Pitäisi kai yrittää tehdä vähemmän koulujuttuja. Tai ainakin keventää tuota kevään suunnitelmaa, vaikka en yhtään tiedäkään miten. Tänään oli terapia ja aloin vain itkeä siellä, koska olen vain niin lopussa. En jaksa nykyisiäkään koulujuttuja ja ajatus keväästä saa minut jaksamaan niitä vielä vähemmän. Ja minä en osaa oikein hamottaa sitä, kuinka paljon jaksan, joten on todella vaikeaa tietää, että mihin pystyn vain jos yritän enemmän ja mikä sitten on liikaa.

Terapiassa mietittiin, että ehkä yksi sellainen ylikuormittumisen merkki on luennoilta lintsaaminen. Mietin sitä vakavissani viikko sitten, mutta istuin sitten vain siellä luennolla, vaikka tuntui, että en vain jaksa. Perjantaina skippasin yhden kaksoisluennon, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Minun piti mennä sen jälkeen vielä kahdelle tunnille, joten luulisi, että ne olisivat menneet samalla, mutta ei, eivät olisi. Juuri ja juuri selvisin siitä jälkimmäisestä kaksoistunnista ja sieltäkin pääsimme etuajassa. Nykyään se on mennyt siihen, että pakotan itseni istumaan luennoilla, koska sieltä ei vain saa olla pois kuin kerran koko kurssin aikana, ja vain tuijotan kelloa ja sitten kun tunnista on mennyt ensimmäiset 25 minuuttia ja ollaan yli puolenvälin (yksöistunnilla), yritän lohduttautua sillä, että alle puolet enää, pahin on jo ohi, mutta se ei lohduta yhtään.

Enkä edelleenkään tiedä yhtään kenelle minun pitäisi puhua siitä, jos kevennytän opintojani vielä niinkin, että jätän jonkun pakollisen kurssin pois keväältä, koska nämäkin työt, joihin tunnen hukkuvani, ovat vain pakollisia kursseja. Ja vaikka terapeuttini yrittää sanoa, että olet kuntoutustuella, joten opiskelet oman jaksamisen mukaan, eikä sitä voi verrata muihin. Mutta on äärettömän vaikeaa olla vertaamatta itseään muihin. En halua, että kukaan tietää, miten vähän minulla on tunteja, se olisi äärimmäisen noloa, jos se kävisi jostain ilmi. Ajattelen vain, että ehkä kaikki ajattelevat, että opiskelen kauheasti jotain, mutta että olen vain eri ryhmässä. Ja ne, jotka lintsaavat niiltä luennoilta joilta se on mahdollista? No, minä luokittelen ne mielessäni sellaisiksi ihmisiksi, jotka eivät oikeasti välitä siitä opiskelusta, oppimisesta, eivät vain viitsi tulla luennoille. En ajattele, että ai tuo lähtee nyt ennen toista luentoa kotiin, varmaan sillä on todella vaikeaa. Ajattelen vain, että onpas laiska tyyppi, joka ei näköjään viitsi edes yrittää.

Terapeuttini sitten aina kysyy, että kenenköhän suusta tuo kommentti sitten tuli, oliko se joku muu joka sanoi sen minulle vai olinko se minä itse, joka sanoin sen itselleni. Ja tiedän, että on ihmisiä, jotka tekevät vähemmän juttuja, kevennetysti, enkä heistä ajattele pahasti. Tiedän joitain, jotka eivät ole edes opiskelleet varsinaisesti kevennetysti, mutta ovat koko lukuvuoden aikana saaneet raavittua kasaan saman verran opintopisteitä kuin minä nyt alle puolessa vuodessa tulen saamaan. Ajattelen vain, että olisi kiva opiskella siten kuin he, vähemmän ja pystyä keskittymään niihin kursseihin joilla on, mutta kun katselen jotain opinto-opasta netissä, jossa luetellaan jotkut pakolliset jutut, en vain keksi, miten ihmeessä voisin jättää jonkun niistä pois!

