Okei. Tänään on ollut jotenkin kohtalainen fiilis. Tuntuu, että jalkojen alla maa tutisee ja suunnilleen katoaa lohkareittain jonnekin syvyyksiin, mutta että jotenkin ainakin tällä hetkellä pystyn pysymään tasapainossa kuin ihmeen kaupalla.

Olin taas lauantain tyypillisimmissä bileissä ja sain käsiteltyä hieman omia ajatuksiani ja tunteitani. Alan näkemään Thomasista sen puolen, mitä se yksi osastolainen ehkä jossain vaiheessa näki, kun Thomas-huuma alkaa minussa haihtumaan. Tänäänkin kun oli yksi nainen taas mukana - se joka oli mukana joskus aiemminkin jolle Thomas oli antanut pakit joskus - niin Thomas oli hänessäkin koko ajan kiinni. Ei siis mitenkään seksuaalisella tavalla, mutta vähän väliä silitteli ja halasi, jne. Minuun tyyppi ei itse asiassa koskenut kuin kerran, kun käteltiin biljardiottelun päätteeksi, mutta siinäpä se.

Nyt on fiilis, että Thomas ei olekaan niin erityinen, mitä ehkä ajattelin. Okei, hän on ihmeellisellä tavalla monesti samalla aallonpituudella kanssani, mutta hänessä on sitten nämä muut piirteet, kuten minun mielestäni liian läheinen suhtautuminen naispuolisiin ystäviin ja sitten ajoittain lapasesta lähtevä juominen. Tänään itse asiassa Thomas oli varmaan eniten kännissä ikinä. Hyvä jos pysyi pystyssä, kun lähdin kotiin siinä vaiheessa, kun biljardipaikasta he lähtivät johonkin toiseen baariin ja minä kotiin.

Kun jatkoa mietittiin, niin Thomas sanoi, että nyt jonnekin toiseen menomestaan, eikö. Siihen minä sanoin, että ainakaan minä en lähde enää mihinkään uuteen baariin. Thomas totesi, että sähän asut niin lähellä, niin pääset hyvin kotiin.

Ja sitten kun lähdettiin, niin minä vain lähdin. Sanoin moikat ja totesin, että nähdään jossain ja niille kahdelle selvempinä oleville vähän kättä nostin ja sitten vain häivyin. Oli varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun Thomasin kanssa ei halattu. Mutta ei tule olemaan viimeinen kerta, voin luvata sen.

Mietin kyllä tässä toisaalta sitäkin, että ehkä minua pitää nyt kasassa jonkinlainen negatiivinen energia. Mielessä pyörii lähinnä se, että miten saan pienillä teoilla Thomasin tajuamaan, että hitto, Amiaan ei saakaan enää sitä tietynlaista yhteyttä, hänen lähelleen ei vain pääse enää, miten tässä näin kävi. Vitsit, kun tänään saavuin Thomasin luo, niin se bändin basistityyppi soitti kitaraa ja Thomas lauloi biisiä "Somebody That I Used To Know" ja ne lyriikat näkyi siinä hyvin ja minä jotenkin automaattisesti kelasin, että saapahan tyyppi ainakin jotain mietittävää sitä biisiä laulaessaan.

Thomas kyllä kysyi minulta, kun tulin, että miten menee, mihin minä vain sanoin tavalliseen tyyliini, että eipä mitään erityistä. Lisäksi sanoi, että nyt kun aloitat siellä samassa paikassa kuin minä (ja Thomas on tässä mennessä käynyt siellä sinä yhtenä päivänä, kun olin siellä tutustumassakin), niin pitää vetää sitten duona jotain piano/rumpu -kamaa. Kauheasti ei kylläkään missään vaiheessa juteltu, eikä minulla ollut oikein tarvettakaan siihen, kun Thomas ylipäätään käyttäytyi melko typerästi tänään ihan yleisellä tasollakin ajatellenkin.

Nyt seuraava siirto on sitten se, että tuolla uudella "osastolla", varmaan sanon sitäkin osastoksi, kun en tiedä, miksi muuksikaan sitä sanoisin. Niin niin siis siellä pidän etäisyyteni Thomasiin. En varsinaisesti ole ilkeä tai torjuva, vaan pidän etäisyyteni - pidän hänet tavallaan henkisesti (ja toki fyysisestikin) käsivarren mitan päässä itsestäni, kun tähän asti olen päästänyt hänet lähemmäs kuin oikein melkein kenetkään.

En myöskään tänään sanonut, että en ensi viikolla pääse tulemaan, koska Natalia järjestää synttäri/läksijäisbileet, enkä aio ilmoittaakaan, vaan jätän vain tulematta. Se on todella dramaattista minulta, joka ilmoitan aina kaikesta tai sitten ilmestyn paikalle, joten taatusti sitten lauantaina kelaavat, että hetki, missäs Amia on, kun puutunkin.

Tämä on minun hieno "kosto"-suunnitelmani, jonka energialla käyn seuraavat pari viikkoa. Ajatuksena siinä taustalla on, että Thomas olisi saattanut olla sopiva, meillä olisi voinut mennä yhdessä vaikka miten hemmetin hyvin, mutta nähtävästi tyyppi sitten joko menetti kiinnostustaan tai alkoi ottaa minut itsestäänselvyytenä, mutta oli miten oli, niin minä olen erityinen ihminen. En sano tätä vain tällaisena yli-itsevarmana omakehuna, vaan minä olen niin erilainen kuin muut, ainoa nainen, joka pystyy voittamaan Thomasin shakissa tai siinä toisessa, ja se, joka pystyy todella haastamaan hänet myös Aliaksessa ja Trivial Pursuitissa. Eikä kukaan muu tajua klassisesta musiikista tipan tippaa. Tai englannin kielestä. Muutenkin olen tavallani todella "jätkä", mutta kuitenkin mielestäni naisellinen. Osaan olla hauska, mutta myös fiksu ja syvällinen.

Olen aika varma, että Thomas huomaa ennemmin tai myöhemmin, että olen kadonnut siitä vakipaikaltani hänen vierestään ja ajatteli hän minua sitten vaikka vain kaverina, niin uskon, että kun hän asian huomaa, hän kyllä katuu, edes jollain tasolla.

Toinen asia, joka minua on pitänyt nyt kasassa, on ollut piano. Minä vain soitan ja soitan ja soitan ja soitan ja soitan. Samaa biisiä ja tilulilutuksia uudestaan ja uudestaan, välillä tuntikaupalla putkeen. Olen löytänyt monta opeteltavaa biisiä ja tuntuu, että vaikka muuten tuntuu, että hajoan, niin keskityn vaikka sitten siihen pianoon, jos edes se estää minua vahingoittamasta itseäni enää.

Ja kaveri myös. Hänenkin ansiostaan olen tuntenut oloani paremmaksi ja vähemmän yksinäiseksi. Haluaisin niin hänet kylään, mutta on siivottava kämppä ensin. Ja ehkä voisin hieman suoremmin nostaa henkistä keskisormea Thomasin suuntaan kutsumalla vain muutamia tyyppejä kylään, mutta sitten joissain yhteisissä bileissä asiasta mainita ja todeta vaikka Thomasille, että oltiin ihan selvinpäin, niin ajateltiin, ettei ole ihan sun juttu tai että sulla on ollut niin paljon kaikkea hommaa ilmeisesti, kun ei ole uudella osastollakaan näkynyt, niin en viitsinyt sitten enää turhaan kuormittaa aikataulua.

Vittu, oon oikeesti ihan pahis, mutta nyt on jotenkin syvällä sisässä sellainen fiilis, että paskat siitä, tämä tyyppi saa NIIN huomata, että seurani ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan vaivalla ansaittava harvinainen nautinto.

***

But you didn't have cut me off
Make it like it never happened
And that we were nothing
I don't even need your love
But you treat me like a stranger
And that feels so rough

Hah!

Juteltiin Thomasin kanssa paljon sunnuntaina, kun oli se leffamaraton, johon muita ei tullut. En edes muista nähneeni kaikkia elokuvien kohtauksia, koska välillä keskityttiin niin tosissaan johonkin keskusteluun.

Opin Thomasista paljon ja hän oppi kai jonkin verran minusta. Itse asiassa kerroin hänelle NN:stä. Ja ylipäätään ihastumisistani. Selitin jotain, että aina ajattelen, että pakkohan minulla on olla joku kuvio, joka toistuu, mutta ihastun niin harvoin. Lisäksi kaikki ne tällaiset isommat ihastukset ovat olleet ihan erilaisia. Ensiksi oli blondi silmälasipäinen ja ajattelin, että se on se minun tyyppini. Kunnes ihastuin tyyppiin, jolla oli pitkät mustat hiukset, oikein kunnon hevari, johon edelleen tunnuin törmäävän kaikkialla. Sanoin Nightwishin konsertistakin ja siitä pääsykokeesta, jossa NN oli ollut. Sitten mainitsin ohimennen, että sitten seuraava olikin sellainen siilitukkainen hieman vankkarakenteisempi brasilialainen. Ainoa yhdistävä tekijä näillä oli, että he eivät vain pitäneet minusta.

Sitten Thomas huomautti, että ei aina se, että kukaan ei sano mitään, tarkoita, että kukaan ei olisi ollut ihastunut minuun. Siihen kommentoin, että joo, ei ehkä niin, mutta jos koulussakin yläasteella liikuntatunnilla opettajan piti mennä vetämään poikia irti verhoista, kun heidän olisi kuulunut tanssia kanssani, niin siinä on vähän hankala tuntea itseään suosituksi. Siihen Thomas sanoi, että nythän sinulla on kuitenkin ollut paljon kysyntää, hymyilikin. En sanonut mitään, jotta en kuulostaisi taas itseäni vähättelevältä. Mielessäni ajattelin vain, että joopa joo: joku itsensä sammumispisteeseen juonut halusi antaa numeronsa ja toinen pyysi paitsi minua ulos, niin ilmeisesti vähän kaikkia muitakin.

Sitten sanoin, että se oli itse asiassa ensimmäinen kerta ikinä, kun kukaan oikein virallisesti pyysi minua ulos. Sitä ensimmäistä ja ainoaa poikaystävääni, Alfia, ei laskettu. Hänestä sanoin, että se oli sellainen kokeilu, eikä tyyppi ilmeisesti ollut minusta henkilönä kiinnostunutkaan, kun jättäessäni hänet, lohdutin, että kyllä me voidaan olla vielä kavereita, mihin hän sanoi, että ei halunnut kaveria vaan tyttöystävän. Tuohon väliin Thomas kysyi, että miten vanha olitkaan silloin. Mietin ja sanoin, että ehkä 20 tai 21.

Thomas puolestaan kertoi, että hän oli ollut aina suosittu tyttöjen keskuudessa ja että he olivat jahdanneet häntä pussatakseen. Ei hän itse kuulemma ymmärtänyt, että miksi. Ensimmäinen "tyttöystävä" hänellä oli ollut, kun hän oli ollut 9-vuotias. He olivat pussanneetkin, mikä oli ollut Thomasista tosi hieno juttu. Hän oli sitten jättänyt tytön jonkun lappusen välityksellä sanoen, että tästä ei nyt tule mitään.

Lisäksi Thomas sanoi, että hänellä oli ollut todella paljon tyttöjä aina. Joko sellaisia, että olivat seurustelleetkin hänen kanssaan tai sitten vain jälkeenpäin kertoneet, että olivat silloin ja silloin olleet ihastuneita häneen. Thomas sanoi, että hän ei VARSINAISESTI ollut kusipää, mutta ei vain pitkään aikaan tajunnut, että ne tytöt voisivat oikeasti olla tosissaan tunteidensa kanssa. Hän tekikin paljon "katoamistemppuja", kuten hän itse sitä nimitti. Ei varsinaisesti leikitellyt näiden tyttöjen tunteilla, mutta ei itse vain tuntenut mitään erityisempää näitä kohtaan eikä oikein tajunnut, että nämä saattoivat tuntea. Yksikin katoamistemppu oli ollut, että Thomas oli kuulemma yhtäkkiä vain täräyttänyt, että muutan itse asiassa Japaniin nyt viikonloppuna, enkä tiedä koska tulen takaisin tai tulenko. Oli sitten hieman ihmetellyt, kun yksi tyttö oli vain pillahtanut itkuun.

Hän kertoi myös viimeisimmästä suhteestaan, jonka jälkeen hän hajosi ennen joulua. Tyttö oli ollut perheestä, jossa oli väkivaltainen isä ja Thomas oli kerran mustelman tytössä nähtyään sanonut, että nyt et mene sinne enää takaisin vaan muutat minun luokseni. Hän sanoi, että siitä hän saattoi olla ylpeä, että ei ole ikinä tuollaisissa tilanteissa ole edes yrittänyt luoda sopuisia välejä väkivaltaisiin vanhempiin. Hänelle väkivalta on sellainen raja, jonka ylittämistä ei hyväksytä. Kuitenkin tyttö lähentyi äitinsä kanssa uudelleen, jätti Thomasin ja muutti takaisin kotiin. Sen jälkeen Thomas sanoi nähneensä tämän tytön kerran - taas mustelmilla - mutta asia ei ollut silloin enää sellainen, että hän olisi voinut sille enää mitään. Vasta nyt paljon jälkeenpäin hän sanoi pystyvänsä myöntämään, että tyttö oli ollut aika yksinkertainen ja typerä.

Lisäksi Thomas sanoi, että hänellä tuntui olevan todella selkeä kuvio ihastumisten suhteen: hän ihastui aina pieniin naisiin. Lisäksi hän sanoi, että yritti nykyisin paremmin huomioida myös naisten tunteet ja että tunsi olevansa menossa ainakin oikeaan suuntaan.

Se on jotenkin jännä, miten toisen kanssa pystyy luontevasti puhumaan tällaisista henkilökohtaisista ja intiimeistä asioista, mutta sen sijaan, että se lähentäisi, niin se tuntuukin vain kasvattavan sitä rakoa kahden ihmisen välillä. Tai ehkä se tuntuu vain minusta siltä.

Vähän kuin yön viettäminen Thomasin luona. Sekin sai minut vain huomaamaan, miten oikeasti minun ja muun maailman välillä on aina se näkymätön seinä. Thomas vain kuorsasi kevyesti vieressäni, kädet kiedottuina ympärilleni, kun minä tuijotin täysin hereillä kattoon ja yritin muistaa, miten hengitettiin ja nieltiin, ja mietin, että lähtisinkö salaa pois, niin että Thomas heräisi aamulla ja huomaisi vain, että olin poissa.

Jälkeenpäin asiaa miettiessäni olin vain entistä epävarmempi ja mustasukkaisempi. Kaikillehan Thomas tekee samoin kuin minulle. Kuinka muuten hän olisi unissaan vain automaattisesti siirtynyt kiinni minuun ja sivellyt hiuksiani? Olo tuntuu jotenkin sellaiselta, että nyt olen vain yksi niistä monista Thomasin sylissä nukkuneista, joita tulee aina lisää, enkä mitenkään pysty siihen vaikuttamaan.

Olen nukkunut todella paljon tänään. Söinkin jopa. Tein kanankoipia uunissa. Yksi niistä on nyt tässä vieressäni lautasella, koskemattomana. En saa sitä enää alas. Pää hajoilee taas. Kipu on palannut rintaan, jos se nyt jossain vaiheessa edes lähti sieltä. Näin kauheaa painajaista nukkuessani, heräsin hiestä märkänä.

Aamulla - tai koska se nyt olikaan - sain tekstiviestin. En katsonut sitä heti, mietin, että kuka se olisi. Ajattelin, että se on varmaan tämä yksi kaveri, joka on lukenut blogini. Se jolle ainoana pystyn puhumaan mitään kurjaa, mutta jolle olen kantanut kaunaa viime aikoina, koska en halunnut hänen sanojensa olevan totta. Sitten mietin, että keneltä muulta se voisi olla. Ehkä Thomasilta, joka kysyisi, että oletko kunnossa, kun eilen näytit vähän kurjalta. Hah, tuskin. Ei ihan mahdotonta kuitenkaan, mutta periaatteessa turha toivo. Tai sitten se olisi joku perus "KappAhlissa on nyt ale" tai "Sinulle on lasku Saunalahdelta numerolla jne." Mietin, mikä olisi paras. Päädyin, että kaverin viesti olisi paras, mutta en siltikään uskaltanut katsoa. Pelkäsin, että se olisikin se KappAhlin viesti ja hajoaisin.

Nukuin lisää painajaisia. Lopulta luin viestin ja se oli kaverilta. Oli ihana viesti, sanoi että voisin tulla kylään. Mutta en voi. Hajoan jo täälläkin ja minulla on niin paljon kaikkea. Oli kuitenkin kiva viesti.

***

Leikkasin käteen. Aikaa kului, kuuntelin Nightwishia ja biisiä Dead Boy's Poem ja itkin. Sitten olo paheni. Yritin keskittyä hengittämiseen, mutta kaikki oli liikaa. Oli pahin hajoamisfiilis varmaan puoleen vuoteen. Puoli vuotta sitten tuli se fiilis, että jos vain hyppäisikin bussin alle, ettei tarvitsisi mennä töihin ja kipu oli niin kova, että itse asiassa kirjoitin runon ja laitoin sen Facebookiin. Nytkin kirjoitin jotain, lainasin vähän lyriikoita ja kirjoitin aika asialliseen tyyliin kuitenkin, että "pää hajoilee vaihteeksi harvinaisen pahasti".

Edellisestä käteen leikkaamisesta tai viiltämisestä on todella kauan, useampi vuosikin, joten oli yllättävää huomata, että se tottumus siitä oli kokonaan karissut ja oli vähän vaikeaa tietää, mitä tekisi. No, uusi tyylini on näköjään vähän erilainen, joten saa nähdä, miten paha siitä tuli. Ensimmäistä kertaa kunnolla nimenomaan leikkasin kynsisaksilla ihoa. Sitten jatkoin niin, että työnsin niitä saksia sinne haavaan ja leikkasin vähän kerrallaan haavaa koko ajan isommaksi. Verta tuli varmaan kaksi talouspaperillista ja otti muuten kipeää, mutta silti se näyttää ihan naurettavan pieneltä.

Ylipäätään haavan pitäisi olla tosi vaikuttava, kun kyse on oikeasta hajoamisesta, koska osastolla on oikeasti melkein asian ammattilaisia, niin varmaan nauravat, jos näkisivät tämän pikkuisen leikkihaavani. Onneksi minulla ei ole tapana viillellä perustyyliin, saati sitten mainostaa haavojani tai esitellä.

Ehkä menisi vain nyt soittamaan hetkeksi pianoa ja sen jälkeen suoraan nukkumaan. Ei turhaan Facebookiin. Vaikka toisaaltahan kai päivityksen laittaessani se oli vähän kuin joku ns. "hätähuuto" ja kai sitten toivoin, että joku sanoisi jotain, mutta nyt tuntuu, että en vain halua nähdä mitään tai kuulla mitään, vaan pelkästään unohtaa koko jutun ja pitää pystyssä sen kivisen muurin minun ja maailman välissä. Ehkä tästä tuli vielä vähän laastia, jolla vuorasin sitä vähän paksummaksi vielä.

Sentään nyt ei ole enää yksinäinen fiilis, kun kaikkein vastenmieliseltä tuntuu tällä hetkellä ajatuskin siitä, että pitäisi jonkun toisen ihmisen kanssa jotenkin kommunikoida tai olla tai huomioida tai mitään.

Minä itken taas. Kävelin juuri Thomasin tyyppien ensimmäiseltä viralliselta keikalta kotiin yksin sateessa. Muut jäivät vielä sinne. Virallinen seurani Eerokin jäi tarkistamaan vielä, että mihin hänen kaverinsa oli jäänyt. Minä vain lähdin.

Sentään kävin onnittelemassa vielä Thomasia, halaamassakin lyhyesti, ja moikkaamassa myös sitä naista, jonka piti olla vain hänen kaverinsa. Miksi Thomas sitten ennen keikkaa suuteli häntä poskelle? Ei niin tehdä. Tuli mieleen ilmaisu jostain Harry Potter -kirjasta, että hymyni katosi yhtä nopeasti kuin hehkulamppu räjähtää. Se vielä oli ollut ok, mutta kun samalla tuli se järkyttävä ruumiillinen kipu - kuin minua olisi ihan konkreettisesti puukotettu rintaan.

Sain tunteen biisien aikana karsittua melko hyvin, kun muistelin, miten tämä nainen oli sanonut sen "ai sä oot Amia, oon kuullut niin paljon susta" ja että miten tämä ei ollut koskaan voittanut Thomasia missään älypelissä, miten Thomas oli kerran sanonut minulle sen, että olet älykäs ja tarvitset jonkun vertaisesi ja että siksi hän toivoi niin, että olisi voittanut minut shakissa. Onnistuin jopa hymyilemään ja kuuntelemaan biisejä ajatuksella.

Sitten kun tuli viimeinen biisi, jossa tämä nainenkin esiintyi, kuulin yhden ex-osastolaisen kysyvän vieressäni, että ai seurusteleeko nuo. Vilkaisin häneen nopeasti ja hän kai sen pienen hetken yhtenä ainoista näki todellisen minäni: pelokkaan, vihaisen, loukatun. Yritin karistaa ajatuksen, mutta se ei vain lähtenyt. En sanonut kenellekään mitään, halusin vain pois. Halusin päästä puhumaan Thomasille ja katsoa, että eikö meidän välillä todella ollutkaan mitään. Se tunne oli kuitenkin niin voimakas, että tunsin, että voisin vaikka oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Tuntui lisäksi, että kaksi tikaria rinnassa porautuivat vain syvemmälle ja syvemmälle.

Mieleeni pälkähti kirjallinen kuvaus asiasta: Tuntui siltä, että halusin repiä sydämen irti rinnastani ja vain kuolla.

Mutta kulissi piti. Kukaan ei kai arvannut mitään. Menin sitten muiden mukana ulos, minkä jälkeen sanoin heille etsiväni vielä Thomasin ja vaihtavani pari sanaa hänen kanssaan. Eero tuli samalla sisään etsimään kaveriaan. Näin Thomasin ja sen naisen tiskillä. Vedin kulissini hyvin, en nyt ehkä ihan innostunut ollut, mutta pyrin sentään hymyilemään sen kauhean kivun ja fyysisen pahoinvoinnin keskeltä. Thomas sanoi, että ai lähdetkö, oli kiva, että pääsit, lauantaina sitten on ne perusbileet hänen luonaan. Se nainen sanoi, että toivottavasti nähdään taas joskus. Sitten lähdin, Thomas katsoi minua sillä tavallaan, sillä merkitsevällä tavalla. Niin ainakin uskoin. Mutta kai minä sitten vain uskon mitä tahansa vain haluan.

Sanoin muillekin, että lähden, jotkut halasivat, sanoivat, että on se tunnelmallista kävellä kotiin sateessa, eikö. Hetken mietin, minkä jälkeen heitin läppänä tavallisella tyylilläni, että ei, ei todellakaan ole.

Sitten lähdin. Koko matkan mietin, että halusin vain kirjoittaa. Kirjoittaa ja jakaa sen niiden ihmisten kanssa, jotka tunnen, lukea sen heille ääneen, paljastaa itsestäni jotain todellista. Mietin koko matkan kotiin, miten kirjoittaisin jotain, mitä kukaan ei voisi edes uskoa: kertoisin tästä loputtomasta kivusta, joka ei vain milloinkaan hellitä. Yksinäisyydestä, joka on niin ylivoimainen, että kukaan tai mikään ei tunnu pääsevän sen verkon läpi lähelleni.

Mietin Stiltonia ja sitä, miten se oli niin ihana aina. Mietin sitä, miten jatkuvasti tulee vastaan kuolemaa, jatkuvasti tulee vastaan yhä uusia murheita, joita ei pysty pakenemaan paitsi itse kuolemalla. Mietin, että ehkä kipu edes hieman laantuisi ja voisin taas hengittää ilman sitä hirvittävää tuskaa, jos viiltäisin mattoveitsellä käteen.

Omahoitajani sanoi maanantaina, että minulle ei olisi hyväksi kävellä yksin kotiin keskellä yötä ja itkeä. Jotain voisi vielä sattua, jos joku päättäisi hyödyntää heikkoa tilaani. Sanoin, että ei se mitään, minä en pelännyt; en vain välittänyt. Sanoin, että voisi olla kiva idea, että kiipeää tyhjän junavaunun päälle lähelle voimajohtoja ja kuolisi. Sellaisesta tapaturmasta oli lehdessäkin jokin aika sitten. Voisi vain kiivetä sinne ylös ja sitten silmänräpäyksessä kaikki olisi ohi.

