Nukuin äärettömän huonosti viime yönä. Tai en ole varma nukuinko ollenkaan. Olin illalla taas jotenkin poissa tolaltani ja päässä pyöri vain ikäviä ajatuksia. Mielessäni on pyörinyt jo pitempään muisto siitä viimeisestä kerrasta kun se meidän koira puri minua. Eikä sinänsä minulla pyöri mielessä se purema, vaan se, miten äitini suhtautui siihen. Tai siis, hän vei sen koiran toiseen huoneeseen ja kun hän palasi, minä olin edelleen jähmettyneenä siinä samalla paikalla ja vuosin verta aika runsaasti ja yritin saada sitä jotenkin edes hillittyä. Ja mitä äitini teki? Mitä hän sanoi? Hän sanoi, että siirrytkö nyt kuule pois siitä matolta ettet sotke sitä, kun pitää muutenkin viedä se likoamaan, ettei siihen jää tahraa, koska se on ainoa oikean kokoinen matto olohuoneeseen.

Ei sen ajattelu ole koskaan kivaa ollut, mutta jotenkin olen aina ajatellut, että äitini täytyi olla jotenkin ihan shokissa, kun silloinhan ihminen keskittyy epäolennaisuuksiin. Mutta jotenkin vasta nyt mieleeni on hiipinyt ajatus, että mitä jos hän ei ollutkaan shokissa. Mitä jos hän oikeasti vain välittää minusta niin vähän? Ja kun siihen yhdistää kaikki muut järjettömyydet, niin kuin sen vastentahtoisuuden ottaa kenkiä pois minun kämpässäni ja sekin, miten kerran kun Veli tuli käymään hänen kanssaan ja alkoi heti eteiseen tultuaan ottaa kenkiä pois, mutta äitini vain sanoi: "Älä ota niitä kenkiä pois, ei Amian luona tarvii." Tämä siis sen jälkeen kun olin jo moneen otteeseen vääntänyt äidilleni rautalangasta, että kyllä tarvitsee. Olen aina jotenkin ajatellut, että äitini ei vain ole osannut nähdä tilannetta oikein, mutta että ei varmaan oikeasti tarkoita pahaa. Mutta nyt olen jotenkin alkanut miettimään, että ehkä olenkin ollut väärässä.

En ole varma olenko maininnut siitä täällä, mutta vanhempani ovat nyt muuttamassa. Eivät samaan kaupunkiin minun kanssani, vaan muualle ja tarpeeksi kauas. Kai olin ajatellut, että sen jälkeen asiat olisivat taas kunnossa, niin olin väärässä. Äitini otti joulun puheeksi ja sanoi, että minähän voisin tulla heidän uuteen kotiinsa jouluksi. Siis se sama asia, mistä väännettiin vuosikausia joskus aikaisemmin ja jonka minä olin jo luullut tulleen hyväksytyksi (eli että en todellakaan ole menossa enää ikinä samaan taloon isäni kanssa) nouseekin nyt uudestaan pöydälle. Sanoin siihen vain, että en ole kyllä tulossa. Siihen äitini sitten sanoi, että no voi kun hän ei tiedä sitten että voivatko hän ja Veli tulla käymään minun luonani lainkaan jouluna. Kysyin että miten niin miksi eivät, niin hän sanoi, että kun olisihan se ollut niin kätevää, jos he olisivat voineet muuttaa siihen hankkimaansa asuntoon siihen vajaan 2 kilometrin päähän minun kämpästäni, mutta kun se ei kerran käynyt, niin nyt he asuvat sitten niin paljon kauempana, että eihän sellaista matkaa nyt ole mitään järkeä lähteä ajamaan.

Ja se miten minun äitini sen sanoi teki kyllä ihan selväksi, että kyse ei ole siitä, että he asuvat vähän kauempana (ei oikeasti niin paljon kauempana kuin ennenkään), vaan siitä, että minä en ole tehnyt niin kuin minun olisi hänen mielestään pitänyt, joten nyt hän laittaa minut maksamaan siitä. Veljeni näkemisellä kiristäminen on aika alhaista ja ehkä sen takia on tullut mieleen ne kaikki vanhat asiat ja se, että ehkä minun äitini oikeasti haluaa minulle pahaa.

