Alan pikkuhiljaa palata vähän kuin elävien kirjoihin taas. Tällä kertaa siis fyysisesti. Toisaalta kipeänä ollessa on se hyvä puoli, että silloin ei ole niin surullinen. Silloin on ei-mikään olo, koska on fyysisesti niin väsynyt ja tukossa. Mutta kuitenkin kiva tulla vähän terveemmäksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Onnistuin jopa nukkumaan yöllä melkein keskeytyksettä. Pahin päivä oli... Mikäs se taas olikaan... Eilen? Blogi väittää niin, mutta tuntuu kuin siitä olisi vaikka miten monta päivää. Silloin koko yö oli kidutusta. Kun nukun, niin herään välillä enkä ajattele lainkaan selkeästi, vaan olen kuin puoliksi hereillä ja puoliksi unessa. Lisäksi kuvittelen jotain, eikä se ole koskaan mitään kivaa. Joskus se on sellaista, että jos vaikka toista jalkaani särkee, niin minä kuvittelen siinä puoli-hereillä tilassa, että minulla on kauhea määrä jalkoja ja niitä kaikkia särkee kauheasti. Ei kivaa. Ja toissapäivän ja eilisen välisenä yönä olin laittanut TSH ykkösen pyörimään kannettavastani ja nukuin pätkissä. Kun heräsin aina välillä, mielessäni olivat sekoittuneet TSH ja Lost. Ei kivaa sekään, vaikka tykkään molemmista.

 

Oksentelin sitten eilen koko aamun puoleenpäivään saakka. Ei se voinut johtua pelkästä ahdistuksesta, koska se toimi tavallisella tavalla: nukun vähän, sitten herään, olen hetken hereillä, sitten olo huononee, sitten oksennan, sitten olo paranee huomattavasti ja sitten nukahdan uudestaan. Sitten keskipäivän jälkeen olo oli jo paljon parempi. Nyt se on sitäkin parempi. Kuumetta on vielä jonkin verran ja päätä särkee ja nenän kautta hengittäminen ei ole lainkaan mahdollista, mutta onneksi kurkkukipu on jo laantunut melkein kokonaan.

 

Mutta jotain hyvääkin: tulee saatua ainakin kunnollinen lähtöpomppu siihen painon laskemiseen. Viisi päivää sitten olin 0, mutta nyt olen jo -2,5. Eilen en pystynyt syömään yhtään mitään ja tänäänkin ruokahalu on ollut melkein nollassa. Olen juonut pääasiassa vain. Light jaffaa. En koskaan muulloin juo jaffaa, mutta kun olen kipeä, niin silloin. En tiedä miksi. Kun olin pieni ja oksennustaudissa, niin äiti toi minulle aina kupissa jaffaa.

 

Olen siis melkein kaiken hereillä olo ajastani viettänyt juoden jaffaa – ja katsoen nauhoitettuja dokumentteja. Pimeä aine, darwinismi vs. älykäs suunnittelu, sukupuolten erot, käyttäytymisen salat, suomiehet ja luontodokumenttina Britannian pöllöt. Pienenä katsoin aina kipeänä Muumeja, mutta olen katsot ne läpi vähän liian monta kertaa ja ne ovat sitä paitsi mökilläkin.

 

Ylihuomenna saan sitten vihdoin tietää, pääsinkö sinne Kuopion biotieteisiin. Tein vähän laskelmia ja laskin, että jos sisään otetaan sama määrä uusia oppilaita kuin viime vuonna, hakeneista suunnilleen 78% pääsee sisään. Luulisi siis, että pääsisin, mutta vähän hirvittää silti. Tuo Kuopion biotieteet ovat se paikka, jonne todennäköisimmin pääsisi, joten olisi ainakin huojentavaa, jos nyt tulisi tieto, että olen päässyt ainakin sinne. Ei olisi varmaan kauhean kiva huomata, että ei päässyt edes sinne, minne kaikkein todennäköisimmin olisi päässyt. Ja kun viimeisenä tulee tieto siitä kirjallisuudesta, jonne otetaan n. 5%, niin jos se jäisi sen varaan se opiskelupaikka, niin stressaisin itseni ihan loppuun ennen sitä.