Huomisen saan itkeä. Huomisen saan olla olematta. Kukaan ei tiedä, kukaan ei edes huomaa. Minä en vain osaa luottaa ihmisiin. Kukaan ei tunnu arvaavan, että oikeasti pelkään jokaikinen hetki, että en oikeasti pysty tosissani laskemaan suojaustani hetkeksikään, jos minun ja maailman välissä ei ole edes yhtä lukittua ovea. En voi nukahtaa, en voi käydä vessassa, hyvä jos saan ylipäätään vettä kurkustani alas tai että pystyn olemaan hyperventiloimatta. Eikä kukaan huomaa, tai edes usko, vaikka sanon. Hymyilen vain ja puhun koko ajan. Nauran ja heitän vitsiä vitsin jälkeen ja hymyilen taas. Vaikutan niin iloiselta ja vilpittömältä, että kukaan ei arvaakaan, että sisältä olen vain mätä, laho, tyhjä - mitä ne pystyyn kuolleet puut ikinä ovatkaan.

Totuus on, että olen kai kuollut jo kauan sitten. Tai ehkä en ole koskaan elänytkään. En oikeasti. Koska olen pelkkä kuori, eloton ja tyhjä kuori, kukaan ei rakastu minuun. Sen takia varmaan tunnen oloni aina näin yksinäiseksi, vaikka minulla olisi ihmisiä ympärillänikin. Ehkä siksi tuntuu, että jotain on aina pielessä. Itse vain tyhmänä aina välillä erehdyn uskomaan, että jossain voisi onnistaa, että jokin voisi onnistua ja että voisin jotenkin olla edes vähän onnellinen, että ehkä joku oikeasti näkisi minussa itseni ja siksi jopa välittäisi enemmän, eniten.

Mutta on vain tyhjyyttä. Itse olen sen kai osaltani luonutkin. Nyt vain valmistaudun nukkumaan, täysin hereillä, ja tarkkailen oloani hetken, jotta tiedän, tarvitseeko minun hakea mattoveitsi vain säilyäkseni hengissä aamuun asti.

Stilton kuoli tänään. Eilen illalla sen kunto romahti ja hengitys näytti olevan todella vaikeaa ja se näytti kärsivän, joten tänään vein sen sitten eläinlääkärille. Eläinlääkäri sanoi, että antibioottikuuri vain, mihin minä kysyin, että eikö olisi parempi vain lopettaa se, kun se on jo niin vanhakin jo. Eikä sen hengitys rohissut, ei ollut mitään sellaista ongelmaa koskaan ollutkaan, joten tila vaikutti vakavalta.

No, kerrankin tuntuu, että tein oikean päätöksen ja eläinlääkäri väärän. Näin Stiltonista vain, että se kärsi, vaikka tietysti olisin toivonut, että antibioottikuuri olisi ollut tarpeeksi. No, sitten eläinlääkäri sanoi, että ok, lopetetaan. Aluksi hän antoi sellaisen pistoksen, joka piti saada Stilton nukahtamaan, minkä jälkeen hän lähti pois. Stilton ei halunnut olla kantohäkissä, joten otin sen syliin halailtavaksi, mistä se tykkäsi ja siinä se oli vain rauhassa. Siinä se sitten kökötti hetken, otin vähän valokuvia muistoksi ja silittelin ja halailin sitä. Se ei kuitenkaan vaikuttanut nukahtavan lainkaan.

Sitten yhtäkkiä se muuttui levottomaksi. Todella levottomaksi ja liikkui koko ajan, hieman sekavasti. Sitten se keinui paikallaan ja haukkoi henkeä niin että koko suu aukesi. Sitten se lopetti hengittämisen. Eläinlääkäri oli poissa ja minä en oikein tiennyt, mitä tapahtui. Se vain kuoli minun käsiini.

Sitten kun eläinlääkäri tuli takaisin antamaan seuraavan pistoksen, sanoin, että se taisi kuolla jo. Eläinlääkäri katseli ja kuunteli ja sanoi, että sydän löi vielä, mutta se ei hengittänyt enää. Sanoi, että sen täytyi olla todella heikko, kun se kuoli jo yhteen pistokseen. En sanonut, että ei se sitä ollut: eihän se edes nukahtanut, sen tila oli vain huonontunut niin nopeasti, että se kuoli itsekseen ennen kuin se ehdittiin lopettaa. Eläinlääkäri olisi lähettänyt sen vain kotiin, jolloin se olisi kuollut jo kotimatkalla.

Tämä oli todella iso juttu minulle. Muutenkin minulla on ollut kurja olo ja sitten ihana Stilton yhtäkkiä vain romahti ja kuoli pois, kuoli käsiini, ilman että saatoin tehdä mitään. Ja se oli niin ihana ja rakas ja erityinen ja persoonallinen ja yksi ehdottomasti kaikkien aikojen rakkaimmista rotistani ikinä!

Muutenkin tuntuu, että hajoan. Omahoitajanikin on huolissaan, koska jotenkin itsetuho- ja kuolema-ajatukset ovat taas vallanneet alaa. En ole vieläkään pystynyt kunnolla syömään ja olen nukkunutkin huonosti, minkä lisäksi olen tullut vielä kipeäksi. Kai sain sen Thomasin flunssan, kun nukuin hänen kanssaan naamat kiinni toisissaan, mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli ihan tyhmää. Mutta ihan sama. Toivon, että flunssa ei äidy kovin pahaksi.

Stiltonia on jo nyt ikävä. Ei sitä voi kuvaillakaan, miten rakas se oli.

***

Sleep, (...) sleep,
My fallen son
Slumber in peace
Cease the pain

- -

No sympathy
No eternity
One light for each undeserved tear

Beneath the candle bed
Two souls with everything yet to be said...

Pikatiivistys, koska on todella tarvis nukkua.

Olin leffamaratonissa, mutta kukaan muu ei tullutkaan, niin pidettiin se kaksistaan. Siis katsottiin n. 12 tuntia Taru Sormusten Herrasta -leffoja putkeen. Puhuttiin myös paljon oikeastaan koko ajan ja vähän ohi leffan aiheenkin. Oli kivaa, jotenkin taas huomasi, että meillä on Thomasin kanssa todella paljon yhteistä. Leffojen jälkeenkin sitten vielä intouduttiin juttelemaan niin, että myöhästyin viimeisestä bussista. Thomas oli huolissaan: onko sinulla rahaa taksiin, mutta jos ei ole, niin hän voi heittää minulle vähän. Sanoin tyynesti, että kävelen kotiin, eihän se ollut kuin jotain 3-4 kilometriä. Ja kello oli siis kaksitoista yöllä, kun lähdin ja 40 minuuttia myöhemmin olin kotona.

Fiilis on surkea. Suunnilleen 20 askelta sen jälkeen kun oltiin Thomasin kanssa halattu (todella pikaisesti) ja sanottu, että oli kivaa, tuletko silloin nyt viikolla sinne, ehkä tulen, en ole vielä varma, ollaan yhteyksissä, jne. niin minä vain hajosin. Tuli sellainen sydäntä korventava yksinäisyydentunne. Tuntui, että olen ihan erilainen kuin kukaan muu, ei Thomas varmaan pidä minusta, tuskin ne muutkaan ihmiset minusta oikeasti välittävät: vain siitä pirteästä kulissistani.

Äidin kanssa tapaaminen meni niin todella huonosti, että tuntui, että se kulissi jäi päälle ja olenkin käynyt sen jälkeen ylikierroksilla. Viimeisen kahden vuorokauden aikana olen syönyt pari keksiä, puolikkaan ompun ja sentään kaksi palaa pakastepizzaa Thomasin luona. Ei ole nälkä, ei janokaan, olo on yliaktiivinen. Yönkin kun nukuin niin huonosti ja ilman lääkkeitä, niin se ei ainakaan paranna oloa.

On vain sellainen kurja fiilis. Thomasille itse asiassa sanoin leffojen aikana, että Éowyn oli pitkään idolini: minun piti kuolla aluksi joskus ennen 18. syntymäpäivääni, sitten se aina siirtyi ja siirtyi ja siirtyi, ja kuten asian Thomasille ilmaisin, nyt kun minun ei pitänyt olla enää olemassakaan enää, olen täysin hukassa, koska en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Thomasilla oli ollut samantyyppistä ja hän sanoi, että se on hyvä, kun sitten on löytänyt aina joitain asioita, vaikka sellaisia pieniä ja lyhytaikaisiakin, jotka sitten ovat syy elää siihen seuraavaan päivään, jne. Siinä tuli sellainen fiilis, että parempi olla vain hiljaa, koska minusta tuntui, että minulla ei vain vieläkään ole mitään kunnollista syytä elää.

Nyt kun olen ollut liikkeessä oikeastaan heti äidin lähdöstä alkaen, en ole joutunut pysähtymään ja kohtaamaan niitä ajatuksiani aiheesta. Jotenkin olen taas vihannut itseäni todella paljon pari viimeistä päivää ja pitkästä aikaa on todella saanut tehdä töitä sen eteen, ettei vain leikkaa käteen itseinho-vimmassa.

Jotenkin harmittaa tuo Thomasin juttu. Mitään kielteisiä merkkejä ei ole tullut, mutta kai jotenkin hämäsi tuo viimeinen 12-tuntinen, kun kaikki fyysinen kontakti puuttui täysin, vaikkakin sitten katseita vaihdettiin paljon ja itselle arempiakin asioita jaettiin toisillemme. En tiedä.

On kylmä ja haluan vain nukkua.

Todellisuutta kuin kliseisestä romaanista. Tulin juuri kotiin. Tämän ei pitänyt olla se yö, kun olen Thomasin luona yötä, mutta oli sitten kuitenkin. Olin niin väsynyt äidin kohtaamisen jäljiltä, että olin melkein koko lauantain puoliunessa. Sitten kun jatkoille lähtö lykkääntyi ja autoon mahtui vain viisi ja Thomas oli ilmoittanut, että ei jaksa lähteä mihinkään, päätin kuitenkin jäädä sitten sinne yöksi. Eikä ollut iltalääkkeitä, eikä piilarikoteloa tai mitään, niin nukuin sitten päivävaatteissani piilarit silmissä ilman lääkkeitä.

Oli ihan jees kuitenkin. Olen kai vain liian realisti kaikkien uusien kokemuksien suhteen. Päällimmäinen ajatus toisen ihmisen kanssa samassa sängyssä nukkumisesta on se, että en ymmärrä, miksi hitossa yhtään kukaan tekee niin! Se on hankalaa, koska Thomas ainakin siirtyili suunnilleen koko sängyn leveydeltä yön aikana ja sitten välillä melkein meinasin tippua. Toisaalta itsepähän halusin olla huomaavainen yövieras ja otin itselleni niin vähän peittoa kuin mahdollista ja niin vähän tilaa kuin mahdollista.

Lisäksi minulla oli välillä ihan järkyttävän kuuma, että tuntui, että tulen melkein hulluksi enkä ainakaan pysty nukkumaan. Oli se ihan kivaa siinä puoliunessa käpertyä Thomasiin kiinni tai päinvastoin, mutta siinä tuli niin hemmetin kuuma, että se vähän söi sitä positiivista kokemusta. Jossain vaiheessa muistan, että nukuttiin jopa naamat kiinni toisissaan. Ja kun yhdessä vaiheessa ajattelin, että nyt käännän selkäni Thomasille, niin saan varmaan vähän enemmän tilaa, mutta itse asiassa se meni ihan päinvastoin, kun tyyppi kaappasi minusta kiinni yritä nyt siinä nauttia läheisyydestä, kun on kiinni suunnilleen jossain tulikuumassa lämpöpatterissa.

Sentään tyyppi tosiaan käpälöi vähän. Ei sillä lailla tahmatassu-tyylillä kuin Alf, mutta kuitenkin vähän. Ja minähän käpälöin kyllä vähän takaisin, mikä oli ihan kivaa.

No mutta sitten tulee se kliseinen romaanikohta: aamulla menin kännykällä nettiin ja katsoin, että koska menee busseja, koska se Taru Sormusten Herrasta -maraton alkaa siis keskipäivällä ja halusin käydä edes kotona. No, hiippailin vessaan ja se ovi narisi ihan törkeästi ja ajattelin, että nyt Thomas taatusti heräsi, mutta ei.

Sitten minä ryömin takaisin sinne sängylle ja laitoin käteni selällään nukkuvan Thomasin rinnalle ja onnistuin sanomaan itse asiassa hemmetin pehmeällä äänellä: "Thomas... Thomas?", mihin tyyppi hieman heräsi ja ensimmäinen reaktio häneltä oli sitten tarttua siihen käteeni ja silitellä sitä. Sanoin sitten, että lähden käymään kotona, mutta että tulen kahdentoista pintaan takaisin. Tyyppi sanoi vain uneliaasti: "joo" ja näytti nukahtavan heti uudestaan. Ei siinä voinut sitten muuta tehdä kuin hymyillä ja sanoa vielä, että nuku sinä vaan. En tiedä edes kuuliko tyyppi sitä, kun ei reagoinut.

Mutta en sentään luikkinut vain ilmoittamatta mäkeen, mikä sekin kävi mielessä. Nyt sitten äkkiä vähän ruokaa ja juomaa naamaan ja blogikirjoitus ja sitten takaisin Thomasille. Ei ole aikomuksena jäädä nyt sitten yöksi, mutta edellisestä yöstä viisastuneena otan silti piilolasikotelon ja iltalääkkeet mukaan, kaiken varalta.

Ihan kiva fiilis kuitenkin. Ei mitenkään erityisen onnellinen, vaan lähinnä perus yksinäinen ja hieman sulkeutunutkin, mutta mieltä lämmitti ainakin se, kun aamulla vilkuilin aina välillä Thomasia siltä varalta että hän heräisi, kerran kun tyyppi vaihtoi vähän asentoa ja huokaisi vähän, niin silmät kiinni unissaan tyyppi vain hymyili todella tyytyväisen näköisenä, niin ehkä siitä voi ottaa itselle vähän krediittiä.

Nyt taas Thomasille katsomaan, että onko tyyppi vieläkään herännyt. Heh.

Kirjoittajaryhmän tuotos

Kastepisarat hämähäkin seitissä - kuin pienet helmet aamuauringon valossa. Se on kesäinen näky. Yö tuoksuu jo vähän kesältä, sanoit. Halasimme bussipysäkillä, hyvästelimme: palasimme maailmastamme takaisin ajan sykkeeseen ja kiireeseen.

Kaikki on uutta, kaikki on jännittävää. Kuin pieni peuran vasa vasta kokeilisi pitkiä jalkojaan. Pidän kesästä, olen aina pitänyt. Tästä kesästä tulee kuitenkin jotain ihan uutta. Minä pelkään, pelkään kuilua, sitä, että jalka pettää ja putoan. Kuitenkin tuntuu, kuin ensi kertaa vasta eläisin.

Tasapainoilen veitsenterällä. Horjahtelen. Pää vilisee ajatuksia ja muistoja. Ollessani yksin kyseenalaistan kaiken. En voi uskoa, että jotain hyvää voisi tapahtua sellaiselle kuin minä, joka ei ole koskaan ollut mitään, jolla ei ole koskaan ollut ketään. Yksinäisyys oli niin korviahuumaavaa, että se tuntuu jättäneen niin syvän jäljen minuun. Niin syvän ja kipeän.

Nyt en ole enää niin yksin, melkein kuin olisin vähän onnellinen.

***

Perustuu muuten tositapahtumiin. Kun torstaina nähtiin Thomasin kanssa ja sitten kun olin lähdössä ja käveltiin bussipysäkille, niin Thomas sanoi tuon kesän tuoksu -jutun. Ja siis itsehän olen aina puhunut siitä, miten yö ja päiväkin tuoksuvat eriltä, niin tuo tuli jotenkin vain mieleen tänään.

Vitsit kun olen ollut niin ihastunut koko viikon. Jotenkin mietin vähän väliä, että pakko päästä jäämään joskus pian Thomasille yöksi. Aikaisemmin ei oikein koko ajatus tullut edes mieleen, kun ajattelin, että yöksi jääminen tarkoittaa aina jotain enemmän ja pelottavaa, mutta nyt en saa koko juttua mielestäni lainkaan! No, lauantaina on taas perusbileet ja otan lääkkeet ja piilarikotelon mukaan, niin voin edes käytännössä jäädä yöksi. Ja sunnuntaina Thomas järjestää lupaamansa Taru Sormusten Herrasta -maratonin, kun katsotaan kaikki pidennetyt versiot putkeen.

Tapahtuma on mainittu yleisessä bilekeskustelussa, mutta näillä näkymin vain kaksi muuta on meidän lisäksi tulossa. Ihan kiva sinänsä, että on muitakin, mutta kun maraton alkaa noin keskipäivällä, niin kun kaikki leffat on katsottu loppuun, on jo todella myöhä. Minä luonnollisesti haluaisin jäädä yöksi, toivoisin, että voisin jäädä, mutta myös toivon, että niistä kahdesta muusta kukaan ei jää. Toisaalta se yö olisi sitten sunnuntain ja maanantain välinen yö, niin ehkä sellaiseksi yöksi ei niin helposti jäädä...? Toivottavasti.

Katsokaa nyt, miten pikku-Amia on niin ihastunut ja innoissaan. Se joka ei ole ikinä nukkunut kenenkään ei-sukulaisen kanssa samassa sängyssä. Puhumattakaan siitä, että olisi nukkunut kenenkään miehen kanssa edes samassa huoneessa varmaan kymmeneen vuoteen. Ja siis paitsi, että tyyppi on kiva ja mukava, niin oikeasti en ole ikinä koskaan milloinkaan tuntenut näin järjetöntä vetoa kehenkään mieheen. Tänään kun tapasin Natalian ja Eeron, niin jotenkin itse vasta tajusinkin, miten käsittämätöntä on, että minulla on joku tällainen ihmissuhde.

Huomenna äiti tulee ja hankitaan jotain huonekaluja ja äiti on yötä, mitä kammoan ihan törkeästi jostain syystä. Koko juttu tuntuu vain niin ahdistavalta. Onneksi se on vain yksi yö ja sitten lauantaina äiti häipyy.

Lauantaina on myös bileet taas. Taidan olla itse asiassa ainoa tyyppi Thomasin lisäksi, joka on oikeasti ollut KAIKISSA bileissä. Ja huomenna ei ole mitään teemaa, joten voin keskittyä siihen, että näytän hyvältä mustissa vaatteissa, joissa ylipäätään on helppoa näyttää hyvältä. Ja luonnollisesti illassa on muutakin kuin vain Thomas, on ne kaikki kivat ihmiset ja sitten hengaillaan yhdessä ihan rennosti. Olen oikeasti näiden viikkojen aikana, kun on bileitä ollut, rentoutunut ainakin vähän. Vaihteeksi ongelmana ihan alusta asti ollut "ujopissa" on lopultakin väistymässä edes osittain, mikä tarkoittaa sitä, että itselläkin on parempi fiilis, kun ei tarvitse pidätellä melkein sitä 12 tuntia, mitä ne bileet välillä kestää.

Olen myös siivonnut tällä viikolla taas vaatehuonettani ja se on jo melkeinpä siisti! Se ei ole koskaan ollut siisti, vaan tämä on ihan uusi juttu ja olen jopa järjestellyt kamoja sen mukaan, että harvimmin käytetyt kamat on ylimmillä hyllyillä, jne. Kunhan saan vielä sen kirjahyllyn sieltä Ikeasta, niin kämpän pito siistinä pitäisi olla helpompaa.

Osastolla porukka on jo sanonut, että etkö sinä Amia voisi joskus pitää ne bileet, niin me nähtäisiin ne sinun rotat. Moni sitten innostui tuosta, että se olisi hienoa, minä ainakin ottaisin ne olkapäälle, voiko niille tuoda jotain, vaikka kurkkua, jne. Muuta ongelmaa ei tosiaan ole kuin kämppäni sekaisuus. Lisäksi moni osastolla on sellainen siivousintoilija, että siivoaa liikaa ja joiden kämppä on niin siisti kuin olla ja voi, mikä sitten lisää paineita minulle, koska sitten kämppäni on oltava moitteeton, että voisin kutsua ketään - Thomasista puhumattakaan - käymään. Lisäksi ovikelloni on rikki, josta en ole tehnyt vielä ilmoitusta huoltofirmalle, koska pelkään, että tulisivat omilla avaimmilla sisään ja näkisivät sotkun.

Mutta asian pitäisi hoitua juuri noiden uusien huonekalujen ja järjestelmällisyyden ja yksinkertaisesti siivoamisen ansiosta ihan lähiviikkoina. Lähiviikkoina loppuu myös osasto, mikä toisaalta tosiaan kauhistuttaa, mutta toisaalta siirryn samaan paikkaan Thomasin kanssa, mitä todella odotan. Ja toisaalta Thomas-asiatkin hieman hermostuttavat, mutta uskon, että kun vain saisin kerran yksinäni jäätyä kaksistaan yöksi Thomasin kanssa, asia ainakin hieman selkiintyisi.

Kun siis tällä hetkellä isoin hankaluus on siinä fyysisen kontaktin luomisessa. Molemmat jotenkin arkaillaan sitä, mutta kun jompikumpi - tai vielä parempi: joku muu - sen kontaktin saa aikaan, niin molemmat kyllä hyödynnetään sitä. Aina siis toisen käsien lämmittämisestä tai sivelystä sylikkäin melkein-nukkumiseen ja sitten siihen perus hyvästelyhalaamiseen. Paljon jutellaan ja jaetaan vakaviakin asioita ja pidetään hauskaa yhdessä, mutta kai sitten molemmat ollaan vähän arkoja, mikä on toisaalta kivaakin, kun koko homma tuntuu erityiseltä, ja jotenkin sellaiselta, että tässä nyt on potentiaalia ihan hitosti.

No, nyt vielä illan päätteeksi suihkuun ja huomenna osastolle hyvin mielin ja sitten onkin niin paljon ohjelmaa, että lauantai tulee nopeasti. Jotenkin niihin kaikkiin osastolaisiin on vain kiintynyt ihan kauheasti, eikä minulla ole oikein koskaan ikinä ollut tällaisia kavereita, joiden kanssa oikeasti pystyy olemaan näin ja kaikilla on oikeasti vielä kiinnostusta nähdäkin kerta toisensa jälkeen.

Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä keskityn oikeasti myös lopultakin itseeni, enkä niihin kaikkiin suunnitelmiin ja varasuunnitelmiin ja varavaravarasuunnitelmiin ja niihin liittyviin velvollisuuksiin. Ihan kuin sanoin siinä kirjoituksessanikin: tuntuu kuin ensi kertaa  vasta eläisin.

Oli ihan jees ilta taas. Jotenkin olen ärsyyntynyt itselleni itsekeskeisyydestäni kuitenkin. Paikalla oli ensimmäistä kertaa toinen Thomasin pitkäaikaisista kavereista ja tämä oli tullut ihan Jyväskylästä asti. Hän on myös välillä sen Thomasin bändin naissolisti, minkä lisäksi hän on todella hyvännäköinen ja hauska.

Toisaalta olen jostain syystä hieman mustasukkainen nimenomaan siitä, miten nyt Thomasin huomiolla oli yksi toinenkin merkittävä jakaja, vaikka tosiaan vain kavereilta vaikuttivat. Lisäksi kun tämän naisen kanssa esittelimme itsemme toisillemme, niin hämmennyin taas kerran aika paljon siitä, että hän sanoi: "Aaaaa! Sä olet se Amia! Mä olen kuullut susta kyllä tosi paljon, niin on kiva tavata!" Kun Thomasin kaverit sanovat tuon, niin minulle tulee luonnollisesti mieleen, että mitä hittoa se Thomas on minusta sitten oikein puhunut, kun ylipäätään ikinä minun kuulteni hän ei edes viittaa minuun millään lailla. Ja sitä paitsi, vaikka joskus tapaisikin jonkun, josta on joskus kuullut jotain, tarvittaisiin ainakin minun itseni kohdalla todella paljon puhumista, että se saisi aikaan sellaisen "aaaah!" -äännähdyksen ja tokaisun, että sä olet se. Mutta tietysti olen todellakin otettu siitä, että näin käy Thomasin tuttujen tapauksessa, kun tulee sellainen fiilis, että olen Thomasille jotenkin erityinen.

Lisäksi pelattiin Thomasin kanssa taas sitä yhtä antiikkista peliä, jossa on se shakkilauta, mutta vain ne sotilaat nappuloina. Siinäkin tämä Thomasin naispuolinen ystävä kannusti minua ja sanoi, että ei ole koskaan nähnyt Thomasin häviävän kenellekään yhtään missään logiikkapelissä, saati sitten että hän olisi voittanut tämän. No, peli oli todella tasaväkinen, mutta voitin sitten kuitenkin ja oli kivaa, kun tuntui jotenkin siltä, että sillä lailla sain "vankistettua asemiani" Thomasin silmissä, kun jos kerran pystyn tarjoamaan todellisen älyllisen vastuksen hänelle.

