Tänään on viimeinen lomapäivä ja huomenna alkaa vihdoin työt siellä uudessa työpaikassa ja tietysti jännittää. Vähän ärsyttääkin, kun oli niin paljon, mitä olisin halunnut tehdä loman aikana, mutta tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Se kämpän siivous on edelleen vaiheessaan, enkä tajua, miten siinä on voinut mennä melkein kolme viikkoa, kun tuntuu, että olen tehnyt ihan hirveästi töitä sen eteen. Vaatehuone on jo jotakuinkin siinä kuosissa kuin se tulee olemaankin, mutta muuten tuntuu, että kämpässä on vain siellä täällä sellaisia puhtausvyöhykkeitä, mutta sitten alkaa taas kaaos. En ole tehnyt siivousta ihan joka päivä, mutta melkein joka päivä kuitenkin. Olen heittänyt pois äärettömän paljon kamaa, tai ainakin se tuntuu siltä. Paljon sellaista, jota olen tähän asti vain pitänyt tallessa ilman että olen edes koskenut niihin, koska niihin liittyy joku muisto, jonka pelkään menettäväni.

Huomasin muutenkin, että olen aikaisemmin ollut todella kiintynyt ihan typeriinkin esineisiin, mutta jotenkin ensimmäistä kertaa koen, että se on ollut ihan ymmärrettävää. Annoin vaatelahjoitukseen yhden vanhan takkini, jota olin käyttänyt viimeksi lukiossa. Kävin sen taskut läpi ja jotenkin se kaikki palasi mieleen. Oikeassa taskussa oli kaksi vanhaa kiveä, jotka olin noukkinut ties mistä, mutta joita saattoi näprätä hermostuksissaan. Vasemmassa taskussa oli käsittämätöntä muovi- ja kumipurua yhdeltä tehtaalta, jossa käytiin tutustumassa lukiossa kemianryhmän kanssa. Se oli kiva käynti ja kai sen takia olin halunnut säilyttää ne purut, joita se tehtaan tyyppi antoi meille tunnusteltavaksi. Ja povitaskussa oli rippileirillä saamani ystäväranneke. Sitä ei voinut näprätä kovin helposti, mutta kun takki oli päälläni, tiesin, että se oli siellä ja se kai tuntui kivalta, koska se palautti mieleen rippileirin, joka oli teini-ikäni ehkä paras viikko, vaikken uskonnosta piittakaan.

Mutta jotenkin tuo auttoi huomaamaan, että olen oikeasti päässyt eteenpäin ja pystyn tuntemaan jopa vähän myötätuntoa sitä aikaisempaa minääni kohtaan, kun selkeästi olen silloin yrittänyt käyttää mitä tahansa typeriä vippaskonsteja, jotta saisin pidettyä itseni kasassa jokapäiväisessä elämässä. Ja sama on varmaan pätenyt osittain moneen muuhunkin tavaraan, jota olen säilönyt täällä ilman mitään hyvää syytä. Mutta vihdoin olen pystynyt luopumaan turhasta tavarasta ja siinä on mennyt oma aikansa, kun olen käynyt yksitellen läpi kaiken mitä omistan ja päättänyt jokaisen kohdalla pidänkö sen vai heitänkö pois. Sillä tavalla olen saanut vähän enemmän tilaa ja kaikki on hieman väljempää. Olen myös miettinyt moneen kertaan uusiksi tavaroiden sijainteja ja nyt jo melkein jokainen tavara on helposti jaoteltavissa niihin teemoihin, joiden mukaan olen niiden sijainnin määrittänyt. Olen myös ottanut pahvilaatikkoja käyttöön myös keittiössä ja eteisessä ja innostuin kokeilemaan, voisinko tulostaa jonkimoisen koristekuvion paperiin ja päälystää laatikon sitten tarpeellisilta osin sillä, ja se omasta mielestäni onnistunut ihan hyvin. Toisaalta voihan sen kyseenalaistaa, että onko tuollaiset laatikot ylipäätään tarpeellisia, mutta uskon, että ne auttavat minua etenkin niinä hetkinä, kun olen väsynyt.