Eikä kyse ole vain hänestäkään, vaan sen pomoni mainitseman Lester-jutun jälkeen on kaikki tuntunut vain jotenkin pahalta. Olen miettinyt sitäkin, mitä äitini sanoi silloin ennen sitä kertaa, kun koira puri minua sen viimeisen kerran. Puhuin innoissani siitä, minne ehkä haluaisin hakea töihin ja äitini vain nauroi ja sanoi, että tyhmä olet jos luulet että ne sinut ottaisi, etkö ymmärrä, että maailma toimii niin, että kukaan ei välitä sinusta tippaakaan, jos eivät ole sukua sinulle tai jos eivät yritä jotenkin hyötyä sinusta. Ja minä suutuin siitä, koska se oli mielestäni todella inhottavasti sanottu, enkä lainkaan jakanut tätä hänen maailmankuvaansa. Ja aion mennä vain omaan huoneeseeni ja paiskata oven mielenosoituksellisesti kiinni, mutta en päässyt kuin muutaman askeleen siitä sohvalta kun koira roikkui jo käsivarressani.

Sekin on pyörinyt minun mielessäni, kun vaikka en edelleenkään suostu näkemään maailmaa niin kuin minun äitini yritti sen minulle selittää, kai välillä pelkään, että hän onkin oikeassa. Siltä se on tuntunut nyt viikonlopun. Sen takia, miten pomoni otti Lesterin puheeksi töissä ja se, miten yritin hakea lohdutusta Natalialta ja Harjoittelupaikkarohmulta, mutta koin jotenkin tulleeni torjutuksi kummankin toimesta. Sen jälkeen on ollut paha olo, kun mietin, että mitä jos se onkin niin kuin äitini sanoo? Että kukaan ei välitä tippaakaan siitä mitä minulle tapahtuu, jos he eivät voi hyötyä minusta.

Se pyöri mielessä koko eilisen ja vaikka toisaalta huomaan, että olen jotenkin ylireagoivassa tilassa, pikku hiljaa se käy entistä enemmän järkeen, että kaikki ihmiset joita elämässäni on, eivät oikeasti välitäkään minusta, vaan pelkästään niistä hypoteettisista eduista ja hyödyistä joita he voisivat ehkä saavuttaa minun välitykselläni. Ja että jos oikeasti tarvitsisinkin heiltä jotain, niin he väsyisivät minuun nopeasti, koska eivät kokisi, että se hypoteettinen hyöty, jonka he voisivat minusta saada olisi oikeasti sen arvoista.

Siihen ei auttanut lainkaan se, että tänään toista kertaa koko meidän 2,5-vuotisen tuttuuden aikana (koska kaveruus olisi vähän liian vahva sana, koska sitähän me ei olla) Lester laittoi minulle viestiä. Hän ei edes aloittanut viestiään sanomalla "moi" tai "hei" tai mitään, vaan meni suoraan asiaan ja kysyi, että olisiko minulla joitain tärppejä työhaastatteluun. Sen jälkeen hän tarkensi vielä, että se pomoni oli "namedropannut" minut samalla kun oli kutsunut hänet haastatteluun. Jotenkin nyt kaiken tämän Lester-sotkun jälkeen tuntuu kuin näkisin hänet kunnolla. Ei hän kysellyt kuulumisiani eikä edes yrittänyt kehitellä mitään small-talkia, vaan keskittyi pelkästään siihen mitä hän tarvitsi minulta. Eli tärppejä haastatteluun ja sitten että millaista siellä on ollut ja millainen paikka se on tehdä töitä.