Lisäksi kun tuli sitten tuohon peliinkin tauko, kun tupakoitsijat menivät tupakalle, niin joku huomautti Thomasille, että nyt sitten shakkilaudalla nappulat liikkuu, kun käännät selkäsi Amialle - mikä viittaa siihen, että esim. juomapeleissä minä käytän tupakkataukoja hyväkseni pienten jekkujen tekemiseen, joihin kuuluu muunmuassa korttien katsominen ja muu huijaaminen. Minä sitten sanoin kuitenkin mukamas verisesti loukkaantuneena, että minäkö huijaisin, pois se minusta. Sitten Thomas sanoi vain minulle, että hän tietää kyllä, että en huijaisi. Hän sanoi, että tietää ihan 100% varmasti, että en huijaisi shakissa tai muussa logiikkapelissä tai sitten Trivial Pursuitissa. Perusteeksi Thomas sanoo aina sen, että tietää, että ne ovat asioita, joissa minulle on tärkeää ja kunniakysymys, että pärjään ja että pärjään nimenomaan oikeudenmukaisten sääntöjen mukaan. Siihen Thomas sitten lisäsi pienenä vittuiluna, että minä niin alkaisin itkeä, jos erehtyisin kaikesta huolimatta huijaamaan.

Tuokin on asia, josta pidän Thomasissa: hän on todella tarkkanäköinen. Toistaiseksi en ole tavannut ketään, joka olisi huomannut ainakaan noin nopeasti tuon puolen minussa, joka on yksi todella vahva ominaisuuteni. Siis tämä oikeudenmukaisuuden vahva taju ja tarve tehdä oikein, joka näkyy jotakuinkin kaikessa, mitä teen. Osastolla omahoitajani kanssa keskustelussa ollaan mietittykin, että vaikka se on sinänsä todella hyvä ja arvostettava ominaisuus, niin se voi olla minulle myös melkoinen taakka. Tai siis, tälläkin hetkellä kelaan tuota puhelinhaastattelutyöpaikan sairauslomaani, joka kuitenkin oikeuttaa minut kerryttämään vuosilomapäiviä, joista saan sitten työpaikasta virallisesti erotessani ylimääräistä rahaa.

Ja siis silloin kun nähtiin kaksistaan Thomasin kanssa ja pelattiin sitä Trivial Pursuitia ja Thomas aina välillä kävi keittiössä, koska teki samalla ruokaa itselleen, ja minä sitten pelasin sillä välin vuoroni loppuun. Pariin otteeseen pääsin tuurilla sellaiseen isompaan kohtaan, josta sitten oikein vastatessa saa sellaisen kakkupalan, ja kun Thomas sitten palasi pelin ääreen kysymään kysymyksen ja katsomaan, että mihin olin päässyt, sanoin sitten pariin erilliseen otteeseen, että pääsin kyllä ihan oikeasti sitten siihen tärkeimpään ruutuun. Se oli hieman vitsinäkin heitetty, koska siinä juomapelissäkin aina kun ihmiset poistuu ja jättää minut pelin ääreen, jotain vilunkipeliä AINA tapahtuu. Thomas sanoi tuohon kuitenkin aina vain tyynesti: "Joo joo, mä tiedän." Sitten kun kerrankin katsoin häntä hieman kummeksuen, että miksi hän sanoi noin tunnetuimmalle fuskaajalle koko osastolla, niin hän sitten jatkoi, että tietää tosiaan, että sellaisessa pelissä en huijaisi, koska sillä on väliä, kun taas juomapelit on jotain samantekevää.

Välillä tuntuu sillä lailla jännältä, että Thomas näkee tuolla lailla tarkasti jonkun ominaisuuteni, jota muut eivät tunnu välillä huomaavan vuosienkaan tuntemisen jälkeen. Lisäksi oli jotenkin erityistä silloin torstaina Thomasin luona, kun juteltiin ja Thomas sitten kertoili jotain itsestään ja tästä hajoamisestaan ja myös tästä silloisesta tyttöystävästään. Sanoi, että silloin vain stressasi siitä, että tämä huomaisi, että hän ei olekaan täydellinen ja pelkäsi, että tämä ei sitten pitäisikään hänestä, eikä sitten loppujen lopuksi halunnut edes nähdä tätä tyttöä enää lainkaan, koska pelkäsi sitä niin paljon. Ja sitten hän jatkoi, että pystyy nyt jo sanomaan, että ylipäätään se tyttö oli ollut oikeastaan aika yksinkertainen ja tyhmä. Lisäksi hän sitten mainitsi - mistä jäin miettimään että puhuiko minusta - että oli itse asiassa vieläkin pariin otteeseen miettinyt samaan tyyliin, että onko se hän ihmisenä, josta pidetään vai sitten esim. se, että hän soittaa kitaraa ja laulaa. Sitten kuitenkin meinasi, että ei jaksanut enää miettiä sitä niin paljon.

Juteltiin myös vähän siitä, että sanoin, että minulla ei ole ollut oikein koskaan keitään läheisiä kavereita ennen kuin vasta viime vuosina, enkä taatusti ole ainakaan ollut suosittu ikinä. Siihen Thomas sanoi, että ei hänelläkään oikein koskaan ollut ketään, paitsi nyt tytöt tosiaan jahtasivat häntä joskus ala-asteella pussatakseen häntä ja yläasteella hänellä oli sitten kännykässä pari-kolmesataa numeroa ja vähän väliä kännykkä soi ja melkein jokainen moikkasi käytävällä, mutta hän oli omasta mielestään ollut silti ihan yksin, koska se kaikki sosiaalisuus oli ollut sellaista häiriötekijää hänelle, joka auttoi häntä unohtamaan ne omat ongelmat edes hetkeksi.

Sitten hän sanoi, että oikeastaan vasta sitten hajottuaan hän on tavannut sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaa oikeasti olla. Hän sanoikin siinä, että tosiaan hänellä on tällä hetkellä vain kaksi kaveria, jotka hän on tuntenut pitemmän aikaa. Sitten hän sanoi, että on ollut niin mahtavaa ja upeaa tavata osastolaiset ja ystävystyä heidän kanssaan. "Ja tavata sut", hän sanoi.

Oli myös loistavaa nyt eilen, kun oltiin kaikki Thomasilla ja siellä oli yksi Thomasin kaveri, joka on ollut vain kerran siellä aikaisemmin, ja hänkin oli Taru Sormusten Herrasta -fani ja sitten aina kun kaikki muut menivät tupakalle, me laitettiin heti telkkari auki, kun sieltä tuli Kaksi Tornia -leffa. Aina sitten kun Thomas tuli sisään, hän säntäsi telkkarille ja laittoi sen kiinni ja minä päästin aina tuskaisan "Eeeeeeeeeeiiiii!" -huudon. Thomas sitten sanoi, että en voi katsoa sitä nyt, koska se ei kuulu aikakauteen, ja että nyt tulevalla viikolla järjestetään hei sellainen maraton, että katsotaan hänen luonaan ne kaikki kolme pidennettyä versiota putkeen!

Illan loppu oli hieman tylsä, kun mentiin suoraan jatkoille sen yhden toisen osastolaisen luo ja Thomas ja se ystävätär vetivät duettona biisejä ja muutkin saivat laulaa. Minä en istunut edes Thomasin vieressä, vaan syrjimmäisenä ja vieruskaverini nukahti siihen, joten ihmisenä, joka ei laula, tuli hieman aika pitkäksi. Ja siis nämä tyypit olivat olleet katusoittamassa aikaisemmin päivällä ja minä sitten itse asiassa olin se, joka ylipuhuin heidät vetämään niitä biisejä duettona.

Mutta oli kiva tavata tämä ihminen silti, kun kerran on Thomasin yksi läheisimpiä kavereita. Hänenkin kanssaan sitten halattiin ja sanottiin, että kiva oli tavata ja hyvää jatkoa. Hyvä tyyppi oli ja me muodostettiinkin illan aikana "pyhä kaksinaisuus", kun molemmilla oli sellainen kultainen laakeriseppele (ai niin joo, siis taas oli toogabileet) niin julistettiin itsemme sitten bileiden kahdeksi jumalattareksi. Tällä lailla vaatimattomasti. Olin tällä kertaa ottanut vaihtovaatteet mukaan, niin jatkoille lähdön yhteydessä otin toogan pois. Thomas valitti, että sinäkin Amiani, ja tämä ystävätär sanoi koko loppuillan ajan aina noin kymmenen minuutin välein, että hän ei varmaan ikinä pääse yli siitä, että "hylkäsin" hänet. "Amia, Amia, kuinka sä saatoit! Meidän jumalattarien piti pitää yhtä!"

Thomasin kanssa halattiin tietysti myös. Tällä kertaa olin jotenkin itse hieman varovainen, kun oli tosiaan se Thomasin ystävätär siinä vieressä katsomassa, mikä on pahempi kuin vaikka se yksi osastolainen mies, joka oli nukahtanutkin siellä jatkopaikassa, joka oli siinä myös ja näpytteli kännykkäänsä, mutta oli kiva huomata, että Thomas ei ollut yhtään varovaisempi. Hieman vain oli kiusaantunut olo siinä sen perinteisen pitkän halauksen aikana tuon takia, mutta ne nykyisin uudeksi "perinteeksi" muodostuneet pitkät katseiden vaihdot siinä sen halaamisen jälkeen kyllä lämmittivät mieltä. Vähän väliä kyllä tuijotan Thomasia silmiin, kun puhutaan niin paljon ja ylipäätäänhän kuuluu hyviin tapoihin katsoa toista jutellessa, mutta tuo on jotenkin aina niin eri juttu ja jotenkin minusta Thomas näyttää silloin niin erilaiselta. Jotenkin tulee kai vähän se salaisuus-fiiliskin, kun monet halaa aina illan päätteeksi, mutta se meidän halaus on vähän erilainen ja sen jälkeen sitten vielä katsotaan toisiimme vähän myhäillen, että molemmat tiedetään se, vaikka muut eivät sitä ehkä tajuakaan.

Nyt ehkä jotenkin olen tämän viikon aikana olen tuntenut itseni erityiseksi. Normaalisti tunnen oloni vain erilaiseksi, mikä on ihan eri juttu: aika surullinen ja yksinäinen. Nyt sitten on tullut ensimmäistä kertaa ikinä mieleen, että ehkä on jopa mahdollista, että joku joskus olisi yhtä innoissaan jostain minussa kuin minä olen innoissani vaikka siitä, että Thomasille voi sanoa esim. siitä, että se Mozartin Requiem oli siinä Kekkilä-mainoksessa ja hän ymmärtää sen. Ei vitsit, eilen muuten puhuin yhdestä toisesta mainoksesta ja Thomas oli taas ainut, joka muisti sen. Pakko laittaa tilannekuvauksena, kun oli niin mahtava juttu.

Osastolainen liikaa juonut mies: *ottaa mahdollisten läikytysten varalle sängylle asetetun vessapaperirullan ja käyttää sitä tyynynään*
Amia: "Haa! Haa! Tuo on siitä mainoksesta! Siitä mainoksesta joskus ajat sitten! Siinä oli se lapsi, joka käytti sitä vessapaperirullaa mukamas tyynynään!"
Thomas: "Hei! Mä muistan sen kanssa!"
Muut: *näyttävät epätietoisilta ja hieman hämmentyneiltä*
Thomas: "Se oli Lambi-mainos ja se lapsi nukkui siinä ja sitten se lammas tuli siihen ja katsoi sitä tyyliin että 'MITÄ VITTUA?!'"

Ja minä kyllä repesin ihan totaalisesti nauramaan, kun Thomas esitti tuon mainoskuvauksen. Mutta tuo on tuollainen elämää suurempi hetki. Koko elämäni olen vähän väliä kelannut joitain tuollaisia juttuja ja heittänyt jollekulle, mutta 99%:sti ne ovat menneet ohi ja silloinkin kun olen yrittänyt selittää asiaa, niin oikeastaan kukaan ei ole kunnolla siltikään tajunnut, että mikä idea oli selittää jostain oudosta mainoksesta.

Taru Sormusten Herrasta on yksi asia, jossa Thomas kai tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi. Päättelen tämän siitä, että aina kun puhun Taru Sormusten Herrasta - ja minä puhun siitä aika usein - Thomasilla on pari kolme kommenttia, jotka hän voi heittää, mutta ne ovat aina ne samat pari kolme, jotka olen kuullut jo ties miten moneen kertaan. Ne ovat: 1) "Mulla on ne kaikki pidennetyt versiot koneella ladattuina, on pitänyt pitkään katsoa ne". Tämän olen kuullut kai kolme tai neljä kertaa ja kaksi kertaa se Thomasin bändin toinen laulaja on ollut paikalla (joka sen numeronsa antoi ja Thomasin mukaan oli kai hieman ihastunut minuun) ja kommentoinut kummallakin kerralla tarkalleen samalla tavalla, että hänelläpä on ne kaikki pidennetyt versiot DVD:inä kirjahyllyssä.

2) "Yksi mun ex-tyttöystävä oli Taru Sormusten Herrasta -fani ja sen kanssa katsottiin usein niitä leffoja." Tuon olen kuullut ehkä vain kaksi kertaa, mikä on hyvä, koska se hieman ärsyttää minua.

Nyt en sitä kolmatta toistuvaa kommenttia muista, mutta eilen muuten kuulinkin Thomasilta vielä yhden kommentin aiheesta, joka oli vieläpä ihan entuudestaan kuulematon: "Mun kaveri sanoi yhdessä vaiheessa vähän väliä melkein joka tilanteessa sen jonkun puheen, jonka se Aragorn pitää jossain leffassa ja sanoo jotain 'This is the day' vai mitenhän se meni..." Ehkä olen hieman puolueellinen tulkitsemaan tätä, mutta jotenkin tuo, miten Thomas yrittää aina osallistua noihin Taru Sormusten Herrasta -keskusteluihin, vaikka ei yksinkertaisesti tunnu tietävän aiheesta mitään, mutta silti sanoo aina jotain kuin yrittäen tehdä vaikutuksen minuun, että kyllä hän pystyy keskustelemaan tästä minulle tärkeästä aiheesta kanssani.

Ei, ei, ei! Vielä oli yksi TSH-kommentti Thomasilta eilen! Minä vedin sitä kakkosleffan Aragornin ja Arwenin uni -kohdan haltiaosuutta (jonka osaan siis ulkomuistista, luonnollisesti) ja höpötin vain: "Minlû pedich nin i aur hen telitha. - Ú i vethed...nâ i onnad. Boe bedich go Frodo. Han bâd lîn." Ja sitten kun minulle tuli pieni tauko, kun rupesin muistelemaan seuraavaa kommenttia, niin Thomas vain hymyili leveästi ja sanoi: "Mellon." Eikä sille voinut kuin nauraa. Ja olen muuten TSH-hehkutuksellani tällä viikolla saanut yhden osastolaisen lukemaan sitä kirjaa! Hän kuulemma joskus vuosia sitten aloitti sen, mutta ei lukenut kovin montaa sivua, kunnes lopetti kesken. Nyt sitten oli kuulemma päättänyt aloittaa uudestaan, kun minä olin puhunut siitä niin intohimoisesti, että siinä oli pakko olla jotain siinä kirjassa. Nyt hän oli sitten lukenut sitä jo suunnilleen 100 sivua! Ja tasan tarkkaan vien oman kasaan teipatun TSH:ni sinne leffamaratoniin!

Ihan hyvä fiilis on, odottava. Toivottavasti viikosta tulee hyvä. Pitäisi kyllä vaihteeksi siivota taas tätä kämppää, että voisin joskus taas kutsua jonkun kylään, vaikka Thomasin lopulta katsomaan rottia, kun niistä kuulemma niin paljon tykkää. Homma vain on kuin ikuisuusprojekti: koko ajan pitää tehdä jotain, mutta silti epäjärjestys lisääntyy nopeammin kuin ehdin tehdä sille jotain.

Toivon kuitenkin että nyt lähi viikkoina asiaan tulisi muutos, koska äiti on tulossa tänne perjantaina ja mennään yhdessä IKEA:an ja hankitaan minulle ainakin kirjahylly ja mahdollisesti jonkinlainen lipasto. Ja toivottavasti lopultakin kahteen pekkaan saadaan heivattua se hemmetin pesukone vaatehuoneestani pois, kun kerran koko Tampere-aikani se on siellä ollut eikä kertaakaan toiminut, vaan vie vain turhaa tilaa. Ehkä vielä tänään siivoan tätä hemmetin kämppää vähän, jos joku arki-ilta menee siihen leffamataroniin. Ja jos se kestää n. 12 tuntia, niin mahdollisesti sitten lopultakin pääsen yöpymään Thomasin luona. Tällä kertaa luonnollisesti se ystävätär oli siellä yötä, niin taaskaan päästy Thomasin kanssa samaan paikkaan nukkumaan. Ja edelleenkin vain nukkumaan.

Hitto, koko päivän olen pätkissä kirjoitellut tätä ja lukenut ja miettinyt, että onko tämä nyt järkevää ja sanonko liikaa, mutta eiköhän se nyt ole kuitenkin ihan ok. Nyt on tuolla päiväosastolla vielä seuraavat kaksi täyttä viikkoa, minkä jälkeen jatkan samaan paikkaan, missä Thomas on ja myös muutama muu ex-osastolainen. Kuitenkin pelottaa aika paljon, kun se on taas jotain uutta ja samalla hoitoni muuttuu taas täysin avo-hoidoksi ja käyn vain poliklinikalla juttelemassa taas jollekin ehkä kerran kuussa tai jotain. Ei sillä, viime viikollakin jäi keskustelu tuolla osastollakin väliin, joten on taas kaksi viikkoa edellisestä hoitajakeskustelusta, vaikka olen vain puoliavoimessa hoidossa, niin ei se ero käytännössä varmaan niin iso ole. Silti olen ihan kauhuissani ja pelkään todella, että hajoan taas jostain syystä, eikä ole mitään paikkaa mihin mennä ja sitten tekisin itselleni jotain.

Tämä on vähän tällainen tämä nykyinen olotila. Välillä menee ihan hyvin ja jaksan, mutta välillä sitten olen todellisen hajoamisen partaalla, koska tulevaisuus on yksi iso kysymysmerkki, enkä vain osaa suhtautua siihen mitenkään muuten kuin kokonaisvaltaisella kauhulla. Hetket kivojen uusien ja vanhojen ystävien kanssa tuntuvat olevan vain häiriötekijöitä, jotka saavat minut hetkeksi olemaan ajattelematta, mutta lopulta juhlat aina loppuvat ja ihmiset lähtevät koteihinsa, eikä minun ja todellisuuden välissä ole enää mitään.

Tulin äsken juuri Thomasin luota. Olin tutustumassa siihen jatkopaikkaani, jossa Thomasinkin näin vilaukselta, koska eilen olin hänelle asiasta Facebookissa maininnut ja hän sanoi, että ehkä hänkin nyt sitten lopultakin menee ensimmäistä kertaa sinne, jos minäkin tulen. Ei sitten kuitenkaan päästy siellä juttelemaan, joten laitoin hänelle sitten jälkeenpäin tekstiviestin, että mitä hän tekee, kun sieltä lähtee ja että minulla ei ole mitään ja että olisi kiva nähdä.

Mentiin sitten yhtä matkaa Thomasille, tarkoituksena oli pelata yksi Trivial Pursuit, jonka aikana Thomasin oli tarkoitus syödä ja käydä suihkussa ja lähteä sitten minun kanssani samaa matkaa keskustaan ja mennä katusoittamaan sen yhden kaverinsa kanssa.

No, Thomas sitten yhdessä vaiheessa sanoi, että ei kyllä jaksa lähteä sinne soittelemaan, joten pelattiin vielä toinen Trivial, minkä jälkeen pelattiin pari Thomasin opettamaa karavaani-korttipeliä, minkä jälkeen puhuttiin jotain ja sitten Thomas mietti, että voisi katsoa jonkun leffan ja hän sitten kyseli, että mistä leffoista tykkäät ja jotenkin sitten päädyttiin katsomaan Thomasin kaikkien aikojen suosikkileffa, japanilainen Ran. Ennen muuten kuin edes kuulin, mistä siinä on kyse, Thomas sanoi, että sitä ei ehkä, koska yhtään kukaan ei ole koskaan jaksanut katsoa sitä hänen kanssaan loppuun. Siihenhän minä sitten huudahdin heti, että se katsotaan!

Ei se ollut huono. Todella erilainen, eikä ehkä kuitenkaan mikään maailman paraskaan, mutta ei kyllä tylsistynyt, kun piti koko ajan keskittyä, kun siinä tapahtui niin paljon ja koko ajan minulla oli sellainen fiilis, että haluan todellakin tietää, mitä lopussa tapahtuu. Nytkään en osaa vielä oikein sanoa mitään, koska se on leffa, jota pitää todella sulatella. Kesti melkein kolme tuntia, mutta se ei tuntunut siltä, koska vaikka leffa ei ollut mitenkään hosuva, niin siinä tapahtui koko ajan paljon, joka piti jotenkin käsitellä mielessä, jotta pysyisi yhtään perillä koko hommasta. Lisäksi tekstitys oli englanniksi, joten siinä tuli sitten vielä minulle ylimääräinen energiakohde.

Lopultakin sain heitettyä myös siitä Thomasin kohteliaisuudesta ovensuissa sen, että se "naiset ensin" -periaate perustuu siihen, että aikaisemmin naiset joutuivat sitten kirvesmurhaajan uhriksi ja miehet ehtivät puolustautua, mitä Thomas ei ollut kuullut, mutta mikä kävi hänen mielestään järkeen. Hän kuitenkin onnistui "iskemään takaisin" aiheella sanoen, että hän on lähinnä ajatellut sitä miehen näkökulmasta: kun päästää naisen ensin, pystyy rauhassa tsekkaamaan sen edellä menevän naisen sentti sentiltä ilman että tarvitsee pelätä tulevansa saaduksi kiinni itse teossa! Vitsit tyyppi vain hymyili leveästi ja ilkikurisesti, kun minä sitten rupesin kelaamaan tätä uutta näkökulmaa, joka ei ole tullut mieleeni koskaan! Suunnilleen meni sellainen filminauha silmien edessä, kun tuli mieleen ne hemmetin lukuisat kerrat, kun Thomas on hymyillyt sillä lailla vähän vinosti omalla tavallaan ja viitannut minut menemään ovesta ensin.

Lisäksi sattumalta tapasin myös Thomasin äidin. Hän tuli tuomaan Thomasille jotain ruokaa ja esittäytyi ja minäkin kättelin häntä ja esittelin itseni vielä, vaikka Thomas sen ehti tehdäkin sitä ennen. No, hän sitten lähti pian, mutta sitä ennen vielä vähän jutusteli meidän kanssa ja sanoi, että Thomas on niin kiva, kun sitä voi vain silittää, minkä jälkeen hän silitti Thomasin sänkistä päätä ja pussasi vielä. Minä sitten siinä vain hymyilin ja Thomasin äiti sanoi, että nyt sitä uskaltaa pussatakin, kun joku muukin on läsnä, koska muuten se lyö. Hän kysyi sitten minultakin, että onko ihan outoa, että on tuollainen hössöttävä äiti, mihin minä sanoin, että minun äitini on kyllä ihan samanlainen.

No, tuo oli sitten ihan sydämen pohjasta sanottu, koska aiemmin sinä päivänä kännykkäni oli soinut pitkään eteisessä laukussani ja vaikka Thomas oli sanonut, että vastaa vain, niin minä sanoin, että katson vain kuka se on ja jätän vastaamatta. Se oli äiti, tietysti, ja laitoin kännykän pois. No, sitten sen jälkeen, kun Thomasin äiti oli jo lähtenyt, äitini soitti sitten uudestaan, jolloin hylkäsin puhelun, mihin äitini sitten reagoi tavallisella tavallaan: soitti heti uudestaan. Thomas sanoi sitten taas, että vastaa vaan, ettei soita taas poliisille, kun olin Thomasille aiempien soittojen yhteydessä sanonut, että Kuopiossa silloin ensimmäisenä yliopistopäivänä äitini oli yrittänyt soittaa, mutta en ollut huomannut sitä ja aamulla sitten äiti sanoi olleensa ihan suunniltaan huolesta ja melkein jo soittanut poliisille, että jotain on sattunut, kun en vastaa.

No, vastasin ja sitten käytiin aika perus puhelu. Äiti kyseli ja minä vastasin jotakuinkin kaikkiin kysymyksiin: "Mm." Sanoin kyllä äidille, että olin "yhden osastolaisen" luona ja Thomas oli tosiaan siinä vieressä, mutta äiti vain jatkoi tavalliseen tapaansa. Puhelun loputtua Thomas vain nauroi, että on se hyvä, että meillä on ihan samanlaiset äidit.

Saatiin leffa loppuun jossain puoli kymmenen aikaan, mikä oli yllättävää huomata, koska tosiaan kolmen aikaan iltapäivällä nähtiin siellä keskustassa. Leffan jälkeen meinasin jo, että lähden ihan seuraavalla bussilla, mihin Thomas sanoi, että voisin kyllä jäädä niin pitkäksi kuin haluaisin, minkä jälkeen ruvettiin juttelemaan kaikenlaista yleistä ja kumpikin vähän omasta historiasta ja taustasta ja se oli niin kivaa jutella hänen kanssaan, että en meinannut malttaa lähteä ollenkaan.