boxi1.jpg

boxi2.jpg

boxi3.jpg

Printtaus ei aina onnistunut ihan täydellisesti, kuten tuo kahvilaatikko osoittaa, sillä tulostimeni jostain syystä halusi tulostaa kuvan puolikkaat vähän eri sävyllä eri papereille. Ja nyt kun katselen noita laatikoita, tuo koko juttu tuntuu hieman typerältä. Mutta itselleni se käy järkeen, kun suodatinfiltterit ja kahvitötsä menevät nyt nätisti tuossa sivuhyllyllä, samoin kuin myslipatukat tuossa lehtilaatikossa, joten se tarkoittaa, että saan oikeasti mahtumaan ruokakamat sinne yhteen ainoaan kunnolliseen keittiönkaappiin joka minulla on ja johon yletyn ilman tuolia. Eteinen näyttää paljon kivemmalta ja siistimmältä, kun kaikki geelipohjalliset ja kenkälankit ja suojasuihkeet sun muut ovat nätisti tuolla laatikossa sen sijaan että säilöisin niitä jossain hattuhyllyllä tai tiskipöydällä. Ja rottakaapin päällysen saa näyttämään paremmalta, kun voin säilöä rottien kamoja myös tuonne kaapin alle noihin ruoholaatikoihin.

Toiseen ruoholaatikkoon minun oli tarkoitus tehdä varastoon niitä rottien riippumattoja ja muita kangasjuttuja, mutta olin nyt tänään ompelemassa toista riipputaloa, kun ompelukone mahdollisesti sanoi sopimuksensa irti. Se kyllä surraa, mutta mitään ei tapahdu. Se ärsyttää, koska juuri aikaisemmin tänään vein kassillisen sähkökamaa SER-kierrätyspisteeseen. Ei se kone ollut kallis ja netissä kun jollain on ollut samanlainen ongelma, ihmiset ovat vastanneet vain, että mitä odotit, se on ihan paska laite ja se on hajoillut melkein kaikilla heti alkuunsa. Mutta ehkä käyn jossain kohtaa viemässä myös tuon ompelukoneen kierrätykseen ja haen uuden tilalle. Energiaa riittää ainakin vielä, vaikka edelleen turhauttaakin se, että siivous ei ole vielä kaikilta osin kesken.

Käytännössä minulta kuitenkin on enää siivoamatta vain eteisen kenkähylly (puoliksi tosin vain) ja keittiön ainoa kunnollinen kaappi ja sitten on vain kerättävä kaikki pois heitettävät kamat, joita olen kerännyt sohvan viereen. Olen aina välillä vienyt jotain pois, mutta aina vain kamaa riittää.

Äitini onnistui vaihteeksi saamaan minut pois tolaltani vajaat kaksi viikkoa sitten. He ovat kuulemma nyt myymässä sitä mökkiä ja tarjous on saatu ja kaikki on periaatteessa taputtelua vaille tehty. Se on kai ihan okei. Äitini sanoi myös, että he ovat katsoneet netistä asuntoja sieltä läheltä sitä minun lapsuudenkotiani. Sekin on okei. MUTTA. Äitini sanoi, että he muuten voivat joutua muuttamaan kuitenkin tänne minun kotikaupunkiini siihen kämppään, jonka he ostivat silloin useampi vuosi sitten, jonka hän sanoi myyvänsä. Siis siihen, mistä meillä oli silloin iso riita ja jolloin äitini sanoi, että okei, he eivät sitten muuta siihen ja sanoi tosiaan, että pitää sitten kai myydä se, mutta kaupan purku tulisi kalliiksi, niin he odottavat että se valmistuu ja myyvät sitten.