Koska oloni oli aika paska jo valmiiksi kun koko yö oli mennyt nukkumatta ja mieli oli muutenkin maassa, sanoin vain, että en osaa kyllä antaa mitään spesifiä vinkkiä, kun ihan alan perushommaa me siellä tehdään. Ja siihen millaista minulla on ollut töissä vastasin ihan rehellisesti, eli että suurimmaksi osaksi joko aivottomia paskatehtäviä tai sitten ihan vaan peukaloiden pyörittelyä. En ihan kehdannut haukkua sitä paikkaa, joten sanoin, että se on ollut ihan fine kuitenkin ja että se pomoni on tosi jees ja että Ramona on kuulemma tykännyt, niin ehkä se jossain kohtaa muuttuu enemmän mielekkääksi. Mielestäni siis suht negatiivinen arvio, mutta Lester vastasi siihen vain, että "kuulostaa hyvältä ettei tarvii heti syvään päähän hypätä". Se oli ihan yhtä paska keskustelu kuin meidän viestikeskustelut aina, en tiedä miksi olen kuvitellut mitään enempää. En tuntenut ihastusta häntä kohtaan, vaan lähinnä tuntui vain työläältä edes kirjoittaa vastausta hänelle, niin välillä luin kyllä viestin, mutta pidin yli tunnin tauon vastaamisessa, koska ei vain huvittanut yhtään. Terapeuttini varmaan sanoo sitä huomenna passiivis-aggressiivisuudeksi, mutta en minä ollut vihainen, en vain jaksa sitä viestipaskaa, kun kerran ainoa motiivi Lesterille viestitellä minulle on se, jos hän voi hyötyä minusta jotenkin.

Eli juuri niin kuin minun äitini sanoi silloin vuosia sitten, mistä niin suutuin silloin hänelle. Edelleenkin haluaisin sanoa, että en usko siihen, koska se ei tunnu siltä, että ihmiset olisivat sellaisia. Kun netissäkin on kauheasti kaikkia eläinvideoita, jotka on supersuosittuja, kun ihmisillä tuntuu olevan niin herkässä myötätunto kaikenlaisia otuksia kohtaan, ei vain toisia ihmisiä. Jopa hyönteisiä kohtaan, kun se yksi striimaaja joskus "pelasti" autossa sisällä olleen koppakuoriaisen viemällä sen ulos ja ihmiset tunsivat selkeästi myötätuntoa sitä koppakuoriaista kohtaan. Joten miksi heillä ei olisi myötätuntoa myös minua kohtaan? Silloin mieleeni tulee kuitenkin ajatus, että varmaan siksi, koska minussa on jotain vikaa, sellaista, jonka ihmiset vain alkavat aistia vietettyään vähän aikaa kanssani. En haluaisi uskoa tuotakaan, mutta kun mietin sitä, minua pelottaa, koska se kaikki käy vain niin hyvin järkeen.

Pitäisi ottaa nyt joku melatoniini ja lihasrelaksantti, niin ehkä saisin nukuttua vihdoin. En edelleenkään pysty oikein syömään mitään, en ole pystynyt syömään kunnolla sen Lester-pommin jälkeen, josta on jo melkein kuukausi! Ja meillä on nyt sovittuna uusi hengaus sillä porukalla, pikkujoulut ja se on jo ensi viikolla. Tuntuu, että se on liian aikaisin ja taatusti minulle tulee vain entistä kurjempi fiilis, jota korostaa se, että en ole kunnolla päässyt eroon siitä edellisestäkään kurjasta fiiliksestä.

Jotenkin yllätyin siitä, miten selkeästi se viime perjantainen työstressi Lesteriin liittyen vaikutti minuun. Minun on ollut vaikea nukkua kunnolla jo pitempään, mutta kun saan nukahdettua, olen yleensä saanut nukuttua ihan hyvin. Mutta nyt vaikka nukahdan, herään hetken päästä uudestaan, koska unissa vilisee vain kauheita asioita, jotka pelästyttävät minut hereille. Ei edes mitään Lesteriin liittyvää, vaan kaikenlaista inhottavaa, niin kuin esimerkiksi yhdessä unessa valtava käärme hyökkäsi jostain ja toisessa unessa olin jumissa jossain tyhmässä tylsässä huoneessa, joka täyttyi pikku hiljaa vedellä ja josta en vain päässyt pois.

Niin onko tuollaisen jälkeen ihmekään jos alkaa pikkuisen tuntua siltä että pää sekoaa? Huomenna on onneksi terapia ja sen lisäksi aikataulutettu puhelu Natalian kanssa. Ei olla Natalian kanssa puhuttu pitkään aikaan, laitettu vain ääniviestejä ja tavallisia viestejä, niin se on ihan kiva. En haluaisi uskoa, että hän yrittäisi vain hyötyä minusta.

Ehkä yritän taas sitä nukkumista.