Sitten lopulta joku Thomasin kaveri soitti, mihin Thomas sanoi heti aluksi saman kuin äidilleen ovella, kun tämä tuli, että "en ole yksin", mutta sitten puhelussa sanoi, että ehkä tulen myöhemmin tupakalle, mutta pitää mennä itse asiassa melkein heti ostamaan lisää, jotta hän vielä ehtii. Sen jälkeen sitten sanoin, että varmaan lähden siinä samalla, kun Thomas lähtee tupakkaa ostamaan. Siihen Thomas sanoi, että ok, mutta voit kyllä jäädä niin pitkään kuin haluat, voit jäädä vaikka yöksikin, kun meillä on yksi sama iltalääkekin, niin hän voi minulle heittää pari sellaista, jos on tarvis.

Harkitsin asiaa, mutta käytännön syistä päätin lähteä silti kotiin yöksi. Kuitenkin voin sanoa, että tyyppi ei kertaakaan koko päivänä yrittänyt mitään, ei loppuhalausta huolimatta yrittänyt koskea minuun tai suudellakaan minua (mikä oli toisaalta harmi), mikä vahvisti käsitystäni siitä, että minä todella luotan Thomasiin. Ja paitsi Thomasiin, minä luotan myös muihin osastolaisiin, enemmän kuin oikein koskaan keneenkään.

Pari viime päivää ovat olleet melko huonoja, kun olen taas kelannut luottamustani ihmisiin ja miehiin etenkin, johtuen erityisesti yhdestä keskustelusta. Toisaalta yritin ottaa tällaiset varoittavat kommentit tosissaan neuvoina, joita pitäisi todella harkita, mutta pikku hiljaa olen tullut vain yhä katkerammaksi ja katkerammaksi niitä kohtaan. Mutta tämä päivä nyt paransi mieltä, kun oli vain niin kivaa Thomasin kanssa ja sellaista turvallista. Hän ei ole yhtään niin kuin Alf, jonka kädet aina käpälöivät tai joka halusi aina enemmän.

Alkaa kyllä väsyttää jo, mutta ehkä aamulla jaksaa tämän päivän positiivisten juttujen ansiosta paremmin.

Oli harvinaisen hyvä ilta eilen. Hengailin koko illan oikeastaan vain osastolaisten miesten kanssa ainoana naisena. Porukka jakautui, kun osa halusi mennä jonnekin puistoon jatkamaan Thomasin luona aloitettua iltaa, mutta minä sain sitten parit tyypit ylipuhuttua siihen, että jäädään vain paikalleen ja protestoidaan passiivisesti, niin ehkä ei tarvitse lähteä jonnekkin hemmetin kylmään puistoon kököttämään. Meitä sitten jäi sellainen kuuden hengen porukka sinne Thomasille ja muut häipyivät.

Sitten olikin taas juomapelin aika heti. Perhana. Miesten kanssa se menee aina tuohon, kun melkein kaikki haluavat vetää shotteja ja sitä ei sitten malta lopettaa. Viiteen pekkaan tuhottiin sellainen 0,75 litran viinapullo, kun normaalisti pelin yhteydessä otettavat pienet kulaukset jotain mitä alkoholillista kenelläkin nyt oli, korvattiin shoteilla. Itse pääsin aika helpolla, mutta varmaan jouduin vetämään silti varmaan jotain kymmenen shottia pelin aikana ja kyllä sitten siinä loppuvaiheessa oli sellainen törkeän epätasapainoinen olo. En edelleenkään kokenut, että arvostelukykyni olisi jotenkin heikennyt - lähinnä se kokemus oli sellainen että päässä heitti.

Sitten seurasi jotain lisää miesmäisyyksiä: tyypit menivät vielä porukalla lähikauppaan, joka oli vielä auki ja rahtasivat sitten valtavat määrät syötävää sinne kämpälle ja vetivät kaiken. Vielä sitten kun mentiin viimeisille jatkoille myöhemmin illan lopuksi, tyypit hakivat lisää safkaa ja minä vain ihmettelin, kun vetivät valtavat määrät ruokaa ja minulla ei oikein ollut nälkä ollenkaan. Kai ne miehet on tuollaisia.

Mukana oli myös yksi tyyppi selvinpäin. Se oli se, joka silloin aikaisemmin oli sanonut, että ei tykännyt siitä yhdestä ainoastaan kerrasta aikaisemmin. Eilen kysyin häneltä osastolla, että onko hän tulossa ja hän sanoi, että ei. Sitten tuli kuitenkin. Ja tyyppi niin taatusti kuvittelee, että olen ainakin jonkin verran ihastunut häneen, koska juttelin hänelle sitten aika paljon, jotta hänelläkin olisi kivaa. Ja sitten illan aikana ensimmäisillä jatkoilla istuttiin jonkun kaikille ihan tuntemattoman tyypin kämpässä jossain sohvalla pimeässä (valoja ei vain ollut!) ja käytin sitten tämän tyypin olkapäätä tyynynä. No, käytin myös yhden toisen osastolaisen olkaa tyynynä hetken sitä aikaisemmin, mutta se on sellainen läppätyyppi, joka moisesta tuskin mitään ajattelee.

Ja siis ei, kyse ei ole siitä, että olisin ajattelemattomuuttani epähuomioinut Thomasia, vaan hän rupesi jollekin tytölle juttelemaan bussissa ja tarjosi tälle juomaansakin pariin otteeseen ja oli sellainen hieman flirttaileva, mistä minä sitten hieman ärsyynnyin ja kelasin, että jos tämä menee kerran näin, niin mikä minuakaan estäisi sitten yhtä tyyppiä hieman lähentelemästä. Enkä kyllä sitten muuta tehnyt kuin nojasin häneen ja tökin olemaan pehmeämpi, tms.

No, sitten kuitenkin häivyttiin pian sieltä pimeästä kämpästä ja nähtiin pari Thomasin kaveria keskustassa ja mentiin sieltä hetkeksi yhteen baariin, jossa ei ollut ihan kauhea ryysis. Siellä vedin vain kokiksen, mutta niistä shoteista oli jo sen verran aikaa, että tuntui, että tulee harvinainen paha laskuhumala tai ehkä jopa krapula jo vähän päälle, kun päätä oli alkanut särkeä ja oli välillä sellainen fiilis, että vitsit minä oksennan kohta, mutta onneksi fiilis meni ohi.

Sitten käveltiinkin pari kilometriä sinne tyypilliseen jatkopaikkaan ja tosiaan matkalla tyypit (meitä oli siinä vaiheessa enää viisi, koska se yksi lähes selvinpäin ollut lähti kotiin) hakivat kauheita hampurilaisia sun muuta roskaruokaa. Kyllä minäkin sitten hieman pummin ranskalaisia, mutta muuten ei ollut yhtään nälkä.

Oli kyllä hyvä, kun se tyyppi asuu seitsemännessä kerroksessa, niin minä sanoin, että menen portaita, koska hissiin ei oltaisi kaikki mahduttu, niin keksin sitten, että hitto minähän olen siellä ylhäällä ennen teitä hissiläisiä! Sanoin, että vitsit, olen ollut feissari, niin kyllä ne parit kerrokset menee tuosta vain. Parasta sitten oli, että minä vielä ehdin ennen heitä! Juuri ja juuri, kun juoksin ne hiton kerrokset sellaisella tasaisella tahdilla, eikä ollut mikään kovin raskas juttukaan. Okei, olin kyllä hengästynyt sen jälkeen, mutta kuka ei? Oli kyllä niin hienoa, hitto vieköön, miten minä ainoana naisena juoksen portaat ylös sinne seitsemänteen kerrokseen ja ehdin justiin ennen heitä.

Mitähän me siellä jatkoilla tehtiinkään? Kuunneltiin jotain musaa ja Thomas soitti taas kitaralla ja mitäs muuta...? Juteltiin, mikä on noiden miesten kanssa vähän harvinaisempaa, mutta oli siis tosi kivaa heidän kanssaan. Ehkä vähän edelleen kallistun hieman siihen suuntaan, että naiset on hankalia ja vie kauheasti huomiota itseensä. Ei sillä että en sitten naisten kanssa toimeen tulisi, mutta jotenkin minun on helppo olla miesten kanssa samalla aallonpituudella. Ei mitään "voi kun te ootte ihania, te ootte niin ihania" -lässytyksiä.

No, Thomas ja sitten yksi uusista osastolaisista, joka puhuu minulle liikaa ja keskeyttää koko ajan, istuivat vierekkäin sängylle, mutta minä sitten sanoin, että minä tulen tähän teidän väliin, koska tarvitsen Thomasin tyynykseni, koska hän on sopivamman mittainen. No, lopultakin sitten monen viikon pähkäilyn ja epäröinnin jälkeen pääsin nojailemaan Thomasiin. Jes! Thomas kun sitten soitti kitaraa ja vähän lauloikin jotain ja minä nojasin päätäni hänen yläselkäänsä ja vitsailin jotain, että kuulin Thomasin nyt "stereona", koska sieltä selän läpi kuului sitä laulua sillä lailla jännästi.

No, Thomas ja se uudehko tyyppi sitten häipyivät läheiseen baariin vetämään parit juomat, kun kenelläkään ei ollut enää omia ja jäätiin sitten kolmestaan sinne. siinä vaiheessa minua väsytti jo jonkin verran ja oli sellainen fiilis, että hitto tarvitsen ihmistyynyn viereeni, koska muuten rupean kohta makaamaan siinä sängyllä ja nukahdan siihen. No, sitten käytin tyynynä kitaraa, kunnes Thomas ja se toinen palasivat. Sitten siirryin takaisin Thomas-tyynyyn.

Sitten taas kuunneltiin jotain musiikkia, ihan kaikenlaista. Olin tosiaan tässä viikolla kuuntelemassa Beethovenia yhdessä oppilasillassa ja tulin tulokseen, että minä en vain tykkää Beethovenin teoksista oikein yhtään. Thomas sitten kuitenkin halusi välttämättä, että kuuntelen Beethovenin 7. sinfonian toisen osan, koska hän oli ihan varma, että siitä tykkäisin. No, kuunneltiin sitä sitten pariin otteeseen, mutta en oikein päässyt siitä perille, kun minun pitäisi keskittyä sellaiseen musiikkiin vähän enemmän.

No, minulla kun oli se selviäminen tuossa vaiheessa jo aika hyvällä mallilla, huomasin taas sen, että aina siinä vaiheessa minulle tulee ihan järkyttävän kylmä! Siis ei vain vähän kylmä, normaalisti kylmä, vaan sellainen, että melkein tärisen, koska olen NIIN kylmissäni! Lisäksi kun se oli taas se paikka, jossa poltettiin sisällä, siinä Thomasin vieressä oli ikkunaluukku auki, josta tuli sitten vielä sellainen kauhean kylmä tuulenvire aina välillä. Senkin takia oli kiva, kun oli lämmin Thomas-tyyny siinä.

Yhdessä vaiheessa Thomasiakin alkoi kai väsyttää, kun hän sitten siinä istuma-asennosta vain kaatui sinne taakse makuulle ja minä sitten valitin heti, että eikä, minun tyynyni otti loparit. Thomas sitten siihen sanoi, että eikä ottanut, vaan että kyllä se tyyny vielä siellä on, mutta eri asennossa vain. No, tartuin (tarjottuun?) tilaisuuteen ja asetuin sitten siihen Thomasin viereen makaamaan pää hänen rintakehänsä päällä. Söpöä, eikö? Ja sitten Thomas vielä kietoi vähän käsiään ympärilleni ja silittelikin vähän ja minulla ei ollut kylmä enää.

Mutta realismi iski ja parin minuutin päästä Thomas sanoi, että pakko päästä ylös tai hänen niskansa kuolee. Hah. Tähän sitten sanoin hieman liioitellusti, että voi ei, minä liiskasin hänet. Varmaan huomaatte jo tätä minun tyyliäni, että miten suhtaudun yksinkertaisesti kaikkeen. On kyllä hyvä keino välttää hankalia tilanteita ja ylipäätään kaikkea pintapuolista syvempää keskustelua, mutta voi olla, että pitemmän päälle se alkaa ärsyttää. Oli tilanne mikä tahansa, minä olen siellä vitseineni.

No, sitten juteltiin jotain yleistä taas kaikkien kanssa ja jossain vaiheessa yksi tyyppi lähti ja heilutti vain moikat ja häipyi. Sitten Thomas taas meni sinne makuuasentoon ja taas valitin, että taas tyyny lähti, mihin hän sanoi saman jutun kuin aiemmin ("eikä lähtenyt, vaan täällä se on eri asennossa taas"), mihin minä sanoin, että sitten liiskaan hänet taas, mihin hän sanoi, että nyt hänellä oli tyyny niskan alla. Ja sitten siinä vain taas maattiin melkein sylikkäin ja vitsit oli kivaa. Siinä sitten Thomasia tyynyä käyttäen kuuntelin vain sitä hänen hengitystään ja se muuttui aina välillä vähän: oli välillä pinnallisempaa ja välillä syvempää ja mietin sitten siinä, että mitähän hän ajattelee. Sitten se hengitys muuttui todella paljon ja siitä minä sitten huolestuneena pomppasin ylös ja se sananvaihto oli niin hieno, että pitää laittaa oikein lainauksena!

Amia: *pomppaa ylös* "Kuolitsä? Kuolitsä?!"
Thomas: *hätkähtää* "Mitä? Mitä?"
Amia: "Kuolitsä? Liiskasinko mä sut taas?"
Thomas: "Häh? Ei kun mä taisin nukahtaa."

Joo, pitää selittää näin tarkkaan, vaikka olisin voinut kuitata koko jutun vain yhdellä lauseella, mutta haluaa sitä nyt vähän fiilistellä, kun ei ole ikinä mitään tuollaista aikaisemmin tullut tehtyä ja se oli niin mukavaa siinä Thomasin kanssa ja lämmintä ja kivaa ja lämmintä ja mukavaa. Joo, Amia on niin ihastunut taas.

Sitten Thomas sanoi kaikille, että nyt hän varmaan lähtisi ennen kuin nukahtaa siihen. Kysyi sitten minulta, että Amia, lähdetkö samaa matkaa ja kyllähän minä sitten olin lähdössä. Sitten vain se ainoa jäljellä oleva osastolainen jonka kämppä se ei ollut, se uudehko höpöttäjä, sanoi lähtevänsä sitten samalla. No, lähdettiin sitten yhdessä ja sitten peruseroamispaikassa taas Thomasin kanssa halattiin. Vitsit se yksi tyyppi vain katseli, kun me Thomasin kanssa halattiin jotain minuutti ja siinä sitten samalla "rupateltiin" jotain yleistä... Osaan taas englanninkielisen sanan: chit-chat, mutta en suomalaista, onkohankaan sellaista? No, näköjään "jutustelu" voisi olla sopiva sana.

Mutta siis halattiin, pitkään, ja Thomas sanoi hiljaa korvaani, että oli kiva ilta, minkä jälkeen minä sanoin, että niin oli, mihin hän sanoi, että no mutta viimeistään lauantaina sitten seuraavan kerran, mihin minä mumisin taas jotain hänen korvaansa. Ja se yksi tyyppi siinä vain seisoi ja katseli, mitä lie ajatteli. No, sitten oltiin sanomassa heippoja ja ajattelin, että pitää tasapuolisuuden nimissä halata sitä toistakin tyyppiä, jotta mikään ei olisi enää yhtään epäilyttävämpää, mutta kun sitten halasin tätä toista aika kundimaiseen tyyliin pikaisesti ja taputin pari kertaa selkään, niin kelasin, että paljon vähemmän epäilyttävää olisi ollut, jos en olisi halannut ollenkaan. Mutta on jotenkin sellainen fiilis, että ehkä pikkuhiljaa aika turha kelata noita epäilyttävyysjuttuja enää illan päätteeksi erottaessa, kun osan illasta kuitenkin makaan tuon tyypin kanssa niin että molemmat melkein nukahdetaan siihen toistemme syleilyyn. Aika lailla ehkä peli jo menetetty tuon epäilyttävyyden suhteen. Tai en tiedä, ehkä ne tyypit eivät pidä sitä sillä lailla... no hitto, pakko niiden on kyllä jotain ajatella, tuo ei nyt kai ole niin peruskamaa enää.

Tai siis, Thomasia pystyy halaamaan lähemmin kuin oikein ketään muuta, koska hän on niin hoikka ja minäkään en ole enää niin iso ja jotenkin kun ollaan melkein samanpituisia, niin se halaaminen on sillä lailla kuin... laittaisi niitä halaavia suola- ja pippurisirottimia yhteen. Ja kun ei ole mitään häiritseviä vatsakumpuja tai tällä lailla, niin ne kädet ylettyy niin paljon pitemmälle, jolloin saa paremman otteen, jolloin ne kädet saa paremmin "lukittua" halaukseen. Ja sitten kun molemmat ollaan ainakin nyt hoikahkoja, niin jotenkin olen kelannut, että meidän sisäelimet on lähempänä toisiaan halatessa kuin sitten vaikka sen uushöpöttäjän kanssa halatessa, kun juuri ja juuri ylettyy selkään taputtamaan, kun taas Thomasin tapauksessa saan käteni kiedottua kokonaan hänen ympärilleen.

No, sitten vielä sanottiin moikat ja Thomasin kanssa vaihdettiin muutamia pitkiä katseita ja lähdin sitten omaan suuntaani ja nämä kaksi muuta omaan suuntaansa. Hymyilin ensimmäiset kymmenen sekuntia, minkä jälkeen minulle tuli ihan järkyttävän kylmä. Oli hämmentävää kävellä kotiin kun aamu melkein jo sarasti, mutta silti kaikki vielä auki olevat kebab-kioskit oli täynnä ihmisiä, kun normaalisti tuohon aikaan on ihan tyhjää joka paikassa.

Pääsin kotiin ihan hyvin, vain todella kylmissäni, oikeasti taas hampaani kalisivat ja minä tärisin kylmästä. Olin törkeän väsynyt ja kotiin päästyäni kaivoin laukustani iltalääkkeet ja piilarikotelon, koska ensimmäistä kertaa olin ottanut ne mukaani, koska ensimmäistä kertaa olisin ollut valmis viettämään yöni jossain muualla vaihteeksi, mutta kun oli vain parinsadan metrin matka sieltä osastolaisen kämpältä minun kämpälleni, niin olisi ollut aika järjetöntä mennä muualle. Ja minne sitä olisi mennyt?

No, oikein sopivasti kuitenkin sattui, että kun olin lääkkeet ottanut ja piilari laittanut silmistäni niihin koteloihin, huomasin, että minulla oli tullut tekstiviesti. Se oli Thomas, joka kysyi, että haluaisinko tulla heille. Vitsit, tuossa vaiheessa ärsytti. Toisaalta se oli myös hemmetin siistiä ja houkuttelevaa, mutta perhana, minullakin on ylpeyteni. Jos tyyppi olisi kysynyt sitä ennen kuin erottiin, olisin voinut lähteäkin hänen mukaansa, ihan että saisi sellaisen ihmistyynylämmikkeen nukkumakaveriksi. Ja siis nimenomaan nukkumakaveriksi, ei muuta. Mutta olin jo päässyt kotiini ja mitenkään ei houkuttanut enää mennä ulos kylmään, joten vastasin viestiin vain, että pääsin jo kotiin ja olen niin väsynyt, että just ja just omaan sänkyyni jaksan kävellä, mutta että hän oli ollut kyllä kivan lämmin. Hän sitten siihen vastasi, että joo, mieluummin teille kun meille, kun taksijono on loputtoman pitkä, minkä jälkeen hieman epäloogisesti toivotti hyvät yöt.

Ja nyt analysointiin, kun tuossa tuli mahdollisimman neutraalissa muodossa tuo homma! No, ensinnäkin tuo varmaan oli sellainen heitto, että siinä oli ehkä tarkoituksenakin, että voisin sanoa kuitenkin sitten vielä, että tule tänne minun luokseni yöksi, mutta kun siinä oli se hyvää yötä lopuksi, oli helppo päättää viestittely siihen, että toivottaa vain hyviä öitä, kuten sitten teinkin.

Mietin sitäkin tänään ja eilenkin, että loppujen lopuksi kuitenkin Thomas on ehkä hieman ujo. Ei siis sellainen klassinen ujo poika, vaan minun suhteeni ujo. Kun silloin mentiin keskustaan tapaamaan niitä Thomasin kavereita, osa porukasta meni hakemaan ensimmäisestä jatkopaikasta unohtunutta reppua ja toinen osa meni katsomaan, josko jostain torin kojusta saisi vielä lettuja. Jäätiin sitten Thomasin kanssa kaksistaan siihen ja se oli hieman kiusallinen hetki. Ei mitenkään paha, mutta hieman sellainen vaikea. Hänen kanssaan on todella helppo jutella, jos ympärillä on muita ihmisiä, jotka joko kuuntelevat tai sitten itse keskustelevat jostain, mutta kaksistaan Thomasin kanssa kumpikin on jotenkin vähän ujoileva, eikä kumpikaan oikein keksi mitään small talkia (edes minä, small talkin mestari!), eikä oikein kehdata toisimme niin pitkään katsoakaan, vaan kumpikin on sitten jotenkin hiljaa ja tuijottelee jalkoihinsa tai katselee ympärilleen tai jotain. Mutta tuo tuli niin yllättäen, että uskon, että muuten kyllä pystyisimme kaksistaankin juttelemaan ja viihtymään.

Mutta niin, miksi tyyppi sitten ei siinä halauksen aikana illan lopuksi ehdottanut sitä, että tule meille yöksi? Joko asia ei tullut hänelle mieleen, mitä en pidä kovinkaan todennäköisenä, sillä hän jo kämpällä kuitenkin kysyi, että lähdetkö Amia samaa matkaa, mutta siihen tuli sitten vain se kolmas pyörä. Entäs sitten, että nolottiko Thomasia kysyä sitä sen toisen tyypin kuullen? Pelkäsikö Thomas, että tämä toinen tyyppi saisi tietää jotain? Mahdollisesti. Ja sitten ehkä silläkin oli tekemistä sillä ujoudella, että jos tyyppi ei vain kehdannut kysyä kasvotusten, koska jos olisinkin teilannut hänen ehdotuksensa täysin, se olisi voinut olla aika kauheaa. Tyyppi on itse asiassa aina ne kaikki kaksistaan ajanviettojuttuehdotukset tehnyt kirjallisesti, usein Facebookin kautta kylläkin, eikä tekstiviestinä.

Tietysti minulle negatiivisena ihmisenä tulee mieleen se ajatus väkisinkin, että tyyppi jotenkin häpeilee minua, eikä haluaisi kenenkään tietävän, että hänen kaltaisensa cool tyyppi ehdottaa yhtään mitään minunkaltaiselleni outolinnulle. Vaikka siis kuulemma tämän illan jälkeen olenkin yksi "jätkistä". Sitäkin kelaan vähän, että mitenhän paljon Thomasilla näitä yövieraita on, onko se enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että hänellä on joku nainen sängyssään.

Joten kuten näette, en ole ihan kaikkea arvostelukykyäni menettänyt ihastuttuanikaan, vaikka pakko myöntää, että olen edelleen aikalailla lumoutunut Thomasin seurasta. Tyyppi tietää niin paljon ja kaikenlaista ihan hullua, josta minulla ei ole yhtään mitään käsitystä, kuten eilen hän valisti minua, että itse asiassa antiikin Roomassa Colosseumilla peukalo alaspäin tarkoitti sitä, että tyyppi säästettiin ja käsi nyrkissä sitä, että tyyppi tapettiin. Ja sitten hän jossain vaiheessa mietti ääneen sitä, että mitkä ne olivatkaan ne toiset vandaalit, jotka sitä Roomaa tuhosi, toiset oli Länsi-gootit eli visigootit ja toiset oli jotkut toiset gootit, ai niin joo, ostrogootit. Tuo on niin hienoa, kun joku muukin osaa tuollaista periaatteessa ihan hyödytöntä nippelitietoa.

Ja sitten se lauluääni. Voi, se ääni. Olen kelannut mielessäni, että se on ehkä kaikkein hienoin miesääni ikinä missään. Marko Hietala on mielestäni aika keskinkertainen, eikä mitenkään poikkeuksellinen. Ei ole oikein mitään mieslaulajaa, jonka ääni olisi samalla lailla poikkeuksellinen ja tietyllä tapaa hieman "raaka" ääni, mutta silti voimakas. Esimerkiksi juuri Marko Hietalan ääni on minusta aika heikko ja melko yksiulotteinen. Ei edes se Gerard Butler tai mikälie oopperan kummitus ei laula niin hyvin kuin Thomas. Erityisesti rakastan niitä älyttömiä alaääniä, joita tyyppi pystyy vetämään. Jostain syystä ehdoton suosikkini niistä heidän bändinsä biiseistä on se Folsom Prison Blues, jonka linkitinkin kerran.