 

Mutta ei tuo biotieteiden koe mennyt niin kauhean huonosti. Kemian osuus oli yksi kolmasosa, eikä se mennyt niin hyvin (ei kyllä niin huonostikaan, mitä farmasian pääsykokeen kemian osuus), mutta biologian osuus ja se aineisto meni minun mielestäni yllättävän hyvin. Biologian osuudessa oli monivalintakysymyksiä ja niistä sain... kahdeksan oikein kymmenestä? Tai ehkä seitsemän. Ne vastaukset olivat siellä seinällä kokeen päätyttyä. Ja loput biologian osuudesta olivat termiselityksiä. Niitä oli... ehkä kolme paperillista. Ja yhdellä paperilla ehkä... Viisi termiä? Viime vuonna biologian osuuden maksimipisteet olivat 25, niin jos se olisi ollut sama tänä vuonnakin, niin tuo olisi ollut oikea tehtävämäärä. Termiselityksistä tyhjäksi jäi... Muistan varmasti vain yhden, mutta minusta tuntuu, että niitä oli enemmänkin. Korkeintaan viisi kuitenkin. Ja osa selityksistä saattoi mennä vähän vikaan. Kyllä minä tiedän mitä esimerkiksi ympäristön kantokyky tarkoittaa, mutta en kai minä nyt sitä osaa mitenkään järkevästi selittää.

 

Kemian osuus... En muista siitä paljoa. Ei voinut mennä kauhean hyvin, mutta onneksi se oli vain kolmannes. Sitten oli se aineisto, joka meni mielestäni ihan hyvin. Niille vastauksille oli varattu kauheasti tilaa ja niistä sai kauheasti pisteitä, mutta vaikka minä yritin vastata miten laajasti ja ottaa kaiken mukaan, niin niistä tuli mielestäni kauhean lyhyitä.

 

Mutta jos alkupisteeni olivat farmasiassa yhdet korkeimmista, niin kaiken järjen mukaan ne olisivat keskivertoa korkeammat myös biotieteissä? Ja kun koe meni ainakin osaksi hyvin, niin jos melkein 80% pyrkijöistä pääsee sisään, niin eikö periaatteessa olisi melko todennäköistä, että pääsisin sisään? En edes tiedä haluanko sinne, mutta haluan sentään jonnekin ja kun tuo olisi todennäköisin, niin se olisi sitten se turva siellä taustalla. Vähän sellainen, mitä Jyväskylän fysiikan piti olla, mutta johon minulla eivät riittäneet sittenkään ne pisteet. Hain sinne kyllä niilläkin pisteilläni, mutta en mennyt valintakokeeseen, joten jos ei mitään aivan ihmeellistä tapahdu, niin en minä sinne pääse.

 

Tämä odottaminen on kauheinta. Mietin sitä joka päivä törkeän usein. Jatkuvasti mielessäni pyörii, että jos en pääsekään mihinkään. En panostanut paljon niihin kokeisiin, niin olisi todennäköistä, että en pääsisi sisäänkään. Ja jos en pääsisi sisään minnekään, niin mitä sitten? Olen vain aina laskenut sen varaan, että pääsen edes jonnekin. Olen aina pärjännyt vähintäänkin hieman keskivertoa paremmin, joten ajattelin, että kunhan vain saan kirjoituksista jotain kivaa ja menen tuhertamaan valintakokeisiinkin jotain kivaa, niin pääsen edes jonnekin.