Tarkistin blogistani ja se oli kolme vuotta sitten (No matter how much you claim to love me... (mikähän järki tuossakin otsikossa muuten muka on?)) ja hän sanoi myyvänsä sen. Nyt sitten hän kuitenkin sanoi, että hän on ehkä edelleen myymässä sen, mutta on ollut huono aika myydä, kun kannattaa myydä vasta sitten kun sen alueen kaikenlaiset rakennusprojektit on saatu valmiiksi, niin saa paremman hinnan. Ja sitten sen jälkeen hän kumosi tuon logiikan sanomalla, että hän ajatteli myös, että olisi kiva, että jos menee käymään vaikka Helsinkiin, niin olisi kiva puolivälin etappi, jossa voisi olla yötä, jos ei jaksa vanhoilla päivillään enää ajaa koko matkaa kerralla. Ja että hän kuulemma ajatteli myös, että minähän voisin saada sen sitten perintönä. Eli ensin vale siitä, että hän myy sen myöhemmin, joka muuttuu sitten siihen muotoon, että no olisihan se kätevä, joka muuttuu sitten siihen, että he muuttavatkin siihen isän kanssa, koska eihän mitään muutakaan voi, jos mökki myydään ennen kuin he löytävät asuntoa sieltä sopivasta kaupungista.

Vaikka minun pitäisi kai olla jotenkin tottunut siihen, että äidin kanssa käy aina noin ja että mikään, mikä on minulle tärkeää ja minkä hän lupaa (ettei muuta tänne ja että myy sen kämpän) voikin mitätöityä tuosta vain, koska hänen mielestään se ei ole validi syy olla tekemättä jotain. Ja raivostutti, kun äitini vielä kehtasi kysyä, että mitä heidän muka pitäisi sitten tehdä, jos mökki myydään ennen kuin heillä on mitään muuta asuinpaikkaa. No mitähän kaikki muut ihmiset tekee, kun he ovat vaihtamassa asunnosta toiseen? Ja jotenkin minun mielessäni se on kyllä ihan varma, että jos äitini jotenkin saa kamat muutettua sinne kämppään samassa kaupungissa, niin häntä ei saa sieltä kyllä sitten enää pois.

Rationaalisesti ajatellen tiedän, että tuskin minulle kävisi mitään pahaa, mutta en kykene siihen rationaaliseen ajatteluuni, kun minä olen tullut tänne, koska he eivät asu täällä, minä olen tullut tänne pakoon, turvaan, ja nyt äitini on tuomassa sen hirviön asumaan muutaman kilometrin päähän minun asunnostani, vaikka minä olen sanonut hänelle monta kertaa, että en halua heitä tänne. Minun turvallisuuteni ja turvallisuuden tunteeni ovat aina olleet jokseenkin samantekeviä hänelle ja siltä osin mikään ei ole muuttunut. Hän tekee juuri niin kuin haluaa ja minun mielipiteeni ja tunteeni ovat tyhmiä. Ja silti minua pelottaa. Mielessä on pyörinyt tuon jälkeen taas kaikki vanhat jutut ja sekin, miten olen aina välillä tajunnut, että edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen osa minusta pitää väistämättömänä faktana sitä, että isäni tappaa minut vielä joku päivä. Nyt on siis tuntunut siltä, että kai se päivä sitten lähenee ja varmaan nuo ajatukset eivät olekaan olleet pelkästään jotain traumaa, vaan ehkä se on oikeasti rationaalinen päätelmä.

Mutta olen yrittänyt olla ajattelematta sitä. Siitä huolimatta, jos he muuttavat tänne, edes väliaikaisesti, minun äidilläni ei ole enää mitään asiaan minun asuntooni ikinä. Tässä menee se minun rajani ja jos äiti haluaa sen ylittää, niin siitä vaan, mutta hänen täytyy ymmärtää, että sen jälkeen hän ei ole minun äitini edes sen vertaa mitä hän on tähän asti ollut. Tämä voi tuntua lapselliselta, mutta tuntuu, että tämä on ainoa keino, jolla voin puolustaa omia rajojani. Puhe ei äitiin auta, järkeily ei auta, mikään ei auta, koska hän ei vain halua kuunnella, hän ei halua ymmärtää, koska se on ristiriidassa sen kanssa, mitä hän haluaisi tehdä.

Äh, no mutta tänään aion yrittää mennä suht aikaisin nukkumaan, vaikka olenkin herännyt noin yhdeksän aikoihin nyt loppulomankin aikana, joten ihan pielessä rytmini ei ole. Joten ehkä katson vielä hetken jotain sarjaa ja syön illallista ja sitten yritän saada nukuttua. Ja huomenna on työpäivän jälkeen ensimmäinen terapiakäyntikin loman jälkeen, joten se on ainakin vähän rauhoittava ajatus.