Ja hän näyttää hyvältä myös. Kaikki tuttuni ovat sanoneet niin, kun olen heille Thomasin kuvia näyttänyt, että hitto, tuo tyyppihän on komea ja seksikäs. Ei ehkä ihan perinteisellä tavalla, tai en tiedä. Itse en häneen heti osastolla aluksi kiinnittänyt oikein huomiota, mutta olen silti sitä mieltä, että ihan yleisellä asteikolla hän on ainakin seksikäs, jos nyt ei erityisen komea. Käsittääkseni tyyppi saa myös aika hyvin treffikutsuja ja naisia ilman mitään erityisempää vaivannäköä. Tuon takia ehkä toisaalta pidän hyvänä sitä pientä ujoutta Thomasissa, joka tuntuu kohdistuvan minuun, koska ehkä se sitten viittaisi siihen, että en ehkä olisi hänen mielessään sellainen liukuhihnaiskettävä, kerran pantava, jälleen uusi nättityttöpuumerkki hänen loputtomaan listaansa.

Vitsit olen kirjoittanut tätä kirjoitusta pätkissä koko päivän. Kävin krapulaisena kaupassakin ja otin parin tunnin nokoset tässä jossain välissä aina, kun on ollut niin hemmetisti asiaa, jonka haluaisi sanoa. Vielä pitää sanoa hieman negatiivisemmasta asiasta. Hieman huolissani olen välillä Thomasista. Eilen kun joku sanoi, että pitää heittää Thomasille pari euroa jostain drinkistä tai tupakoista tai jotain, niin Thomas sanoi, että antaa olla, koska hänellä on sellainen periaate, että niin kauan kuin hän vielä elää, hän haluaa tehdä kivoja asioita kanssaihmisille. Tuo oli kai osittain jonkinlainen vitsi, mutta se kuulosti minusta jotenkin huolestuttavalta. Lisäksi vähän kurja fiilis siitä eilisestä, kun en sitten hänen luokseen yöksi mennytkään, enkä kutsunut häntä minun luokseni yöksi, kun tyyppi oli kotiin päästyään laittanut Facebookiin tekstin: "Ain't got nothing but the blues."

Mutta lauantaina uudestaan, toivon todella, että tyypit eivät hanki sitä hemmetin kahden litran viinapulloa kuten meinasivat, koska minä en vain kestä toista samanlaista päivää kuin tänään. Edelleen päätä särkee ja kaupassakin kun kävin, olin sellainen hieman zombi olo. Mutta ehkä porukka taas hajaantuu hieman, että se yksi ex-osastolainen nainen ei mene Thomasille yöksi, kuten aika usein on ilmeisesti mennyt, jotta minä olisin sitten ainoa yövieras, mikä olisi minusta kivempaa. Mutta ehkä pitää ottaa taas iltalääkkeet ja piilarikotelo mukaan tämän varalta.

Voi hitto, sentään sain siivottua parina viime päivänä todella hyvin, niin ei ole siitä kurja fiilis, vaan voi vaan ruveta tekemään jotain ruokaa tässä vaiheessa sitten. Hitto, ihmissuhteet olisivat niin paljon helpompia, jos vain voisi lukea toisten ajatukset.

En kyllä tiedä oikein mitä ajatella nyt.

Edellisen blogikirjoituksen epäilevä fiilis katosi melkeinpä heti sen jälkeen kun olin sen lähettänyt, sillä vielä ennen koneen sammuttamista klikkasin Facebookiin ja yllätyksekseni siellä oli viesti Thomasilta. Hän sanoi, että hänellä olisi koko viikko ihan vapaa keskiviikkoaamua lukuunottamatta, niin pitäisiköhän sitä nähdä jossain välissä.

Mainitsin sitten pianoillasta, johon Thomas oli aiemmin sanonut haluavansa ehdottomasti tulla, mihin hän sanoi, että hänen täytyisi perjantaina lähteä hautajaisiin toiselle puolen Suomea, mutta että oli pieni mahdollisuus, että hän lähtisi jo torstaina, jos löytäisi huomattavasti halvemman junalipun. No, lopulta sitten tietysti se lähtö tuli jo tänään, kun löysi tarjouslipun ja perjantai oli kuulemma varattu kokonaan täyteen.

Asia ei oikeastaan vaivannut minua. Hieman harmitti ja heitinkin sitten hieman pisteliäänä vitsinä, että tyypiksi, jolla ei ole koskaan mitään tekemistä, hänellä on harvinaisen paljon tekemistä koko ajan. No, kommentoi sitten, että jos kukaan ei nyt kuole lähiaikoina, niin sitten pitäisi kyllä olla enemmän aikaa. Ylipäätään oikeastaan tykkään tästä tyylistä. Tämä ei ole mikään vakavaakin vakavampi juttu, vaan kummallakin on omat juttunsa eikä tässä ole mitään pakkomielteistä toisessa roikkumista kummaltakaan osapuolelta, mikä tuntuu äärimmäisen hyvältä.

Huolimatta siitä, että tämä juttu kuulostaa jotenkin hankalalta ja aaltoilevalta ja epämääräiseltä, olen itsekin hieman yllättynyt siitä, miten varmaksi oloni tunnen tämän asian suhteen. Siis lukuunottamatta noita tyypillisiä kaiken kyseenalaistamisen hetkiäni. Enää ei oikeastaan edes ärsyttänyt, kun taas vaihteeksi tuo homma peruuntui, koska kyllä me lopulta saadaan sellainen kahdenkeskinenkin tapaaminen järjestettyä. Ylipäätään tuntuu, että sellainen ei ole edes mikään kauhea kynnyskysymys, koska me nyt tunnetaan toisemme jo aika hyvin ja vietetään kaikista aikatauluongelmista huolimatta aika paljon aikaa yhdessä - vaikkakin silloin läsnä on muitakin, niin meillä on aika paljon kahdenkeskisiä keskusteluja ja kaikenlaista muuta puuhaa, jossa muut eivät ole osallisina.

No, lisäksi sitten sinä päivänä, kun Thomas perui lopulta tuon tapaamisen, keskusteltiin sitten pikaviesteillä jotain pientä. Tai no, ei varsinaisesti pientä, mutta sain tietää taas joitain asioita Thomasista. Yleensä hän on aika hiljainen kaikenlaisista kurjista asioista, mutta nyt avautui hieman, mikä oli hienoa. Lisäksi kun puhuttiin paikasta, jossa hän aloittaa nyt ensi viikolla, jonne minäkin ehkä jatkan osastohoitoni päätyttyä, Thomas sanoi, että vaikuttaa ihan jees mestalta soittimineen ja peleineen ja vapauksineen, mutta ainut ongelma oli kuulemma se, että me muut ei oltu siellä. Siihen vielä surullinen hymiö perään, niin tuli sellainen liikuttunut "Aww"-fiilis.

Lisäksi tykkään tästä meidän tyylistä jutella. Vitsit on tärkeä osa sitä, ei siis mitkään vitsivitsit, vaan sellaiset ironiset heitot ja pilailu ja sellainen. Itse kyllä ehkä hieman liikaakin turvaudun siihen, koska kun minulla olisi mahdollisuus jakaa jokin tieto itsestäni, usein korvaan sen sillä, että heitän jonkun hauskaksi tarkoitetun kommentin.

Tuntuu kuitenkin, että monet muut kuin minä, ovat äärimmäisen kiinnostuneita tätä Thomas-asiaa puimaan. Jotenkin aina sellaisen keskustelun jälkeen tulee hieman epävarma olo, kun kaikki kuulostaa niin vaikealta ja soutamiselta ja huopaamiselta, kun taas itse pidän juuri tästä tietystä avoimuudesta, kun en koe lainkaan tarpeelliseksi, tai edes fiksuksi, pelata kauheasti mitään pelejä. Pidän Thomasista ja näytän sen, ja hän vaikuttaa pitävänsä minusta ja näyttää sen. Meillä molemmilla on kai jonkin sorttisia itsetunto-ongelmia, joten siksikin koen tämän vilpittömyyden tärkeänä.

Mutta maanantaina sitten taas nähdään, mistä tulee mielenkiintoista.

Vaihteeksi mieleni kelaa taas erilaisia asioita. Tänään oli hoitoneuvottelu, jossa siis puitiin lääkärin ja omahoitajan kanssa tähänastista edistymistä ja hoidon jatkoa. Aamulla oli sitten omahoitajakeskustelu pitkästä aikaa, kun se omahoitajani on ollut poissa melkein kuukauden.

Ja ihan aluksi kelaan taas Thomas-asioita. Tämä on siis tällainen hemmetin kuvio joka hiton viikko! Sunnuntaiaamusta kun palaan kotiin, olen suunnilleen jossain pilvissä, mutta seuraavina päivinä alan kelaamaan asioita ja epäilemään ja miettimään. No siis ensinnäkin Thomas sitten seuraavana päivänä kiitti kaikkia Facebook-keskustelussa ja kommentoi, että bileet meni hyvin, vaikka loppuillasta hänen tuli juotua hieman raskaasti.

Tarkoittaako tuo nyt sitten sitä, että hänellä oli päänsärky seuraavana päivänä, vai että hän menetti osan arvostelukyvystään ja ei olisi halannut minua sillä lailla ilman niitä shotteja, joita veti siellä jatkoilla?

Lisäksi kelaan mielessäni niitä miehiä ylipäätään. Tänään taas puolittain minua lähestyttiin erään osastolaisen tyypin toimesta, joten mietin nyt, että missä mielessä nuo kaikki minua lähestyneet ovat olleet minusta kiinnostuneita. Silloin niissä lauantai-iltamissa oli se yksi tyyppi, joka antoi sen numeronsa silloin kerran. Nyt sitten juteltiin ja jotenkin pyrin välttelemään hänen seuraansa, koska pelkäsin, että annan taas jotenkin väärän kuvan vain juttelemallakin hänelle. Häntä yritettiin myös ylipuhua liittymään Facebookiin, johon hän sanoi, että hän oli tehnyt yhden kaverinsa kanssa sopimuksen, että jos hän seuraavan neljän vuoden aikana joko liittyy Facebookiin tai aloittaa suhteen naisen kanssa, tämän kaverin tulee tappaa hänet ja hän ei todellakaan aio tehdä mitään sellaista joka sellaiseen voisi johtaa.

Tällaista itsetunnon kohotusta tällä kerralla. Lukeeko minussa "väliaikaviihdyke" tai jotain, kun nämä kaikki hieman hajalla olevat ihmiset yrittävät niin kovasti lähestyä minua, ilmeisesti siis lähinnä kevyeksi välipalaksi? Kuulin myös, että se joka minua oikein virallisesti pyysi ulos, oli pyytänyt ulos myös yhtä toista. Tämä toinen on vieläpä käsittääkseni kiinnostunut naisista.

Lisäksi Nanin kanssa juteltiin kun nähtiin eilen ja kysyin häneltä, tuskastuneena kaiken vaikeudesta, että miten hänellä ja tällä hänen nykyisellä poikaystävällään (joka on muuten saanut Nanin muuttamaan mieltään avoliitosta, koska periaatteessa asuvat yhdessä vuoroviikoin kummankin asunnoilla) siirtyminen kavereista enemmäksi oli onnistunut. Nan sitten sanoi, että hän teki ensimmäisen aloitteen pyytäessään tätä tyyppiä vapputorille, jonka jälkeen tämä mies sitten pyysi jonain toisena päivänä näkötornille, jne. jne. Nan sanoi, että se oli tärkeintä se, että saivat viettää sitä kahdenkeskistä aikaa jossain muualla kuin koulussa. Siinä minä sitten kelasin, että minä ja Thomas ei olla ikinä vietetty aikaa kaksistaan ja tuli sellainen tyhmä olo, että kehtaako sitä sanoa Nanille edes ääneen.

Lisäksi kun olen kelannut sitä, että kaikki merkittävä Thomasin kanssa on sattunut niissä iltajutuissa, niin koska hän on joka kerta ottanut ainakin jotain, niin vaikka hän ei ole mitenkään sekaisin koskaan ollut, niin mitä jos kyse tässä kaikessa flirtissä hänen puoleltaan onkin kyse vain siitä, että arvostelukykynsä on jotenkin hämärtynyt ja silloin kelaisi, että minä olisin sellainen välipala justiinsa.

Nanin kanssa keskustelu sai oloni todella epävarmaksi. No, Nan on tuntenut minut kauan ja nyt hän sitten ensimmäistä kertaa kuuli sitä Thomasin tyyppien musiikkia ja Thomasin lauluääntä ja näytin hänelle sitten vielä kuvankin. Nan oli yllättynyt, ensimmäinen kommentti oli, että hän oli kuvitellut Thomasin "karvaisemmaksi", enemmän sellaiseksi hevityypiksi, jonka Nan ilmeisesti NN:n jälkeen kuvitteli olevan tyyppiäni. Lisäksi Nan kommentoi jotenkin, että oho, se on komea.

Sitten kun itse mietin mahdollisuuksiani hänen suhteen ja että joskus tuntuu siltä että Thomas on niin eri tasolla kuin minä. Siitä Nan jotenkin näytti hieman hämmentyvän, mutta sitten hän sanoi, että no, olet sinäkin ihan nätti ja ja ja... ja olet neitsyt, niin miehet kai tykkää siitä.

Sanon vain, että tuon jälkeen vain katsoin Nania ja räpyttelin silmiäni. Tuo tuntui rehellisesti sanottuna suunnilleen siltä kuin Nan olisi antanut minulle yhtäkkiä litsarin. Jotenkin tuntui siltä, että Nan oli myös sitä mieltä, että minulla ei ole kovin suuria mahdollisuuksia tyyppiin, paitsi jos sitten laittaudun nätiksi ja hän pitää minun tavastani olla "ihan nätti" ja suunnilleen tarjoan itseäni hänelle taas yhdeksi sulaksi (täsmälleen kolmanneksi) hänen hattuunsa.

Tänään sitten lopultakin mainitsin omahoitajalleni, että olin ihastunut ja että se kohde oli nimenomaan Thomas. Hän kun lopetti, niin lopultakin uskalsin sanoa jotain, kun aiemmin en viitannut edes koko juttuun. Se oli toisaalta rohkaiseva tilanne, koska se omahoitajani vain jotenkin innostui koko jutusta. Ei kysynyt, että mitä uskot, onkohan mahdollisuuksia tai onko tunne molemminpuolinen, vaan hän vain innostui siitä. Se oli merkittävää minulle, sillä nuo hoitajat tuolla osastolla ovat kuitenkin läsnä monissa tilanteissa ja ylipäätään tietävät paljon kaikista potilaista ja aika lailla kaikesta. Hän sitten vielä oma-aloitteisesti siinä hoitoneuvottelussa sanoi, että ja niin Amiallahan on nyt vielä ihastuskin, mikä on ehdottomasti hyvä merkki.

Sitten päivän lopuksi oli vielä tämä yksi keskustelu tämän yhden osastolaisen tyypin kanssa. Ensiksi juteltiin lounaalla hieman, vaikka oltiin eri pöydissä, koska me ollaan aina kaksi viimeistä syömässä, koska me ollaan vaan niin hemmetin paljon hitaampia kuin muut. Silloin tyyppi kysyi, että niin Amia, onko se tosiaan niin, että lopetat tämän viikon jälkeen. Sitten kahvilla oltiin taas viimeiset siellä, kun muut olivat lähteneet jo kotiin ja sitten tämä tyyppi kysyi niistä lauantaisista toogabileistä, että keitä kaikkia siellä oli ja ylipäätään, että miten meni ja oltiinko me oikeasti kaupungissakin baarissa niissa asuissa.

Ja siis se meni niin, että osa heitti toogan menemään heti kun tehtiin lähtöä, mutta sitten minä, Thomas ja se yksi kolmas päätettiin, että lähdetään niissä asuissa, kun minulla ja sillä toisella naisella ei ollut muutakaan päällelaitettavaa. Thomas sitten sanoi, että hän kyllä aikoo vetää housut sinne polvimittaisen hameennäköisen puvun alle, mutta meinaa kyllä pitää sitä, jos me muutkin pidämme omia asujamme. No, tämä kolmas sitten otti oman toogansa baarissa pois ja oli t-paidalla ja trikoilla siellä, mutta minulla ei oikeasti ollut päällä muuta kuin se mekkomaiselta toogalta näyttävä puku (minkä alla kyllä farkut), joten sitten minä ja Thomas sovittiin, että nyt pidetään yhtä ja liikutaan yhdessä joka paikkaan, niin ei näytetä niin kummallisilta. Mutta siis tavallaan tyyppi lähti keskustaan hameessa osittain minun takiani, joten aika hieno saavutus sekin.

Joka tapauksessa. Kysyin siltä tyypiltä sitten, että oletkos muuten siinä keskustelussa siellä Facebookissa ja sitä sanoessani muistinkin, että hän oli ollut, mutta tällä viikolla poisti itsensä siitä ryhmästä. Kysyin sitten syytä siihen ja hän sanoi jotakin epäselvää, että silloin kun hän oli ollut niissä yksissä iltamissa mukana, hän oli tuntenut olonsa hieman joksikin ja siihen oli varmaan osittain syynä pari asiaa. Siis hän sanoi noin epäselvästi ja epävarmasti ja minua hämmensi, koska ei ole tullut mieleenikään, että joku olisi voinut tuntea itsensä epämukavaksi.

Silloin oli kuitenkin mukana yksi Thomasin kaveri, joka oli kyllä aika sekaisin, joten kysyin sitten tältä osastolaiselta, että oliko se sen tyypin takia, kun se ei todellakaan ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen siellä. Hän sanoi sitten vain, että ei, se oli ollut hänen mielestään lähinnä hauskaa. Sen jälkeen hän sanoi, että ei hän oikein osaa mitään kauheasti sanoa, mutta että ehkä se johtuu lähinnä henkilökemioista.

No, tuossa vaiheessa minä sitten todella kiinnostuin, kun ne kaikki tyypit siellä ovat jotenkin niin hienoja ja ylipäätään pyritään ottamaan huomioon kaikki sellaiset uudetkin, jotka tulevat. No, kysyin sitä ja tämä tyyppi mumisi jotain ja sanoi, että ei ehkä haluaisi välttämättä sanoa, koska ei halua kuulostaa kusipäältä. No, tuossa vaiheessa minä sitten kysyin, että en kai minä ole se, joka hänen olonsa sai epämukavaksi, mihin hän sitten sanoi, että ei ei ei missään nimessä, sinun kanssa Amia olisi oikeasti tosi kiva tehdä jotain joskus yhdessä.

Tuon lopun jätin huomiotta, koska kysymys se ei suoranaisesti ollut, enkä tiennyt, mitä siihen sanoisinkaan, joten kysyin sitten, että kuka se sitten on. Hän taas oli hieman vastahakoinen vastaamaan, johon sitten sanoi, että on kyllä ihan okei, jos hän ei halua sitä sanoa. Siihen hän nyökytteli ja sanoi joo, ihan okei. Siihen sitten vielä heitin vitsillä todella tyypilliseen tapaan minulle, että ei ole mikään pakko kertoa, MUTTA... Hän nauroi ja minä nauroin, minkä jälkeen sanoin sitten vakavissani, että ei oikeasti ole pakko ja että tuskin kukaan pitäisi häntä kusipäänä tuollaisen tuntemuksen takia, kun minullakin on joskus sellainen samantyyppinen fiilis joidenkin ihmisten seurassa, eikä sille vain voi mitään. Sitten vielä sanoin, että ylipäätään minun tyyliini ei kuulu lörpötellä muiden asioita ympäriinsä.

Paitsi täällä, heh. Ja muutenkin vihaan toisaalta sitä, että tiedän joitain asioita ainoana ihmisenä. Mutta siis tyyppi sitten sanoi, että no voi hän sen ihan minulle vain sanoa. Sanoi sitten, että tämä tyyppi, joka vaikutti hänen mielialaansa negatiivisesti, oli Thomas! Vitsit minä rupesin kelaamaan, että mitä hittoa, hän on se, joka pitää itseään ja jota muut pitävät ennen kaikkea reiluna, kaikki muut huomioon ottavana tyyppinä.

Vaikka sitten vähän hämmennyinkin, niin kysyin sitten, että oliko se vain sinä yhtenä iltana, vai oliko hänestä tuntunut siltä jo osastollakin aikaisemmin. Hän sitten sanoi, että kyllä oikeastaan ihan alusta asti, eikä hän oikein osannut sanoa mitään sellaista tiettyä asiaa Thomasissa, mikä häntä ärsytti, mutta että hän oli itsekin miettinyt sitä ja yrittänyt sen takia tullakin edes kerran sinne iltamiin, jotta ehkä itsekin ymmärtäisi paremmin, miksi hänestä tuntuu, että henkilökemiat eivät Thomasin kanssa vain osu yhteen. Ei sitten tiennyt oikein ja sitten se juttelu oikeastaan päättyikin, kun kahviaika loppui ja tyyppi lähti kotiin ja minä jäin odottamaan hoitoneuvotteluani.

Jotenkin en nyt tiedä, mitä ajatella. Toisaalta mietin, että olenko jotenkin sokea, kun en ole huomannut, että yhdellä oli kurja olo tai että Thomas olisi käyttäytynyt mitenkään epäystävällisesti tai tylysti yhtään ketään kohtaan. Päinvastoin kuvittelin, että hän on sellainen, josta ei vain voi olla pitämättä. Toisaalta sitten mietin sitäkin - oikein itseriittoisena ihmisenä - että jos tyyppi onkin ihastunut minuun ja siksi tuntee antipatioita Thomasia kohtaan, koska Thomas on aina se, joka istuu vieressäni ja jonka kanssa välillä uppoudun juttelemaan niin että muut ihmiset tuntuvat jotenkin epätärkeiltä sumeilta tuhruilta jossain silmäkulmassa. Ja nyt sitten tyyppi "uskoutuu" minulle ja pääsee ehkä sitä kautta osoittamaan minullekin niitä Thomasin ei niin hienoja ominaisuuksia.

Tyyppi vielä kuuli tuolloin kahvien aluksi, kun kysyin siltä yhdeltä osastolaiselta, että mikä se olikaan se paikka, jossa Thomas aloitti nyt osaston jälkeen, jotta voisin sitten ehdottaa hoitoneuvottelussani samaa paikkaa itselleni jatkopaikaksi. Toisaalta en oikein usko tuohon, koska tuo tyyppi ei ole mitenkään ilkeän tyyppinen, vaan sellainen rehellinen ja sosiaalisesti aktiivinen ja tällä lailla. Vähän niin kuin Thomas. Heillä on aika paljon yhteistä, ainakin ulkoisesti, jos kerran henkisien ominaisuuksien tasolla eivät sitten kohtaa.

Nyt kello on jo ihan tosi paljon, mutta vielä haluan sanoa hoitoneuvottelusta. Hoitoa jatketaan näillä näkymin vielä neljä viikkoa, jonka aikana pitäisi aloittaa myös psykoterapeutin etsiminen ja miettiä jatkopaikkaa. Lisäksi tämänhetkistä fiilistä käytiin läpi ja toisaalta olen joissain asioissa parantunut, joissain pysynyt ennallaan ja toisaalta on tullut takapakkia. Toisaalta jaksan hieman paremmin ja minulla on enemmän kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan. Toisaalta sitten itsetuhoiset ajatukset ja itsemurhan miettiminen ovat viimeisen 3-4 viikon aikana yleistyneet todella paljon. Selitinkin, että nykyään kun yliopistojuttu meni ohi ja joku tuttu yrittää sitten lohduttaa ehdottamalla jotain ammattiopiston jälkihakuja tai jotain, jolloin minusta tuntuu siltä, että en halua edes kuulla mistään tuollaisesta. sitten jos sitä ryhtyy vielä harkitsemaan, minulle tulee oikeasti sellainen todella voimakas olo, että ei. Sen lisäksi pahimmillaan tulee sellainen fiilis, että kun mietin jotain tuollaista vinkkijuttua, tulee sellainen fiilis, että mieluummin sitä tosiaan hyppää sinne rekan alle, tms. kuin yrittää jaksaa hakea jonnekkin täysin yhdentekevään koulutukseen, jolla en tule ikinä tekemään mitään.

Omahoitajani tänään ehdotti noita eri juttuja, mutta kun sitten hajosin taas, niin hän sanoi, että saa minusta nyt todella vahvasti sellaisen kuvan, että en ehkä olekaan valmis opiskeluun tai töihin vielä, ja sitäkin mietti, että olikohan se alitajuntainen juttu unohtaa se yliopistohaku (mitä en kyllä usko). Tänään kuitenkin tajusin taas, että hitto minä olen tyhmä. Olen ollut nyt avosairaalahoidossa neljä kuukautta, minkä aikana olen käynyt rekrymessuilla, hakenut töitä, ollut työhaastattelussa, lukenut pääsykoekirjoja, ottanut kuvia huippumallihakua varten, jne. Huolimatta siitä, että olen tiedostanut, että minun pitää oikeasti relata ja vähentää näitä projektejani, niin nyt sairauslomallakin, kun minun pitäisi oikeasti pitää huolta itsestäni, huolehdinkin vain sairausloman jälkeisistä asioista.