 

Mutta sitten minä olin siellä valintakokeissa ja kaikki näyttivät niin kauniilta, mutta samalla myös äärettömän fiksuilta. Jotkut jo entuudestaan toisilleen tutut ihmiset juttelivat keskenään ja päivittelivät, miten he olivat ehtineet lukea kirjat läpi vain viisi kertaa kirjoitusten jälkeen. Ja minä lähdin aina ensimmäisten joukossakin. Jotkut kirjoittivat törkeän pitkää romaani-vastausta, kun minä kirjoitin omasta mielestäni tyhjentävän ja hyvän vastauksen, joka oli ehkä neljänneksen siitä jonkun toisen romaani-vastauksesta. Ja kun palautin paperini ja lähdin salista, niin vilkaistessani niihin paikalleen vielä jääneisiin hakijoihin... He vain istuivat paikoillaan tehokkaan näköisenä ja kirjoittivat kynä sauhuten. Ja he näyttivät vielä innostuneilta, kuin olisivat saaneet vastauksen fanikirjeeseen Orlando Bloomilta ja olisivat nyt kirjoittaneet vastausta takaisin.

 

Ja mitä minä tein? Minä nojasin käteeni. Välillä oikeaan, välillä vasempaan, välillä molempiin. Pläräsin papereita läpi ja tein helpot tehtävät ensin ja päästyäni loppuun palasin takaisin paperipinkan alkuun. Välillä huokaisin turhautuneena ja vaihdoin asentoa. Ja välillä yritin saada mieleeni jonkun asian, jota kysyttiin, mutta jonka olin unohtanut, ja tuijotin kattoon välillä montakin minuuttia yhteen menoon muistaakseni jotain tärkeää. Vilkuilin kelloa ja selasin tehtäviä läpi, huokaisin, vaihdoin asentoa ja kirjoitin taas pari lausetta, jotka kummasin kuitenkin pian pois.

 

Ei kukaan muu tehnyt niin. Ja kun koetta ennen katselin, millaista porukkaa siellä oli, niin kukaan ei tehnyt samoin. Ihmiset joko tuijottivat eteenpäin, järjestelivät tavaroitaan, tai puhuivat jo tuntemiensa ihmisten kanssa. Kukaan ei tehnyttehnyt mitään. Ei mitään yksityiskohtia. Sitä mitä minä teen. Ja sitä, mitä NN:kin tekee. Heissä ei näkynyt mitään persoonallista. Kaikilla oli siisti tukka (melkein poikkeuksetta värjätty ja tavallisesti leikattu) ja he kaikki keskittyivät kokeeseen vakavasti. Istuivat paikalleen, tekivät kokeen 100%:sti keskittyen ja melkein liikahtamatta kuin robotit ja siinä se.

 

Mihin ne kaikki persoonalliset ihmiset menevät? Ehkä olisi pitänyt sittenkin hakea jonnekin ammattikorkeaankin, niin ehkä siellä olisi ollut enemmän sellaisia ihmisiä, jotka ovat enemmän ihmisiä kuin tietokoneita. Ei minulla ole mitään fiksuja ihmisiä vastaan, mutta miksi niin suuri osa sellaisista fiksuista tyypeistä on sellaisia, jotka istuvat nenä kiinni koulukirjassa kaiken vapaa-aikansa ja ottaa kaiken niin vakavasti, eikä piittaa sellaisista pienistä yksityiskohdista. Liikkeistä, ilmeistä, pienistä äänistä...

 

Ja sitä paitsi, jos hakisi jonnekin ammattikorkeaan tai sitten vaikka sinne fysiikkaankin, niin siellä olisi varmaan paremmannäköisiä poikia. Suurin osa jokaisessa valintakokeessa oli tyttöjä. Ei yhtään NN:mäistä poikaa. Kenelläkään ei tainnut olla edes pitkiä hiuksia. Kukaan ei näyttänyt yhtään mielenkiintoiselta tai lainkaan persoonalliselta. Vain kirjaviisailta ja vakavilta ja värittömiltä. Ei sillä, varmaan minä sopisin sitten hyvin heidän joukkoonsa.

 

Olo alkaa taas huonontua, ehkä pitäisi mennä juomaan lisää jaffaa ja katsomaan taas joku dokumentti. Minun olisi pitänyt nauhoittaa enemmän luontodokumentteja silloin kun meidän nauhuri vielä toimi.