pullistelu, jne., vaan hän on esimerkki sellaisesta Tom Hiddleston -maisesta herrasmiesmaskuliinisuudesta. Ei hän näytä mitenkään hypermaskuliiniselta, mutta hänen äänensä sen sijaan on juuri sellainen stereotyyppinen supermiehinen ääni.

Tuntuu jotenkin oudolta tykätä hänen äänestään niin paljon, kun tulee sellainen fiilis, että olenko ihan biologian vietävissä? Vähän niin kuin se juttu silloin syksyllä, kun jouduttiin Lesterin kanssa istumaan todella lähekkäin ja huomasin sen, että hän tuoksuu todella miellyttävältä. Sekin on kai ihan biologiaa, kun muistan nähneeni jonkun tiededokumentin, jossa selitettiin, että hajun perusteella ihminen tunnistaa, miten geneettisesti yhteensopiva on toisen ihmisen kanssa. Kai se on jotenkin outoa huomata, että vaikka koen, että minun oma identiteettini on jotain hyvin henkistä ja rationaalista ja loogista, siitä huolimatta on edelleen olemassa myös se fyysinen puoli.

Mutta koska Thor oli taas lusmuillut, eikä sopimuksesta huolimatta palattanutkaan omaa tekstiään, koko seminaaritapaaminen oli ohi vain 25 minuutissa. Seuraavalla kerralla meillä on tosin niin paljon kamaa (minun pitää antaa palautetta koko Ramonan gradusta!), sille on varattu nyt enemmän aikaa. En tosin odota mitenkään innolla sitä, että muut joutuvat kuuntelemaan minun puhettani, koska minun ääneni ei ole mitenkään erityinen. Toisaalta sinä aikana, kun tein puhelintyötä, jouduin tottumaan siihen sen verran, että nykyään sen kuuleminen on vähemmän hirveää, mutta olisihan se kiva, jos omakin ääni olisi sellainen, että sen kuuleminen aiheuttaisi muissa ASMR-väristyksiä, mutta kun ei niin ei.

Huomenna on sitten taas syntymäpäiväni. Ehkä hieman yllättäen 31 tuntuu isommalta kriisin paikalta kuin 30, kai sen takia, että 30 tuntuu sellaiselta, että se nyt on vielä "melkein 20-jotain", mutta 31 tuntuu siltä, että niin vain se 40 lähestyy. Mutta koska nyt on tämä Suomen lockdown-päällä, siitä on ainakin se hyöty, ettei tarvitse stressata siitä, että pitäisikö järjestää jotkut bileet. Ei voi, niin ei tarvitse. Mutta huomaan jo nyt, että minua hieman jännittää huominen: kuka muistaa syntymäpäiväni? Tuntuu, että se on minulle kuin sellainen jokavuotinen totuuden hetki, joka todistaa sen, kenelle minun olemassa olollani on ylipäätään mitään merkitystä. Eihän se sitä tarkoita, mutta minun mielessäni se saa sellaisen merkityksen. Tietysti mietin myös sitä, että onnitteleeko Lester. Viime vuonna oli se hänen "aktiivinen onnittelemattomuutensa", joka yhdistyi siihen, että hän oli saanut sen harjoittelupaikan, jonka minä olisin halunnut, joka sai minut ajautumaan entistä enemmän sen Koodariopettajan suuntaan. Ei sillä, että se onnittelemattomuus olisi hänen kohdallaan mikään henkilökohtainen loukkaus, kun sikäli kun muistan, en ole koskaan nähnyt hänen onnittelevan yhtään ketään näiden syntymäpäivänä. Mutta olisihan se kiva. Muutenkin olisi kiva tulla muistetuksi, vaikka ihmisillä nyt on vähän muutakin mietittävää, kun huomennahan tulevat voimaan myös ne kaikki hallituksen uudet rajoitukset. Että hyvää syntypäivää vaan minulle.

On ollut jotenkin vähän outo fiilis viime aikoina. Sellainen vähän mökkihöperyys-fiilis, kun tuntuu, että mikään ei kiinnosta, kun ei ole suunniteltuna mitään kivaa, jota voisi odottaa, koska kuka tietää, miten pitkään poikkeustila jatkuu. Mutta tänään oli taas graduhaastattelu (Skypen kautta) ja huomenna on kaksi lisää. Niiden lisäksi huomenna on myös latinadeadline ja perjantaina viimeinen graduväliaikadeadline. Ai niin, minun piti katsoa ensi tiistaihin mennessä sille graduohjaajalleni myös se opiskelun lisäaikahakemus, johon hänen pitää kirjoittaa joku lausunto siitä, että graduni etenee.

Pitää varmaan yrittää mennä huomenna vaikka kävelylle, kun ei ole oikein mitään muutakaan. Ehkä se piristää. Viikonloppuna kun oli kiva sää, kävin myös ulkona ja kun kävelin yksiä lähiseudun portaita, tuli sellainen fiilis, että voisi tehdä niissä vaikka jonkinmoista porrastreeniä jossain kohtaa. Olen pitänyt nyt parempaa huolta fyysisestä kunnostani ja olen pikku hiljaa huomannut, että jaksan enemmän ja paremmin. No, nyt kun kaikki on lockdownissa, niin uinti jää ja jousiammunta jää, mutta olen nyt pari viikkoa hulaillut 30 minuuttia päivässä ja vaikka se välillä ärsyttääkin, niin yritän pitäytyä siinä. Teen myös käsipainoharjoituksia ja kyykkyjä. Edelleen kantani on kuitenkin sama kuin aikaisemminkin: en tajua, kuka oikeasti muka tykkää liikunnasta. Etenkin kyykkyjä vihaan sydämeni pohjasta, vaikka yritänkin tehdä niitä sen kaksi kertaa viikossa, mitä päätin asettaa itselleni tavoitteeksi. Se saa vain pyörryttävän ja vähän oksettavan olon päälle, kun tuntuu, että päätä särkee muutenkin jo suurimman osan ajasta ja melkein kaikki liikkuminen vain pahentaa sitä.

On kiva, että huomaan, että jaksan nousta portaita vähän paremmin tai että jaksan kantaa kauppakasseja paremmin, mutta se ei ole kuitenkaan se ainoa syy. Tietysti toivon, että kun kesä tulee, näyttäisin vähän paremmalta. Ääneni ei ole ASMR-tyyppinen, joten olisi kiva, että edes vartaloni olisi siinä kuosissa, että jonkun Lesterin kaltaisen nuoremman miehen kelpaisi katsella sitä siitä huolimatta, että olen vähän vanha. Joo, kehokompleksit ei niin vain häviäkään ja vaikka pidän kuntoliikuntaa edelleen hyvin vastenmielisenä, ymmärrän nyt vähän paremmin sitä, miksi entiset syömishäiriöiset tuntuvat niin helposti vaihtavan sen syömishäiriön ylenmääräiseen fitness-intoiluun. Kyse on ihan samasta kontrollista kuin syömättömyydessäkin. Toki se on varmaankin vähemmän haitallista omalle terveydelle, mutta mielen kannalta siinä ei taida olla suurta eroa.

Pahus, juuri kun tuntui, että olen ajatellut vähemmän Lesteriä ja kaikkea muuta, niin nyt tuli jankutettua hänestä sitten taas ihan urakalla. No whatever.