Toisaalta lääkäri ja omahoitajani ovat sitä mieltä, että tämä on todella hieno ominaisuus, mutta minä vien sen niin äärimmilleen, että se syö minun henkisiä voimavarojani, koska en vain pysähdy, minä en milloinkaan oikeasti pysähdy. Lääkäri sanoi asian todella hienosti, jonka takia sitten oikeasti näin asian toisessa valossa. Hän sanoi, että tietyllä tavalla minä tunnun valmistautuvani koko ajan siihen, että ulkomaailmassa olen sitten ihan yksin. Kelaan työjuttuja, minulla on oikeasti rahaa vuokraan ja laskuihin, vaikka tulisi jotain yllättävääkin, koska ei ole minulle mahdollista olla tekemättä sitä. Se lääkäri sanoi sitten, että oikeassa maailmassa on kuitenkin aina Kela, jolta voi jotain tukea saada ja viimeisessä tilassa sossu, minkä lisäksi sitten on se jatkohoitokontakti aina ja vielä senkin lisäksi minulla on ystäviä, jotka taatusti tukevat minua tarvittaessa ja äiti, joka voi auttaa esimerkiksi rahallisesti. Hän sanoi, että tästä kaikesta huolimatta tunnun ajattelevani, että en voi hetkeksikään edes sairauslomalla vain olla ja keskittyä paranemiseen, koska koen, että minun täytyy pitää itse itsestäni huolta ihan yksin, tai kaikki romahtaa.

He sanoivat myös, että tämä suunnitelmien tekeminen ja tällainen ylisuorittaminen voivat olla minun ei niin terve tapani hallita stressiä ja ahdistusta. Jos koko ajan minulla on joku suunnitelma ja pidän huolta näistä perusasioista, tunnen hallitsevani sentään jotain elämässäni ja saan siitä turvallisuudentunnetta. Nyt silti pitäisi hidastaa vauhtia lopultakin ja omahoitajanikin sanoi, että ehkä minun on nyt parempi olla vain jonkin aikaa, minkä jälkeen miettiä vasta sitten olisi minulle sopiva aika miettiä näitä elämän suuria suunnitelmia.

Nyt elän kliseisesti "päivän kerrallaan", mikä tuntuu sekin aika vaikealta välillä ihan perusasioiden takia. Ja olen myös taas ruvennut lykkäämään nukkumaanmenoa ja ylipäätään kaikkea. Tämän kirjoituksen kellonajastakin näkee.

Nyt on pakko ottaa sanoja takaisin.

Aikaisemmin pähkäilin sitä, että ovatkohan muut osastolaiset nähneet mitään ystävyyttä enempään viittaavaa minun ja Thomasin välillä, mutta päädyin kai tulokseen, että ei. Nyt sen sijaan olen aika varma, että asia on juurikin päinvastoin.

Tänään illalla yhdessä vaiheessa oli meneillään siirtyminen baariin, mutta se tapahtui kahdessa osassa niin, että ensiksi yksi tyyppi kävi heittämässä puolet porukasta keskustaan, minkä jälkeen haki vielä ne, jotka olivat jääneet vielä Thomasin luo. Näitä olimme minä, Thomas ja sitten yksi osastolainen nainen, jonka kanssa olen ehkä läheisin.

No, tämä nainen sitten rupesi selittämään, miten me molemmat oltiin niin ihania ja miten oli hienoa, että me ylipäätään tavattiin. Hän otti meitä kumpiakin kädestä ja selitti, miten minussa on ihanaa se, miten olen etenkin osastolla sellainen valopilkku, ystävällinen kaikille ja pelkästään läsnäolollani saan tunnelman astetta paremmaksi ja ihmiset havahtumaan pois niistä loputtomista ajatuksistaan, joita monesti osastolla pyörii mielessä. Sitten Thomasista hän sanoi, että hän on aina niin reilu ihan kaikkia kohtaan. Sitten hän sanoi, että toisaalta te Amia ja Thomas olette niin paljon samanlaisia, vaikka hyvin erityisluontoisia ihmisiä molemmat.

No, tässä kohtaa tämä nainen sitten niitä meidän käsiä siliteltyään, tms. laittoi minun ja Thomasin kädet yhteen ja veti sitten omansa pois. Tuossa vaiheessa aivoni melkein huusivat, että vitsit, tuo NIIN tietää!

Kuitenkin sinänsä aivan loistava tilaisuus oli tuokin, enkä jättänyt sitä käyttämättä. Sanoin Thomasille, että kauheaa, sinulla on ihan kylmät kädet ja otin sitten toisellakin kädelläni kiinni siitä käteeni laitetusta Thomasin kädestä ja vähän jotenkin hieroin hänen kättään kuin lämmittääkseni sitä. Enkä ottanut käsiäni pois sen jälkeenkään tai irrottanut otetta Thomasin kädestä, vaan pidin molemmat käteni kiinni. No, pidettiin siinä sitten yleisen keskustelun ohessa toisiamme kädestä ihan kuin "huomaamatta" ja Thomaskin jossain vaiheessa sitten sillä kahlitulla kädellään siveli minun kättäni ja se oli sellainen aika söpö tilanne.

Ja tämä söpö tilanne päättyi sitten siihen, kun oltiin pidelty toisiamme kädestä jotain 5 minuuttia, ja päähäni pälkähti ajatus, että hitto, minä vain olin kahlinnut sen Thomasin käden siihen omien käsieni väliin ja jotenkin pystyin niin näkemään sieluni silmillä, että hetkenä minä hyvänsä Thomas sanoisi, että Amia, sori, mutta voisitko päästää irti, tarvitsen mun kättä. Keksin melko helposti, miten pääsisin tilanteesta (koska se ei ole aina helppoa): olin kuin olisin vasta itsekin huomannut, että pitelin yhä Thomasia kädestä ja hieman säpsähtäen vedin molemmat käteni pois.

Oli tosiaan ne teemabileet, ja vitsit minä näytin hyvältä. En yleensä sano näin, mutta vitsit olin tehnyt parista hassusta vanhasta lakanasta niin hienon asun. Lisäksi minulla oli kultavyö ja kullanvärinen kaulaketju. Olin lisäksi tehnyt sellaisilla tukkaan laitettavilla patukoilla sellaisia korkkiruuvimaisia kiharoita. Thomas sanoi minua koko illan jumalattareksi. Totta puhuen minä näytin hieman jumalattarelta, sellaiselta antiikin kaapuhemmolta.

Thomasin kanssa poikkeuksellisen paljon hengailtiin yhdessä tänään ja illan kohokohtana oli sitten taas se, kun lähdettiin kotiin ja tultiin siihen kohtaan, jossa osa porukasta lähtee yhteen suuntaan ja osa toiseen. Siinä sitten halasin yhtä ex-osastolaista naista, kuten aina aikaisemminkin, ja sen jälkeen Thomas kaappasi minut halattavaksi. Se oli taas hieman erilainen halaus. Se kertoo jotenkin niin paljon pelkästään se yksi halaus, vaikka en ole oikein edes kunnolla perillä siitä, mikä konkreettinen tekijä tilanteessa muuttuu.

Tällä kertaa halauksessa oltiin aika lailla poskikontaktissa. Se oli jotenkin outoa, eikä koskaan ole aikaisemmin tullut tuollaista halausta vastaan ilman että itse kuitenkaan olisi huomannut siinä käytännössä mitään niin erilaista. Saattoi olla sitten vain, että Thomas oli johdatellut halauksen tuollaiseksi, sillä sen jälkeen kun hän oli sanonut, että silloin nähdään viimeistään seuraavan kerran, hän suuteli minua poskelle. Jotenkin se yllätti niin, että oltiin jo vetäytymässä irti halauksesta, kun minä palasin takaisin lähemmäs ja suutelin häntäkin poskelle.

Hänen täytyy olla ihastunut myös minuun, eikö tuo nyt viimeistäänkin ole aika selkeä merkki? Hitto. Hymyilyttää jotenkin, eikä mitenkään jaksaisi odottaa että hänet näkee taas.

Pahus. Nyt olo on aika väsynyt ja edelleen Thomasista huumaantunut, mutta jostain syystä päällimmäisenä mielessäni on se, että tekee mieli pizzaa.

Tämä päivä alkoi huonosti, mutta parani loppua kohden. Aamulla olin jotenkin yhä hajalla. Heräsin aikaisemmin kuin olisi tarvinnut ja rupesin heti vetämään ruokaa naamaani ihan kuin en olisi moista ikinä nähnytkään. Sitten menin osastolle ja oli apea mieli ja taas olin hiljaa ja tuijotin tyhjään.

Sitten Thomas ja yksi toinen tulivat tupakalta ja Thomas sitten kysyi minulta että mikä fiilis. Sanoin suoraan, että aika paska fiilis tänään. Pelasivat sitten keskenään ja minä katselin hiljaisena ja poissaolevana. Sitten paljastui, että omahoitajani oli taas poissa, vaikka meillä oli pitänyt olla keskustelu. Yksi muista hoitajista sanoi, että he ovat toki sitten myös tämän poissaolevan hoitajan potilaiden käytettävissä. Kai näki, että olin taas vähän hajalla.

No, sitten siirryin takaisin seuraamaan sitä peliä ilmeettömänä. Sitten kun se loppui, Thomas sanoi, että koska on hänen viimeinen päivänsä, hän haluaa jättää jonkun jäljen itsestään ja opettaa uuden pelin meille vielä. Tämä toinen oli kanssa sillä mielellä että opeta vain. Sitä pelattiin shakkilaudalla ja pelkillä sotilailla. Kuulemma joku ikivanha peli. Sitten Thomas yllättäen sanoikin, että Amia, pelaa sinä minun kanssa tämä, niin näytetään miten se menee. No, kun minulla on se tyhjäfiilis, en vain jaksa panna vastaan, niin sitten ruvettiin pelaamaan.

Sitten kun yhdessä vaiheessa olin jo siirtämässä yhtä nappulaani, mutta en sitten siirron lopuksi en irrottanutkaan otettani, vaan meinasin siirtää sen takaisin, Thomas yhtäkkiä sanoikin, että ei mitään takaisinsiirtoja. Ensimmäistä kertaa naurahdin ihan vähän. Sitten musiikkiterapeutti tuli hakemaan ihmisiä musiikkiryhmään ja Thomaskin nousi, mutta sitten kun minä en liikahtanutkaan, hän kysyi minulta, että et ole tulossa lainkaan? Jos et tule, niin sitten voidaan jäädä molemmat tähän pelaamaan? Sanoin sitten, että en ole musiikkiryhmässä vaan kirjoittajaryhmässä, joten Thomas lähti sitten muiden musiikkiryhmäläisten mukaan ja minä lopulta kirjoittajaryhmään.

Ei ollut parhaimpia päiviäni. Jauhoin jotain paljaista puista, joista ei tiedä ovatko ne kuolleita vai vain unessa, ennen kuin tulee tarpeeksi lämmin ja hiirenkorvat puhkeavat merkiksi elämästä. Kirjoitin jotain, että ne kuolleet puut vain seisovat siellä muiden keskellä huomaamatta itse lainkaan sitä, että ovat kuolleet. Ja vertasin itseäni puihin ja sanoin jotain, että en tiedä itsekään, onko jossain sisälläni vielä elämää edes häämöttäväksi kesäksi vai olenko vain tyhjä sisältä, kuten pystyssä seisova, lahoava kelo. Lopetin mielestäni yhtäkkiä ja kesken, kun totesin vain, että en halunnut edes tietää.

Sen jälkeen pelattiin taas Thomasin kanssa ja jotenkin olin ihan helisemässä, vaikka yleensä olen tuollaisissa logiikkapeleissä ihan kohtalainen ja ajattelin tosiaan ainakin Thomasia vastaan pärjääväni. Sitten yhdessä vaiheessa se vieressä istuva osastolainen kommentoi, että nyt Thomasilla oli mahdollisuus yhdellä siirrolla syödä minulta kaksi nappulaa. Thomas oli että mitä hittoa ja yritti etsiä sitä, mutta ei vain löytänyt. Sitten minäkin näin sen ja kovistelin tälle toiselle (leikkimielisesti tietysti), että et kyllä sano sitä! Sitten siihen tuli vielä yksi osastolainen ja vaikka hän oli korkeintaan puolella korvalla kuunnellut edes sääntöjä, niin hänkin sanoi heti istuttuaan merkitsevästi: "Aaaaaaa!" Lopulta Thomaskin sitten huomasi ja vitsit asemani huonontui hetkessä. Sitten vielä kaksi kolmesta viimeisestä nappulastani syötiin peräkkäisillä vuoroilla, vaikka olin mielestäni erityisen varovainen niiden kanssa. No, ehkä Thomas ei nyt sitten enää vähättele itseään ainakaan logiikan suhteen, kuten viimeksi, kun hävisi shakkiottelun kanssani.

No, sitten Thomasilla oli jotain keskustelua hoitajansa kanssa ja me muut potilaat pelattiin Aliasta pitkästä aikaa. Minä olin parini kanssa loistava, mutta sitten kun oli yksi selitettävä sana, ja  aika oli kulunut tiimalasista loppuun ja toinenkin pari sai yrittää arvata sitä sanaa ja sitten Thomas teki vaihteeksi täydellisen sisääntulon, kun pelmahti huoneeseen ja oli ilmeisesti kuullut joitain selityksiäni käytävään ja sanoi sitten tyynesti, että se sana on 'työkalupakki' ja koska siinä vastajoukkueessa oli se, joka oli sanonut hänelle siitä kahden nappulani syömisestä, hän halusi lahjoittaa sen pisteen heille.

Siis loistava tyyppi. Tuollaiselle ei voi olla sitten hymyilemättä. Hän on selkeästi lopultakin tajunnut, että ahaa, Amia ilostuu enemmän siitä, jos häntä jotenkin sabotoi tai tökkää tai härnää, kuin siitä, että häntä auttaa.

Jotenkin tuli tänään sellainen kunnollinen tajuaminen, että minä ja Thomas ei olla kyllä mitään kavereita enää, vaan jotain muuta. Hän välittää minusta, hieman jopa pitää minusta huolta. Tänäänkin pistin merkille, että vaikka muut tupakkatyypit lähtivät tupakalle vähän väliä, jotenkin ihmeellisesti Thomas ei mennyt heidän mukaansa kertaakaan, vaan sen sijaan jäi minun seurakseni. Tuo on todella epätavallista tyypille, joka polttaa kai melkein kaksi askia päivässä! No, hän oli osastolla vain vajaat kolme tuntia, mutta kuitenkin!

Hän myös on viime päivinä tuntunut haluavan vetää erityistä huomiota siihen, että hän tajuaa minua silloinkin kun muut ovat ihan ulalla. Oli tuo sanajuttu, minkä lisäksi yksi sattumus eilen siellä osastolaisten Facebook-keskustelussa, jossa puhutaan aina seuraavan lauantain suunnitelmista. Tänä viikonloppuna on erikoisteema: Antiikin Rooma ja jokaisen pitää pukea ylleen togavaate. Minä sitten heitin vitsillä hänen yhteen musiikkilinkkiinsä (vitsit Antiikin Roomalaisilla on ollut sitten ankeaa musiikkia!) että se kun laitetaan soimaan koko illaksi taustalle, niin sitten meillä on kiva joukko hulluja roomalaisia.

Tähän Thomas sitten kommentoi jotakuinkin riemastuneella tavalla siellä keskustelussa, että hahaa: Asterix-vitsi, "well played!" No itse asiassa en ollut tajunnut, että tuo viittasi Asterixiin, mutta en sitten korjannut tätä olettamusta.

Lisäksi eilen taas kauheana kyylänä selasin Thomasin Facebook-sivua taaksepäin. Löysin sieltä seikan, joka todella ilahdutti minua: polveilevan keskustelun uskonnosta. Thomas oli laittanut päivityksen, jossa sanoi jotain tyyliin, että jos Jumalaa on olemassa, niin tiede on keino löytää se. Tästä sitten jatkui keskustelu (englanniksi), jossa hän sanoi muunmuassa, että jos kerran Jumala vaikuttaa elämään maapallolla keskeisesti, niin sen on oltava havaittavissa tieteen keinoin. Jos tieteen keinoin sitten EI havaitakaan mitään varmaa merkkiä Jumalasta, on kaksi vaihtoehtoa: joko Jumalaa ei ole tai sitten Jumala on, mutta ei vaikuta ihmisten elämään mitenkään, jolloin Thomasin mielestä koko Jumalan idea menee, jolloin johtopäätös on kuitenkin se, että merkittävää Jumalaa ei ole.

Tämä sitten vielä jatkui ja Thomas sitten oli mennyt lainaamaan Richard Dawkinsin kirjan "Jumalharha" (God Delusion) ja käytti sitä apunaan tämän keskustelun toisen osapuolen väitteiden kumoamiseen. Sanoi sitten vielä, että kerrankin hän on samaa mieltä jonkun professorin kanssa ja että oli vieläpä kallistumassa entistä enemmän Dawkinsin linjalle siinä, että kirkolta (ev-lut) tulisi yhteiskunnassa poistaa etuoikeuksiaan, jotta kaikki olisivat tasaveroisemmassa asemassa.

Siis oikeasti! Jotenkin en vain voi olla olematta riemuissani! Hän on enemmän kaltaiseni kuin kukaan koskaan missään, enemmän kuin kukaan NN:kään ikinä! Olen taas jotenkin niin ihastunut taas. Tätä se kai on kaikkien ihastusten suhteen aina. Ylämäkeä ja alamäkeä. Jotenkin se Thomasin olemus vain saa minut aina rentoutumaan ja unohtamaan ne kaikki kurjat negatiiviset epäilevät ajatukset, joita mieleeni tulee, kun kelaan asioita itsekseni.

Seuraava askel olisi sitten ehkä tämän ihastukseni mainitseminen yhdelle osastolaiselle, joka on ollut aina mukana myös lauantaisin ja jonka kanssa olen tullut läheiseksi. Toisaalta minusta tuntuu, että ne muut osastolaiset olisivat myös huomanneet jotain, koska 99% kaikesta vuorovaikutuksesta Thomasin kanssa, nämä ovat olleet läsnä. Koskaan kukaan ei ole kuitenkaan viitannut asiaan yhtään millään lailla, mitä pitäisin ehkä merkkinä siitä, että ehkä he eivät ole huomanneet mitään.

No olenpas selittänyt taas paljon kaikkea vaaleanpunaista lässytystä. Rottahäkki on edelleen siivoamatta, mutta jo tänään oli fiilis, että nythän minä sen siivoan, mutta se nyt jäi, mutta se on ok, koska huomenna siivoan sen. Eikä tämä ole lykkäämistä tai mitään, vaan tämä on toteamus. Olen ottanut jo kaikki kamatkin valmiiksi ja on ihan sellainen fiilis, että nyt minä siivoan lopultakin ne hemmetin häkit, eikä siinä mene kuin pari hassua hetkeä.

Vähän tyhmä olo kyllä, kun olen taas kasassa muka sen takia, että olen taas niin ihastunut, mikä ei kyllä ole pelkästään mikään hyvä juttu, mutta nyt tuntuu jotenkin niin uskomattomalta, että täällä maailmankaikkeudessa onkin joku ihminen, joka on edes tämän verran samanlainen kuin minä! Sekin on jo enemmän kuin mikään aikaisemmin koskaan.

Perhana pitää jotenkin jossain vaiheessa "sattumalta" mainita jotain uskontoon tai Richard Dawkinsiin liittyen, että hänkin tietää tämänkin yhtäläisyyden.

Hiton Thomas. Olen ollut vähän haikeilla mielin, kun hänellä on nyt viimeinen viikko, mutta sanoi eilen vielä tulevansa osastolle torstaina ja perjantaina sanoen vieläpä, että ei mistään hinnasta jättäisi niitä väliin. Nyt sitten tänään ilmoitti Facebookissa, että lähteekin huomenna ennen puoltapäivää Jyväskylään, eikä perjantainakaan tule, joten on huomenna sitten viimeisen kerran osastolla.

Tällaista se on. Nyt sitten ärsyttää paitsi tuo Thomasin käytös, niin myös se, että vaikka olin jo ajatellut, että olen tottunut siihen, että hän on tulemisissaan ja menemisissään vain äärettömän epäluotettava, niin jotenkin silti taas odotin jotain ja petyin.

Muutenkin tänään tuli pienoinen hajoaminen, kun kuvataideryhmän jälkeen se vetäjä sanoi minulle, että sinulla onkin Amia nyt viimeinen kerta, kun ensi viikolla ei ole ryhmää. Otatko työt nyt heti mukaan vai vasta ensi viikolla? Jotenkin se ahdistus sitten iski, kun en ole ajatellut jatkoa, kun olen toivonut, että saisin vielä jatkaa.

Sitten kuitenkin ajattelin, että mitä jos en saakaan jatkaa, vaan minut ohjataan johonkin päivätoimintapaikkaan muualle, tekemään jotain ompelutöitä. Sitäkö teen sitten seuraavan vuoden? Minulla on vuosi ylimääräistä aikaa ja aina kun muistan sen, jotenkin alan hajoilla. Nyt vieläpä näin Nataliankin tänään, joten sekin tulee yhä vain todemmaksi ja todemmaksi, että hän muuttaa koko kesäksi Venäjälle ja vuokraa asuntonsakin siksi ajaksi jollekin muulle.

En voi vain koko kesää odottaa aina seuraavaa lauantaita voidakseni olla hetken jonkun tyypin kanssa, joka menee pää kolmantena jalkana ympäri Suomea ja joka loppujen lopuksi tekee aina päinvastoin kuin lupaa. Hänen sanansa ovat kokeneet kauhean inflaation silmissäni ja kohta tuntuu, että parempi vain sulkea korvansa ja silmänsä ja totutella olemaan niin yksin miltä minusta on tänään tuntunut.

Kuvataideterapiassakin piirsin paperin kumpaankin reunaan loittonevan, mutta loputtoman värikkäiden ihmistä muistuttavien kasvottomien ja vaatteettomien hahmojen jonon. Paperin keskellä oli sitä piirtäjien anatomisena mallina toimivaa puista nukkea muistuttava (myös kasvoton) hahmo, joka oli täysin väritön ja vain seisoi siinä, kun ne lukuiset värikkäät hahmot kulkivat molemmilta puolin sen ohi lainkaan kiinnittämättä huomiota siihen.

Tuntuu vain, että en kestä. Tänäänkään en saanut siivotuksi yhtään rottahäkkiä. Vielä pitäisi pestä hiuksetkin. Olen syönyt taas liikaa, yrittänyt kai sillä täyttää sen tyhjyyden tunteen sisälläni, siinä kuitenkaan luonnollisesti onnistumatta.

Minuun sattuu.

Päivän väärinkääsitys

Thomas: "Mut kai se säveltäminen tästä, kun soitetaan vielä jokin aikaa."
Amia: "Ja etkö jo jossain vaiheessa sanonut, että olet jotain kokeillut tapailla?"
Thomas: "Tapailla jotain, niin kuin naista vai?"
Amia: "Siis tarkoitin, että tapailla nuotteja, sointuja, kokeilla sitä säveltämistä?"

***

Joo, jotenkin onnistuin vaihteeksi kommunikoimaan todella hämäävällä tavalla. En itse edes tajunnut sitä siinä, mutta kun katsoin sitten vähän myöhemmin tuota kommenttiani, niin tuli sellainen fiilis, että mitä vittua minä oikein kirjoitin siihen! Voin sanoa, että nolotti todella ja nolottaa edelleen hieman. Pitäisi ilmeisesti vähän paremmin keskittyä jos jonkun kanssa jutustelee, eikä tehdä miljoonaa asiaa siinä samalla. Onneksi homma kuitenkin selvisi hyvin ja vielä sitten heitin vitsillä, että voi hän naisten tapailustakin puhua, jos haluaa. Siihen kommentoi vain, että naisten tapailu on vaarallista.

Mutta nyt voisikin mainita sitten joitain asioita Thomasissa, joista en pidä, koska tänään on ollut vähän sellainen fiilis. Ei tuo äskeinen asia, tuo oli tuollainen ihan hyvä, naurettava juttu, vaan muuten yleisesti. Ensinnäkin, hän on todella arvaamaton. Välillä hän yksinkertaisesti häviää. Ihan kuin maa nielisi hänet vähän väliä. Hän tulee osastollekin joskus, ei joka päivä, eikä välttämättä aamuisin, mutta joskus silti. Sitten hän myös välillä jumittaa Facebookissa suunnilleen koko päivän ja hänen kanssaan pystyy juttelemaan, mutta seuraavassa hetkessä hän saattaa yhtäkkiä kadota, eikä anna mitään merkkiä itsestään tai huomauta etukäteen, vaan tekee katoamistempun. Joskus se voi kestää pari tuntia, välillä monta päivää putkeen.

Tuo todella ärsyttää minua, joka olen ehkä liiankin orjallinen aikataulujen noudattaja ja pidän ihmiset perillä siitä, jos lähden poikkeuksellisesti jonnekin tai häviän. Välillä tulee oikeasti ihan huolestunut fiilis, että onko kaikki okei, onko tyyppi okei, kun hänestä ei näe päiviin mitään merkkiä missään.

Toinen seikka Thomasissa, joka ärsyttää myös jossain määrin, on se, että hän puhuu paljon, mutta ei oikeastaan koskaan sano mitään. Hän pitää ajatuksensa ja tunteensa useimmiten ominaan, eikä kerro etenkään asioista, jotka menneisyydessä tai tulevaisuudessa häntä huolettavat/ahdistavaat. Olemme olleet samalla osastolla nyt pari kuukautta, mutta minä en tiedä oikeastaan mitään hoidollista hänestä. Hän on kuin tavallinen ihminen ilman mitään ongelmia ja jaksaa ja osaa eikä koe terapiakeskusteluja tarpeellisina tai oikein muutakaan. Sitten kuitenkin ne ongelmat iskevät ja hän vain hajoaa. Silloin hän ei puhu, ei sano mitään, sulkeutuu vielä entistä enemmänkin ja on kuin kokonaan eri maailmassa. En uskalla oikein sanoa tai kysyä mitään vakavampaa, koska se hajonnut Thomas on jotain niin vierasta ja vähän pelottavaakin.

Tuntuu taas välillä, että perhana tämä on monimutkaista. Kun Thomasin näkee kasvoista kasvoihin, niin silloin kaikki on jees, mutta jotain vuorovaikutuksesta uupuu viestittelystä ja kaikesta, mikä saa minut tuntemaan oloni hankalaksi. Aina kun tulee tällainen hetki ja fiilis, tuntuu siltä, että hitto tämä ihastukseni on ihan typerää, en minä osaa, en minä voi, en minä uskalla, en minä jaksa.

Ärsyttää, kun Thomas lopettaa osastollakin, vaikka häntä nyt ei ole siellä kauheasti näkynytkään. Tulen kaipaamaan erityisesti niitä yhteisiä soittohetkiä ja Trivial Pursuitia, jossa Thomas etsii kännykällään netistä vaikka miltä näyttää latva-artisokka. Ja viheltelee ja minä aina kysyn, että mikä biisi. Hiljaisuus osastolla tulee olemaan korviahuumaava tämän jälkeen. Tulee kurja fiilis vain kun ajattelee osastoa ilman Thomasia. Tulee sellainen fiilis, että tässä se nyt sitten oli, näin minä nyt sitten menetän hänet. Se hieno uniikki tyyppi palaa takaisin omaan maailmaansa, jossa naiset jahtaavat häntä ja hän on huomion keskipiste, ja minä palaan puolestaan omaan maailmaani, jossa elän sumussa päivät, enkä tunne mitään paitsi itseni yksinäiseksi, koska kukaan ei oikeastaan ymmärrä minua, eikä ajattele asioita kuten minä.

Ei sillä, että Thomaskaan aina ymmärtäisi, mutta on niin paljon asioita, joita hän tuntuu tajuavan. Viime viikollakin oli Trivial Pursuitissa kysymys, että mitä virusta sisälsivät kirjeet, joita lähetettiin moniin julkisiin virastoihin Amerikassa niiden terrori-iskujen jälkeen, mihin Thomas sanoi, että hitto, hän tietää sen vain englanniksi. Silloin se iski minuunkin: Anthrax! Tuntuu, että kukaan muu ei ikinä ajattele sanoja englanniksi. Ei sillä, yleensä vihaan suomalaisia, jotka pätevät englanninkielisillä sanoilla - mutta jostain syystä teen sitä itsekin ja pidän vieläpä perusteltuna, mikä on jotenkin tekopyhää. Tänäänkin jotenkin tunsin oloni vain vähän tyhmäksi, kun Trivial Pursuitissa (ilman Thomasia) kysyttiin että mitä työttömät kärräsivät jonain vuonna 30 kottikärryllistä eduskuntatalon portaille (vastaus: työkintaita) ja minä ihmettelin, että mitähän järkeä siinä on ollut ja kun kukaan ei sanonut mitään, jatkoin, että no joo, kai tuo oli tuollaisenaankin tietynlainen... "statement". En vain muistanut vastaavaa sanaa suomeksi (enkä vieläkään ole löytänyt sellaista), joten käytin englanninkielistä sanaa, jonka luulen tulleen kuitenkin ymmärretyksi.

Hankin sen Facebookin aikajanan lopulta itselleni ja testasin miten se toimii. Katselin sitten sitä ja näytti ihan hyvältä, mutta hämmennyin, kun selasin sitä aikajanaani taaksepäin ja sitten vaikka ne muut kavereiksi lisätyt osastolaiset näkyivät sellaisina ryppäinä, että Amia lisäsi 7 ihmistä kavereihinsa, tms., niin Thomas oli ihan yksittäisenä isompana merkintänä, joten ajattelin siinäkin sitten, että mitä ihmettä, Facebookhan paljastaa minut kohta. No, selasin sitten sitä aikajanaani vielä enemmän taaksepäin ja löysin lopulta toisenkin kaverin, joka oli sellaisena erityisen isona merkintänä: Natalia.

Koska nuo olivat sinänsä aika loogisia, tulin lopulta tulokseen, että Facebook ilmeisesti laskee, miten usein vierailee minkäkin kaverin sivulla ja sen perusteella sitten näiden ihmisten kavereiksi lisääminen silloin ajat sitten näkyy merkittävämpänä. Meinasin jo, että pitääpäs heti poistaa ainakin Thomasin se erityisen iso juttu, mutta sitten keksin tarkistaa hänen aikajanansa ja minäkin näyin siellä sellaisena erikoismerkintänä. Ha haa! Eikä se siis johdu vain siitä, että olisin itse kirjautuneena tililläni, jolloin näkyisin itselleni muiden aikajanoissa erityisenä, koska muiden kaverien aikajanoissa näin ei ole.

Joo, minulla menee taas ehkä hieman yli tämä yritykseni löytää jotain konkreettista todistetta, että Thomas pitäisi minusta. Ei sillä, kyllä niitä merkkejä on ollut aika selkeitäkin ja aika monia, mutta jotenkin näin arkisin päivän kalvakassa valossa koen asian jotenkin vaikeasti uskottavaksi ja itseni erittäin mitättömäksi. Mitä enemmän asiaa mietin itsekseni, sitä tyhmemmäksi oloni tunnen.

Pitäisi kai vain soittaa pianoa, eikä ajatella liikaa. Tänään olin Orionin kanssa eläinlääkärissä ja tilanne näyttää pahalta. Olen ajatellut jo pitkään, että se on sitten Stilton seuraavaksi, mutta nyt tämän yli 2,5 -vuotiaan supervanhuksen 1,5 vuotias häkkikaveri on tehnyt äkkikäännöksen huonompaan. Sen hengitys paitsi rohisee, niin hengitys myös näyttää väärältä. Eläinlääkärin hoito-ohjeessa kai lukee "pumppumainen hengitys". Käytännössä se näyttää melkein siltä kuin rotta hädintuskin saisi henkeä, vaikka hengitys ei rohise mitenkään erityisen pahasti, eikä eläinlääkärinkään mukaan hengitysteiden pitäisi olla mitenkään pahasti tukossa. Arveli, että jos se hengitys ei muutu nyt tämän viikon aikana paremmaksi, niin voi olla, että kyse on siitä, että Orionilla on jossain keuhkojen lähellä kasvain tai kasvaimia, jotka tähän hengitykseen vaikuttavat.

Tunsin oloni ihan kauheaksi emännäksi ja totta puhuen ansaitusti. Olen ollut niin väsynyt viime aikoina ja paljon kaikkea on tapahtunut, että rotat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. No, niitä on 11, joten väkisinkin jää aina jotain huomaamatta, mutta silti tuntui pahalta tajuta eläinlääkärissä, että en edes muista, koska olin Orionin kanssa kaksistaan rauhassa yhdessä. Ja kun nostin sen punnittavaksi, huomasin sen kyljistä, että se oli laihtunut jonkin verran. Ja niin puntarikin sanoi, joka näytti n. 550 grammaa. Sitten kun huomasin vielä, että siltä on yksi kynsi katkennut ja ihossa oli sitä oranssia karstaa, jota uroksille usein tulee, niin tuli sellainen fiilis, että kuinka voin ylipäätään elää itseni kanssa, kun en ole huomannut noista mitään. Ja kaikki ovat sanoneet, että varmaan se vie paljon energiaa, kun pitää olla huolissaan lemmikistä.

Todellisuudessa minusta tuntuu kauhealta ainoastaan se, että minusta ei tunnu oikein miltään. Puhuin siitä jo silloin kun Consu lopetettiin jouluna. Minua suretti, mutta en oikein itkenyt. Toimin kuin mekaaninen kone ja vain vein Consun sinne, minkä jälkeen se vietiin kaasutettavaksi ja tuotiin kuolleena takaisin näytille vielä, minkä jälkeen vain lähdin itkemättä maksaen ja sanomalla kiitos ja hymyilemällä poistuessani automaattisesti.

Nytkin tuntui lähinnä vain konkreettiselta askareelta se rotan vieminen eläinlääkäriin. Rotat vain elävät pienen hetken, sitten sairastuvat ja kuolevat. Siihen ei voi tottua, niin sanotaan aina tämäntyyppisissä asioissa. Minä kuitenkin olen tottunut siihen ja se tuntuu pahalta. Minulla ei ole enää sellaista yhtä läheistä suhdetta rottiini kuin oli esimerkiksi Doskuun ja Tolstoihin. Vieläkin kun näen kuvia niistä, en vain voi katsoa, koska se sattuu yhä. Kun sen sijaan katselen näitä nykyisiä rottia, ensimmäinen ajatus on vain, että keitä hittoja ne on, enhän minä tunne niitä lainkaan. Aina kun avaan häkin luukun, niin Stilton yrittää tulla aina ulos, mutta minä vain palautan tämän ikivirkeän vanhuksen takaisin. Torjun taas yhden mahdollisuuden oppia tuntemaan sitä Stiltonin päänsisäistä rottaa - vain koska minua väsyttää.

Tuntuu muutenkin, että en vain voi sanoa etenkään rottienhoitovaikeuksista yhtään kenellekään, koska osastolla pelkään, että tekevät jonkun ilmotuksen ja rottani viedään pois, mutta myös siksi, että pelkään sitä kauheaa tuomitsemista, kun olen niin huono ihminen. Tänään ainakin pitäisi siivota edes yksi häkki, mutta niin piti eilenkin ja sitä edellisenä päivänä ja sitä edellisenä...

Lisäksi tänään hain uuden henkilökohtaisen hälyttimen, jonka suostuin jättämään äitini hankittavaksi, kun pari viikkoa sitten lähdin dramaattisesti kotoa takaisin. Tämä hälytin oli sitten sellainen kauhea "design" hälytin, joka kirjaimellisesti kirkuu, kun painaa hankalaa nappulaa, joka on noin millin läpimitaltaan. Se vielä kirkuu kimakasti ja teatraalisesti ja on todella ruma ja minä vihaan sitä. Se on tietysti ollut kalliimpi kuin perusmuoviset, joten on hankala sanoa äidille, että en minä tykkää siitä, sinä saat pitää sen ihan itse, kun tarkoitus on ollut kuitenkin hyvä.

Lisäksi äidiltä tuli tekstiviesti, jossa kysyi, että tulisinko kotiin äitienpäiväksi, mihin sanoin, että en. Sen jälkeen hän sanoi, että voisi tulla sitten silloin tänne käymään. Sanoi, että voisi tulla joko perjantaina jo tai sitten vasta lauantaina iltapäivällä ja olla sunnuntaihin. Miten tuollaiseen voi sitten sanoa, että sopii se muuten, mutta lauantai-illasta sunnuntaiaamuun olen jossain muualla ties missä, koska se on viikkoni kohokohta, jota en halua missata. Toisaalta voisi olla äidille avaava kokemus, jos vain laittautuisin ja lähtisin jonkun Thomas-nimisen miehen asunnolle, jonne tulisi muitakin, ja että olisin poissa melkein 12 tuntia, minkä jälkeen tulisin kotiin aamuhämärässä vaatteet, laukku ja tukka vahvasti tupakalta haisten. Teininä kun jäi kaikki tuollainen väliin, niin ehkä se sitten saisi äidin tajuamaan, että minulla on oma elämä, enkä ole mikään pikkutyttö.

Kurja fiilis siis on hieman, epätietoinen ja ylipäätään kaikillä tavoin epävarma. Ja syyllinen. Ja väsynyt. Enkä tänäänkään saanut siivotuksi rottahäkkejä, mutta huomenna, lupaan, että siivoan huomenna.

Hitto, oli oikein viikon antikliimaksi tuo eilinen, ainakin jos Thomasin tilannetta miettii, joten vähän pettynyt fiilis. Tuntuu, että se ystävyyttä enempi tunne on läsnä vain lauantai-iltaisin, joten jotenkin sitä on jäänyt joka viikko odottamaan.

No, hauskaa oli ja vaihteeksi olin ottanut myös tölkillisen kuohuviiniä mukaan. Siinä vaiheessa kun valmistauduin, oli jotenkin huvittavaa, kun Thomasilta tuli viesti ja hän kysyi, että viitsisitkö mitenkään käydä Alkossa hakemassa mulle sitä viiniä kun en mitenkään jaksaisi lähteä keskustaan. Tuli sellainen fiilis, että vau, tällaistako seurustelu sitten on. No, paha juttu, että olin niin kiireinen, että en huomannut viestiä ajoissa, joten Thomas laittoi pyyntönsä yleiseksi Facebookin keskusteluun, mutta silti lohduttaudun ajatuksella, että hän pyysi minua ensin.

Mutta oli yksi uusi osastolainen siellä mukana ja hän on aina niin hauska. Lisäksi kun hän ei polttanut, minulla oli joku seurana, kun kaikki muut menivät tupakalle. Minä sitten keksin, että nyt voisi jotain käytännön piloja tehdä, ihan vain kostoksi siitä, kun jättävät meidät sinne sisään. No, aluksi kelasin, että voisi laittaa Thomasin herätyskellon herättämään joskus törkeän aikaisin, mutta se olisi ollut aika julmaa. Sitten kuitenkin kun pelattiin jotain kortti-juomapeliä, olikohan sen nimi Hitler, ja kortit olivat siinä kuvapuoli alaspäin, joten päätettiin parantaa hieman asemiamme katsomalla, missä kaikki hyvät kortit ovat. Ja sitten kun Thomasille oli tullut aikaisemmin kuningatar, joka tarkoitti sitä, että aina kun joku muu joutui juomaan, hänen täytyi juoda myös. Hän sai toisen kuningattaren ja pääsi tästä velvollisuudesta, joten kelattiin, että laitetaanpas yksi kuningatar siihen juuri Thomasin eteen ja piilotetaan se toinen jonnekin juuri ja juuri näkyville.

Tietysti sitten kun peli loppui, tuli aika paljastaa jippo, mikä sai kyllä aikaan hyvät naurut. Sitten Thomas sanoi, että vielä ennen kuin lähdetään baariin, otetaan vielä toinen juomapeli. Yhdellä oli mukana raakaa viinaa, jota oli sekoittanut johonkin limsaan, joten jokaiselle Thomasin mukaan kaadettiin lasiin pari kolme senttiä. Minä sanoin, että minulle vain tosi vähän pliis, minkä kaataja otti huomioon, mutta Thomas sanoi, että ei mitään tuollaista ja kaatoi omasta lasistaan minulle lisää.

No, sitten nostettiin taas sattumanvaraisesti kortteja ja se jolla oli pienin kortti, joutui vetämään shottina sen raa'an viinan. Minulla oli onneksi aika hyvä tuuri, mutta lopulta tuli sitten minun vuoroni. En ole ikinä juonut tai edes maistanut raakaa viinaa. Joskus olen juonut jotain boolia, jossa on ollut viinaa, mutta siinä se. Katsoin sitten sitä törkeää määrää siinä lasissa ja Thomas antoi neuvoksi, että vedä se vain kerralla alas. No, eipä sitten muuta kuin lasista kiinni ja viina kurkkuun. Ei mennyt ihan yhdellä kulauksella, kun sitä oli sen verran, mutta menipä ihan hyvin kuitenkin. Thomaskin kommentoi, että aika hyvin. Ja silitti minua sitten selästä. Se on hänen uusi juttunsa, josta en oikein osaa olla mitään mieltä.

Toisaalta nyt ymmärrän myös tuota shottien vetämistä. Siitä tulee sellainen kovisfiilis, kun vetää keltanokkana sen viinan tuosta vain, mutta sitten yksi niistä kokeneemmista sen viinan vedettyään melkein oksensi ja toinen kommentoi, että ei ollut muistanut, että raaka viina on niin pahaa. Mutta en kyllä aio ottaa tavaksi tuota.

Olin kauhean väsynyt eilen. Kun mentiin ensin baariin ja sitten jatkoille sen saman osastolaisen luo, minulla oli mielessä vain, että vitsit kun uskaltaisi, niin menisi lähemmäs Thomasia ja käyttäisi tämän olkapäätä tyynynä. En sitten kuitenkaan uskaltanut. Myös Thomas oli kai aika väsynyt tai ehkä jotenkin muuten apea, koska hän oli poikkeuksellisen hiljainen. Kysyin häneltä yhdessä vaiheessa, että onko kaikki okei, mutta hän vain sanoi että on on.

Lähdin sitten joskus puoli kolmen aikaan samalla kun Thomas ja kaksi muuta osastolaista lähtivät. Olin niin väsynyt, että en jaksanut kaikkia halata, mutta tietysti yhtä osastolaista, joka ei muuten itse asiassa ole enää osastolainen, minkä lisäksi Thomasia. Olin niin väsynyt ja jotenkin pettynyt, joten halasin häntä sitten oikein kunnolla ja oli fiilis, että en halua päästää ollenkaan irti. Se oli ainoa hetki illassa, kun hetki sähköistyi ja jotenkin minusta alkaa tuntumaan, että kohta ne muut osastolaiset alkavat laskea eri tekijöitä yhteen ja pian tulla tulokseen, että tuossa Amian ja Thomasin väleissä on kyllä aavistus jotain ei niin tyypillistä.

Olisikin. Hitto että päätä särkee ja on jotenkin vetämätön olo, vaikka pitäisi tehdä vaikka mitä.

Ei hitto, eilen oli kyllä jotenkin erityisen hyvä päivä. No, osastolla oli aamulla kiva pelata parin minulle hieman etäisemmäksi jääneen tyypin kanssa Uno-peliä, kun kaikki olivat sellaisella kujeilufiiliksellä. Thomas ei ollut tullut aamulla, mutta hän olikin edellisenä päivänä sanonut hyvin epävarmaan tyyliin, että tulee, jos herää. Kun häntä ei sitten näkynyt, niin vähän harmitti, mutta en nyt niin kauhean pettynyt ollut kuitenkaan. Sitten olikin musiikkihuoneen avointen ovien aika ja minulla oli valtavasti kotoa tuotuja nuotteja mukana.

Yllättäen pystyin keskittymään todella hyvin, vaikka yksi osastolainen soitti taustalla rumpuja koko ajan! Yleensä tuo on tuottanut minulle vaikeuksia, mutta nyt pystyin jotenkin keskittymään siihen soittamiseen ihan täysin. Lisäksi ne soittamani biisit olivat vielä vaikeampia kuin mitä yleensä olen osastolla soittanut, koska ne olivat tosiaan niitä biisejä, joita olen harjoitellut enemmän ja paremmin. Oli jotenkin hienoa, kun pystyi häivyttämään ne menevät ja tulevat ihmiset pois ja vain soittamaan.

Kunnes ihan täysin yllättäen Thomas pelmahti huoneeseen. Siis oikeasti! Minulla on hyvä pokka, joten en usko, että hämmentyminen näkyy minussa kovinkaan paljon. Mutta siis soittaminen on sellaista jotenkin niin aitoa tunnetta ja keskittymistä, eikä sitä pysty salaamaan. Veivasin Concerning Hobbits -biisiä ties kuinka monetta kertaa ja yritin tietysti päästä takaisin biisiin sisään, etten totaalisesti nolaisi itseäni, mutta eipä siinä sitten voinut muuta kuin ottaa kädet pois koskettimilta, kasata ajatukset ja jatkaa sitten.

Thomas otti sitten kitaran seinältä ja istui minun viereeni. Olin jatkanut soittamista, koska Thomasin läsnäolosta huolimatta minulla oli sellainen hyvä fiilis, melkein jopa sellainen flow-tila. Sitten yhdessä vaiheessa kuitenkin huomasin, että soittaessani Thomas pälyili nuottejani ja yritti soittaa niitä samoja biisejä mukanani. Tyyppi onnistui tuosta vain poimimaan hobitti-biisin melodian täsmälleen samalta sävelasteelta, vaikka on tosiaan soittanut kitaraa vain muutaman kuukauden! Jossain vaiheessa hän hivuttautui hieman vieläkin lähemmäs ja kysyi, että ei kai minua haittaa, jos hän vilkuilee siitä niitä nuotteja. Soiteltiin sitten siinä yhdessä jotain.

Yhdessä vaiheessa sitten kun minä pidin taukoa, kun pläräsin nuotteja etsien jotain soitettavaa, Thomas rämpytteli omiaan ja kun sitten ensimmäisestä kappaleesta oli pari tahtia mennyt, tunnistin kappaleen ja tokaisin melkein hihkaisten, että Folsom Prison Blues! Thomas vain hymyili.

Toissapäivänä juteltiin Thomasin kanssa taas musiikista. En ole tainnut täällä koskaan selittää tarkemmin, miksi pidän Thomasista näinkin paljon. Hänen kanssaan ollaan vain niin samalla aallonpituudella ja meillä on paljon yhteistä. Juteltiin siis musiikista, kun hän vihelteli taas jotain klassista biisiä ja minä siitä kysyin. Hän vihelteli Boccherinin menuettia. Joo, en keksi tätä, vaan Thomas oikeasti viheltelee kaikkea laidasta laitaan. Oltiin kyseisestä biisistä keskusteltu aikaisemmin ja silloin kumpikin tunnisti biisin, mutta ei muistanut, kenen teos se oli. Olin asian tarkistanut ja jotenkin päätynyt käsitykseen, että se oli kuin olikin Bachin biisi. Hyvin harva ihminen pystyy korjaamaan minun klassisen musiikin tietojani, mutta Thomas sitten sanoi, että hän oli kyllä selvittänyt sen myös ja että se oli Boccherinin.

Sitten puhe laajentui yleisesti biiseihin ja hän sanoi, että yleisin biisi, jota hän viheltelee, on Mozartin Requiem, koska se on kuulemma soinut hänen päässään viimeiset 20 vuotta. Joskus juteltiin myös leffasta Amadeus, joka kertoo siis Mozartista, jolloin tunsin oloni hämmentyneen typertyneeksi, kun Thomas sanoi, että hän ei vain voi katsoa sitä enää uudestaan, koska se on NIIN täynnä asiavirheitä.

Minä sitten yritin muistella sitä Requiemia ja lopulta sain päähäni yhden osan. Kaikenlainen musiikki jää minulle helposti päähän. Veljeni on aivan ilmiömäinen tunnistamaan musiikkikappaleita jo ihan intron perusteella, enkä minä ole yhtään hänen tasollaan, mutta ihan hyvä kuitenkin. En kuuntele radiota, jos vain mitenkään voin sen välttää, mutta jotenkin ihmeellisesti silti tiedän ihan hemmetisti biisejä, joista en edes tiedä, missä ihmeessä olisin voinut ne edes kuulla. Kun kuulen jonkun biisin, se tunne on sellainen kuin konkreettinen lamppu syttyisi pääni päällä, kun yhdistän biisin eri yhteyksiin. Mozartin Requiemista ensimmäinen ajatukseni oli Kekkilä-mainos monien vuosien takaa. Luonnollisesti sanoin sen ääneen, kuten aina tuossa lamppu-tilassa. Thomasia piti hieman johdatella jäljille, mutta sitten hänkin muisti sen, vaikka se olikin eri osasta kuin mikä hänellä oli mielessä.

Siis jos yhtään kenellekään muulle selittäisin tuollaista, minua katsottaisiin sillä lailla huvittuneena, että Amialla on taas noita todella kummia ja omalaatuisia ajatuksia, jotka vain pulpahtavat mieleen, eivätkä käy järkeen kenellekään. Siksi todella usein Thomasin kanssa keskustellessa vain lumoudun siitä, miten hän oikeasti paitsi pysyy kärryillä selityksissäni, myös ajoittain kommentoi jotain ylimääräistä, mitä minä en ole tullut koskaan ajatelleeksikaan! Yleensä joudun vain selittämään ajatukseni, mutta Thomasin kanssa jutellessa joudun perustelemaan ajatuksenkulkuani ja jos minulla on jossain kohtaa ollut ajatusvirhe, vaikka vain Mozartin Requiemin väärä osa, hän puuttuu siihen, kun normaalisti pääsen kuin koira veräjästä pikkumokieni kanssa, koska kukaan ei tajua yhtään mistä puhun.

Kaverilleni avauduin toissapäivänä tuosta Thomasin yhtäkkisestä perumisesta ja sain ohjeeksi olla etäisempi. No, se oli todella vaikea neuvo, koska osastolla oikeasti se ilmapiiri on vain niin välitön.

Pelattiin sitten eilen iltapäivällä neljästään, minä ja Thomas ja kaksi muuta miestä, ja Thomas opetti kaikille Caravan-korttipelin. Sitä kun pystyi pelaamaan vain kaksistaan yhdellä korttipakalla, joten ensin Thomas pelasi toisen kanssa ja sitten minä pelasin jäljelle jääneen kanssa. Sitten molempien parien voittajat pelasivat, kunnes ultimaattinen voittaja oli selvillä. Sitten Thomas sanoi, että hei pelataan vielä niiden kahden hävinneen kesken (minä ja Thomas) jotta selviäisi myös idioottien idiootti. Sitten pelattiin keskenään ja vitsit minulle tuli hyvät kortit, niin voitin sitten ihan niukin naukin ja Thomas kommentoi, että ympyrä sulkeutuu, kun opettajasta tulee oppilas.

Sitten Thomas löysi kaapista toisen korttipakan ja päätettiin kokeilla pelaamista neljästään. Se oli niin hullua ja hauskaa ja kieroa ja vaikeaa, että se oli ihan älyttömän mahtavaa! Lopulta oli osaston kahvien aika, mutta koska peli oli kesken, yksissä tuumin päätettiin, että jätettäisiin väliin ja käytettäisiin se jäljellä olevat 15 minuuttia ennemmin pelaamiseen. Aika loppui kuitenkin kesken, niin homma jäi kesken.

Kotona sain lopultakin sen tulostimeni toimimaan, koska olin hankkinut sen johdon. Tulostin Requiem of a Dream -biisin nuotit ja minulla oli illallakin sen verran flow-olo, että harjoittelin sitä biisiä 3-4 tuntia putkeen. Olin valinnut sen seuraavaksi kunnolla opeteltavaksi biisiksi, koska se oli helpompi kuin Phantom of the Opera Overture, mutta en tajunnut, että se olisi noin helppo.

Se on nopea ja toisaalta haastava ja kuulostaa todella upealta, mutta se on yksinkertaisesti niin äärettömän looginen, että kun pitää soittaa oikealla kädellä kuudestoistaosa nelisointuja, niin ne vaihdokset menevät niin, että kättä tarvitsee vain hieman siirtää, niin se menee automaattisesti oikeaan kohtaan. Se on ihan käsittämätöntä! Lisäksi koko biisin vasen käsi on oikeastaan samaa kuviota, mutta vain eri oktaavista. Olen melko varma, että maanantaina viimeistään osaan soittaa biisin siten, että se kuulostaa jotakuinkin oikealta, mikä todellakin tekee ihmeitä piano-itsetunnolleni.

Vitsit, Thomas kysyi minulta, soitanko yhtään bluesia. Sanoin, että en, mutta nyt on fiilis, että voisipas sittenkin kokeilla opetella jonkun Thomasin bändin biiseistä ihan vain piruuttaan. Ei hitto, on tosi musiikkifiilis! Varmaan nyt menen taas harjoittelemaan pian sitä Requiem of a Dreamia.

Nyt on niin musiikkifiilikset, että pakko linkittää oikein sitä musiikkia, josta olen puhunut. Ensiksi se opettelemani pianobiisi Youtubesta sellaisena versiona, josta pidän ja johon itsekin tähtään:

Requiem of a Dream Piano

Ja sitten hieman riskilinkkaus:

Folsom Prison Blues

Tuo biisi on itseasiassa Thomasin bändin Demolta, eli siinä soittavat Thomas ja toinen bändin kitaristi (joka antoi minulle numeronsa, heh), jotka molemmat myös laulavat. Thomas on siis se, joka on päälaulaja ja sen takia halusin juuri linkittää tämän biisin, koska Thomasin ääni on vain jotain aivan käsittämätöntä! En myöskään riko mitään etiikkajuttuja, koska tämä ei ole heidän oma biisinsä ja heidän demonsa on netissä kenen tahansa kuunneltavissa ja ladattavissa, mutta en vain halunnut sinne linkittää, koska pyrin tietysti välttämään sitä, että blogini ihmiset voisi yhdistää oikeisiin henkilöihin.

En ole koskaan ollut näin innoissaan mistään wannabe-bändistä kuin tästä, sillä tyypit ovat niin omistautuneita musiikilleen, minkä lisäksi Thomasin ääni on siis niin sanoinkuvaamattoman erityinen (voin toki olla hieman puolueellinen...) ja hänen lisäkseen myös tämä toinenkin laulaja on ihan hyvä, vaikka vertaisi ihan oikeisiin kuuluisiin bändeihin. Heissä on jotain niin erityislaatuista. Vitsit kun pääsisi vielä itse tuohon bändiin jotenkin mukaan, niin voisi haaveilla läpilyönnistä musiikin saralla muutenkin kuin vain salaa jossain mielen perukoilla.

Tänään illalla taas Thomasin luo ryhmäiltamiin. Hymyilyttää.

Päivän kirjoittajaryhmän tuotokseni

Ovessa on lukko ja kahleita. Minut on lukittu tänne, omaan metallihäkkiini. En pääse pois. Yön pimeinä tunteina avaan kuitenkin silmäni ja ensimmäistä kertaa koskaan minut valtaa uusi tunne: en halua olla täällä enää, päätän lähteä. Paksutkaan metalliset kalterit eivät voi pidätellä minua, kun olen päätökseni tehnyt.

Vapaus on kuitenkin myös kahlitsevaa. Kun voi tehdä mitä tahansa ja mennä minne tahansa, vaihtoehtojen loputon määrä sekoittaa pääni.

Sanoin sinulle, että olen aina siellä, missä haluan olla. Nyt haluan olla vierelläsi vapaana kaikista velvollisuuksista. Muistelen yhteisiä hetkiä, mutta jälkeenpäin päivänvalossa mittailen silmillä kasvojasi etsien edes jotain pientä merkkiä siitä, että ne unelmat eivät olleet vain unta.

Vaikka olen nyt vapaa, olen yhä vankina. Ei ole pahempaa kuin olla sivussa, kalterien takana, kunnes ikä ja tottumus hyväksyvät ne. Ruumiini, mieleni - kaikki minussa - pitää kahlittuna sen sisimmässäni piilottelevan kipinän, jonka olen kätkenyt kuorieni sisään. Turvaan kaikelta, kaikilta. Piiloon elämältä.

Sinä olet kuin auringonsäde, joka tunkeutuu läpi tiheän oksiston. Meren tuoksu, perhosen siivenisku, musiikin väri. Olet aavistus hiljaisuudessa, joka huomaamattani katkoo rajoittavia köysiäni. Hymyilet.

Minä tahdon lentää.

***

Pakko sanoa ihan heti aluksi, että en ole niin hullun rakastunut Thomasiin, kuin tuosta ehkä saa kuvan. Jos olisin ollut täysin rehellinen, se olisi ollut juupas eipäs juupas eipäs -aallokkoa, joten ajattelin, että kirjoitetaan ennemmin jotain kaunista.

Tällä hetkellä olen vielä hieman entistä vähemmän ihastunut. Tiistaina Thomas ehdotti sitä, että nähtäisiin nyt kaksistaan joku päivä tällä viikolla, joten sovittiin tälle päivälle sitten, että mennään pelaamaan biljardia tai jotain ja hengataan yhdessä. No, osastolla Thomas sitten kesken Scrabblen sanoi, että niin Amia muuten, se ei tänään onnistukaan, kun mulle tuli yksi juttu, mutta lauantaina sitten nähdään. Pöydässä oli vielä kaksi muuta osastolaista, jotka eivät ole iltamissa olleet, enkä viitsinyt siinä kysellä.

Ottaa päähän. Olin jännittänyt mutta silti odottanut tätä "hengailuiltaa", joten nyt sitten tuntuu taas siltä, että vittu mikä tyyppi, kun koko ajan tekee ohareita. Siis silloin aikaisemmin ei tullut siihen Nanin pianojuttuun, eikä siis edes ilmoittanut asiasta etukäteen, vaan vain jätti tulematta, minkä jälkeen nyt on sitten parina päivänä, kun ollaan Facebookin viestittelyssä juteltu, on sanonut aina, että huomenna nähdään sitten osastolla, mutta hän on nyt tämän ja viime viikon aikana ollut täsmälleen kahtena päivänä paikalla. Nyt sitten vielä tämäkin, vaikka sanoi tiistaina laittavansa sen jutun oikein kalenteriinsa ylös, jotta varmasti muistaisi eikä mitään tulisi siihen päälle.

Tällainen käytös ärsyttää minua ihan kaikissa ihmisissä, joten nyt sitten tuo Thomasin käytös ärsyttää vielä enemmän. En ole tosiaankaan mikään pompoteltava, ja kun kävelin kotiin, niin kelasin mielessä, että vaikka tulisi mikä hemmetin pullonpyörityssuutelujuttu lauantaina, niin ei kyllä taida tippua tyypille enää yhtään mitään tältä taholta.

No, nyt on sitten tänään taas aikaa siivota ja pestä rottahäkitkin ja leikkiä pienten kanssa vähän. Ja saada tuo hemmetin synttärilahja-tulostin toimimaan, jonka äitini siis toi minua hakemaan tullessaan viikko sitten. Siihenkin pitäisi joku hemmetin johto hankkia. Perhana.

Tänään on ollut hyvä fiilis ja olen katsonut Simpsonit-maratoonia ja itse asiassa aloittanut siivoamaan vaatehuonettani. Se on osa tätä kotiutumistani. Kun tulin takaisin tänne sen koti-episodin jälkeen, jotenkin ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että tämä on kotini ja jotenkin sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Jotenkin yhtäkkiä iski tunne, että hitto, minun pitää hankkia uusia huonekaluja ja ylipäätään laittaa kämppä kuntoon. Tätä on jännä kuvailla, tätä uudenlaista oloa, tätä vapautta ja elämää, joka tuntuu alkaneen.

Hitto, olen kelannut mielessäni Thomasia ja osastolaisia. Toisaalta heidän kanssaan on kivaa ja he ovat mahtavia, mutta sitten kun mietin heitä liikaa, alan miettiä, että minä kun olen niin erilainen kuin he: en yleensä juo alkoholia tai jos juon, juon vähän, en polta, minulla ei ole seksiseikkailuja takana, olen oikeastaan niin monella tavalla erilainen. Silloin yhtenä yönä siellä yhden osastolaisen luona jatkoilla yksi "pullonpyöritys" jossa valittiin totuus, tämä kohteena ollut osastolainen sai kertoa, mikä meissä kaikissa oli mieleenpainuvinta. Se oli itse asiassa minun ehdotukseni kysymykseksi, vaikka muuten olin todella hiljaa, koska en ole koskaan pelannut tuota peliä ja tunsin oloni jotenkin tyhmäksi.

Minusta hän sanoi, että muisti, kun tuli osastolle ja minä olin siellä ja emme aluksi oikein jutelleet, mutta että sitten vähitellen hän oppi tuntemaan minua esimerkiksi kirjoitusryhmässä luettujen kirjoitusten ja kuvataideterapiaryhmän kautta. Hän sanoi minussa olevan ainutlaatuista, että kerta toisensa jälkeen minä yllätän, vaikka kuvittelisikin päässeensä minusta perille. Tuo oli todella hienosti sanottu ja haluaisin kovasti uskoakin siihen. Tätä uskomista vahvistaa se, mitä hän sanoi muista osastolaisista, koska hän nosti esille asioita, joista olin täsmälleen samaa mieltä. Niin, ja tuon oman kuvaukseni lisäksi tuli vielä kommentti siitä, että minussa on ainutlaatuista myös bambi-silmäni.

Ulkonäkökehut ovat edelleen vaikeita. Melkein joka viikko minulle sanotaan jokin kehu, usein juuri silmistäni tai "kauneudestani" tai jostain, enkä ikinä tiedä, miten suhtautua asiaan. Olisi eri asia, jos he sanoisivat, että kiva paita, kivasti laitetut hiukset, mutta jos se on tuollaista retorista puhetta ja ihailua, niin tunnen oloni hankalaksi. Haluaisin sanoa heille, että on vaikea uskoa sitä kaikkea, koska olen kuullut niin paljon kurjia kommentteja ulkonäöstäni. Vaikka nykyisin olen itsevarmempi ja tiedän olevani ok ja että malliutta ajatellen kasvoni ovat hyvät, mikä on jo aika paljon, mutta silti minusta tuntuu, kuin jokainen onnistunut kuva minusta tai mikään, olisi vain sitä, että yritän uskotella olevani jotain, mitä en ole. Itsessäni on paljon sellaista, josta en pidä ja uskon, että vain ne sekuntit, kun poseeraan onnistuneesti kameralle, ovat kauniita hetkiä, mutta kaiken muun ajan olisin niitä epäsymmetrisiä ilmeitä ja vinoa hymyä ja vain jotain rumaa.

Välillä tulee fiilis, että pitävätkö nämä osastolaiset oikeasti minusta vai uskottelevatko he vain. Voivathan nuo kehut olla jonkinlaista ironiaa, hupia, jonka otan todesta. Tai ehkä olen sympatiatapaus, että pitävät minua hieman yksinkertaisena ja hölmönä ja viattomana, jollain eri tasolla olevana ja yrittävät kehuillaan saada minut itsevarmemmaksi sen sijaan, että vain tarkoittaisivat todella sitä mitä sanovat.

Tuota olen miettinyt Thomasinkin osalta. Hän on ollut niin kiltti ja liiankin kiltti ja kohtelias ja herrasmies, mikä on mielestäni vähintäänkin epäilyttävää minun mielestäni. Ehkä olen osastolaisille vain se sama tyttö, joka olin koulussakin aina: ihan ok, mutta sellainen etäinen ja varmasti pienestäkin tökkäyksestä miljooniin sirpaleisiin särkyvä, heikko, ujo, kiltti, viaton, pieni. Välillä kun pelataan Trivial Pursuitiakin ja en tiedä vastausta, Thomas voi antaa minulle ylimääräisiä vihjeitä, jotta päätyisin oikeaan vastaukseen. Tai sitten voivat sanoa, että Amia kun yritti osua tasaluvulla maaliin varmaan viimeiset 20 minuuttia pelistä, niin kysytään siltä vain nyt kysymyksiä niin kauan että se vastaa oikein ja voittaa.

Lisäksi minusta on jotenkin hämäävää, kun Thomas niin avoimesti kaikkien kuullen sanoo jotain, josta muuten voisi ajatella, että hän pitää minusta. Jos hän sanoo kaikkien kuullen, että pieni suudelma kanssani oli parasta, mitä hänelle on tapahtunut moneen viikkoon, niin voiko sitä ottaa tosissaan? Hänellä oli se todella vaikea ero loppusyksystä, niin kuinka hän voisi olla tosissaan jossain tuollaisessa? Pari kaveriani on sanonut, että ota rauhallisesti, kaikki enemmänkaveruus on taatusti Thomasille vaikeaa ja hänellä voi olla ne haavat niin tuoreina, että hän pitää minua kauempana, mikä käy todella hyvin järkeen, paitsi että Thomas ei ole tehnyt oikein mitään, josta saisi millään lailla vedettyä yhteyttä sellaiseen. Hän on vain jotenkin niin välitön reaktioissaan. Ei hän ole aina iloinenkaan, vaan välillä todella surullinen, mutta sekin on niin välitöntä ja rehellistä.

Niin joo, ja sekin jäi vielä silloin aamuyökirjoituksesta puuttumaan, että hän sai sitten minun jälkeeni vuoronsa aikana tehtäväksi esittää biisin "Paratiisi" valitsemalleen henkilölle. Hän sitten sanoi esittävänsä sen minulle kiitoksena ihanasta suudelmasta. Hän ei osannut sanoja, joten hänelle laitettiin YouTuben kautta biisi soimaan ja ääniala oli ihan väärä hänelle, joten se oli aika kauheasti vedetty ja muut suunnilleen kieriskelivät naurusta vedet silmissä. Aina sitten myös, kun tuli kohta "kun vierelläsi näin olla saan", Thomas siirtyi lähemmäs istumaan ja veti minut lähelleen, suunnilleen poski poskea vasten. Kun tyyppi ei pelaa normaalien sääntöjen mukaan, niin on todella vaikea tietää, mitä ajatella mistäkin.

Ja sitten vielä se herrasmiesmäisyys. No, ei hän ole sellainen tyypillinen herrasmies, hänellä on aika pahoja juttuja välillä, joista monet ehkä järkyttyisivät tai pitäisivät häntä vain huonotapaisena, mutta olen hengannut kouluaikana ja muutenkin sen verran poikien kanssa, että tarvitaan aika paljon, että järkyttyisin, ei sillä, että niin kauheasti tykkäisin niistä jutuista, mutta suurempaa merkitystä niillä ei ole.

Natalian kanssa puitiin miesasioita ja hän kertoi huonosti menneistä treffeistä, joilla he olivat olleet leffassa katsomassa komedian, jossa olikin yllättävän paljon nakuilua, minkä jälkeen Natalia piti törkeänä sitä, että tämä mies sanoi, että toisaaltahan se menee niin, että mitä enemmän paljasta pintaa, sitä parempi. Tämä mies ei myöskään maksanut hänen leffalippuaan tai hänen ruokaansa kun he kävivät syömässä, mikä vain kasvatti Natalian antipatioita tätä tyyppiä kohtaan. Ei kuulemma aio nähdä tyyppiä enää, kun tämä oli niin karkea ja epäkohtelias.

No, minua sitten puolestaan ärsyttää aina, kun Thomas on mukana ja on tarkoitus kulkea jostain oviaukosta. Oli se sitten bussi tai hissi tai pelkästään ulko-ovi, Thomas aina pysähtyy ja jos hän on minun edelläni tai suunnilleen yhtä lähellä oviaukkoa, vilkaisen häneen tarkistaakseni, että meneekö hän nyt siitä, mihin Thomas sitten joko pelkästään viittaa minut menemään ensin tai sanoo, että naiset ensin. Se ärsyttää minua niin hitosti, että on tarkoituksena sanoa hänelle, että alunperinhän tuo "naiset ensin" -käytäntö syntyi siten, että kun naiset kulkivat ovista tai oviaukoista ennen miehiä, niin jos joku kyttäsi toisella puolella, niin nainen saisi ne iskut osakseen, mutta perässä tuleva mies ehtisi vetää aseensa esiin ja asettua puolustusasemiin.

Turha kai sanoakaan, että jos menisin yhtään kenenkään kanssa treffeille leffaan tai syömään, niin hyvin todennäköisesti loukkaantuisin, jos tyyppi estelyistäni huolimatta haluaisi välttämättä maksaa myös minun osuuteni. Niin voi tehdä, että yksi maksaa yhdellä kerralla kaikkien puolesta ja seuraavalla kerralla toinen, mutta pelkästään niin, että mies tarjoaisi... Minusta se luo jotenkin epätasa-arvoisen aseman ja ehkä jopa viittaa siihen, että minulla ei ole kykyä maksaa itse tai että olen tullut syömään ilmaisen aterian toivossa tai muuten vain vihjata, että jos minun täytyisi maksaa itse osuuteni, en ylipäätään olisi siinä.

Minulla on periaate, että en ole tekemisissä ihmisten kanssa, joista en oikeasti pidä. No, Eero on poikkeus, mutta kyllä hänkin menettelee, kunhan Natalia on mukana ja haluan olla ystävällinen. Muuten kuitenkin pidän kiinni siitä, että teen sitä mitä haluan ja olen siellä missä haluan olla. Thomas ilmaisi sen hyvin silloin yön tunteina, kun häneltä kysyttiin jotain, mitä en muista. Ehkä se oli jotain, että jos voisit nyt tehdä mitä tahansa, niin mitä tekisit. Hän vastasi, että täsmälleen sitä, mitä hän tällä hetkellä tekee. Minusta tuntuu silloin tällöin, että jos olen jossain sosiaalisessa tilanteessa tai jonkun toisen asunnossa kylässä tai mitä tahansa, he yrittävät usein tehdä jotain, jotta olisin tyytyväinen olooni. Sekin on outoa - ihan kuin kaikki olettaisivat, että oloni on kurja ja että en vain kehtaa sanoa sitä. Todellisuudessa jos toistuvasti päädyn johonkin sosiaaliseen tilanteeseen, siitä voi yksinkertaisesti tehdä sen johtopäätöksen, että se saa minut tuntemaan oloni hyväksi.

Toisaalta sitten mietin tuota Thomasin juttua siltä kantilta, että jos hän onkin tosissaan, mutta ajattelee, että minä en vain olo kiinnostunut, koska suhtaudun häneen niin välinpitämättömästi. Pidän asiat ja tunteet sisälläni, vartioin niitä kuin maailman suurinta salaisuutta. Sitten jos en anna vastakaikua, niin ehkä Thomas (jos nyt siis tuntee minua kohtaan jotain) päättääkin vain siirtyä eteenpäin johonkuhun toiseen, kun minun suhteeni ei näytä olevan mitään mahdollisuuksia.

Sekin ahdistaa, mutta eniten minua ahdistaa yksi asia, jonka sanoin yhdelle tutulleni ilman että edes itse aluksi tajusin, että se aika hyvin tiivistää koko jutun ristiriitaisuuden. Kaverini kysyi, että jos pidät Thomasista noin paljon, niin mikset tee aloitetta ja pyydä sitä ulos. Tunsin oloni melkein nurkkaan ajetuksi ja sanoin etten voi, koska en halua olla taas väärässä.

Olisi kauheinta koko maailmassa, että tekisin jonkin oikean aloitteen Thomasille, mutta sitten tulisinkin torjutuksi, koska hän ajattelee minua enemmänkin kuin pikkusiskona tai muuten vain kaverina, eikä ole koskaan tarkoittanut antaa sellaista kuvaa, että tuntisi muuta kuin platonista ystävyyttä. Olen ollut niin varma joistain asioista. NN:n suhteen yritin pakottaa itseni skeptiseksi, mutta kuitenkin olin aika varma, että hän tunsi jotain minua kohtaan. Olin varma, että se yhteys oli olemassa ja että se kaikki oli totta. Sitten olinkin väärässä. Siinä ei ollut niinkään pahaa se, että hän ei ollut kiinnostunut mistään kanssani, vaan se, että olin ollut niin varma asiasta, mutta silti väärässä.

Samoin kävi sitten Särkänniemen kanssa. Olin salaa varma, että minut valitaan, mutta sitten ei valittukaan. Vihaan epävarmuutta, mutta kuitenkaan kai melkein mistään ei voi olla täysin varma. Kuitenkin nykyään tunnun taas epäilevän kaikkea enkä luota mihinkään. Olen sanonut luottavani näihin osastolaisiin, mutta nyt kun asiaa mietin ja kelaan mielessäni ironia-vaihtoehtoa, huomaan, että todellisuudessa en luota edes heihin, vaikka sen luulisi olevan automaatio jo tässä vaiheessa.

Toivon kuitenkin, että edes Thomasin osalta tilanne selkiytyisi, kun nähdään pariin otteeseen ihan vain kaksistaan, kuten on tarkoitus. Hän vain on nyt tämän päivän ja huomisen toisessa kaupungissa tapaamassa heidän bändinsä mahdollista naisvokalistia, jonka kanssa kuulemma pitää käydä joitain asioita läpi seuraavaa levyä varten.

Minulla on toisaalta kurja olo, sen yliopistomokankin takia, mutta toisaalta hyvä fiilis. Sellainen tosiaan vapaa, sellainen, että on yhtäkkiä herännyt. Kämppä ei ole enää vain jotain, jota käytän tavaroiden säilyttämiseen, vaan se on paikka, joka on kotini. Tuon tajuaminen on tehnyt vaatehuoneen siivoamisestakin helpompaa, sillä olen jo nyt saanut sinne paljon lisää tilaa, koska olen taitellut lopultakin pahviset muuttolaatikot pois ja osan joistain pahvijutuista aion heittää pois. Siis ensimmäistä kertaa asetun aloilleni enkä säilytä pahvilaatikkoja tai styroxtukia sen takia että muuttaminen olisi helpompaa. Ja siis aion hankkia ainakin yhden lipastonkin tavaroilleni, sillä tällä hetkellä minulla ei tosiaan ole mitään muuta kaappia tai laatikostoa, paitsi pienenpieni yöpöytä. Sängyn ostin silloin lopulta, mutta muita kamoja en ole hankkinut, koska olen kelannut, että sitten muuttaminen on hankalampaa, kun on enemmän painavaa kamaa, jota on hankala siirtää.

En ole oikein tajunnut edes ajattelevani näin aikaisemmin ja äitikin on aina sanonut, että älä nyt heitä sitä pahvilaatikkoa pois, kun on sitten jotain, mihin minkäkin kodinkoneen voi pakata. Nyt sitten vain elän, en valmistaudu, vaan elän.