Terapeuttini sanoi sitäkin, että olisi hyvä, että puhuisin jollekin, asiasta ja kyselisin niitä kysymyksiäni, sillä kaikki on minulle todella epäselvää. Mietin sitä, että jos jätän keväällä jonkun kurssin pois, joka on pakollinen ekavuotisille, niin pystynkö sitten opiskelemaan toisena vuotena yhtään mitään ennen kuin käyn sen puuttuvan pakollisen kurssin? Pian on edessä se moduulivalintakin, että halutaanko kielitieteilijöiksi vai kääntäjiksi, ja sen, miten varmasti pääsee sinne minne haluaa, määrittävät ne arvosanat, joita me nyt ekoista kursseista saadaan. Ja ilmeisesti nämä moduuliopinnot alkavat vasta kakkosvuonna, joten siinä taas tulee vastaan se kysymys, että voinko jättää ekana vuonna käymättä yhtään ainutta kurssia, jotta olisin oikeutettu ottamaan osaa seuraavan vuoden moduuliopintoihin?

Olen vain sitä mieltä, että heti opiskelujen aluksi tulisi antaa enemmän tietoa kaikesta. Sekin, jonka luulen olevan se ihminen, jolle näistä opintojutuista pitäisi puhua, on se sama opettaja, jolle laitoin sähköpostia aiemmin syksyllä kurssista, johon hänet oli merkitty pitäjäksi, että voinko vaihtaa ryhmääni toiseen, kun jäi se ensimmäinen juttu väliin - eikä hän ikinä vastannut siihen yhtään mitään! Ei todellakaan kannusta ottamaan yhteyttä siihen tyyppiin enää uudestaan, kun ei kerran vastaile muutenkaan mihinkään. Ja meille juuri sanottiin orientoivissa jutuissa, että me opiskelijat ei olla mitään asiakkaita, ja että opettajilla on paljon omaakin tekemistä, eikä heidän tehtävänsä ole vain olla meidän käytettävissämme ympäri vuorokauden. Tiedän, että tuo tarkoittaa varmaan vähän muuta kuin on oma tarkoitukseni, mutta jotenkin tuollainen vahvistaa omaa tunnettani siitä, että en voi vaivata jotain opettajaa/opinto-ohjaajaa tällaisella asialla.

Vähän hajoilen taas, eikä viimeperjantainen äidin käyminen ainakaan auttanut asiaa. Terapeuttini sanoi taas, että en vaikuta suuttuvan, puolustavan itseäni, vaikka aihetta olisikin. En tiedä. Se suututti todella paljon tänään, kun huomasin, että farkkuni, jotka äitini oli pessyt silloin perjantaina kun olin yliopistolla, näyttivät kauheilta. Ei se varmaan hänen vikansa ole, mutta ne ainoat hyvät farkkuni, jotka minulla on, näyttävät siltä kuin ne olisi kieritelty jossain vehnäjauhossa tai jossain. Ne juuri pestiin, mutta ne näyttävät todella likaisilta, epämääräisiä vaaleita laikkuja on ympäri näitä mustia farkkuja. Ja vihaan sitä. Ja vihaan suomalaisia vaatekauppoja myös. Miten hankalaa olisi tehdä edes joku pieni murto osa sellaisia pitempilahkeisia farkkuja? Nämä farkkuni ovat Briteistä ja siellä melkein jokaisessa liikkeessä on ainakin joistain farkuista sellaiset Long-versiot. Olen kotimaisista farkuista purkanut usein sen alasauman, jotta saisin edes sentin lisää pituutta lahkeisiin, jotta ne lahkeet ylettyisivät edes sinne mistä sukka alkaa!

Mutta nyt jälkiviisaana voisi sanoa, että olisi ehkä pitänyt sijoittaa niihin Britti-farkkuihin enemmän kuin se 20£ jonka niistä suunnilleen maksoin. Mutta inhottaa todella käyttää suurta rahasummaa johonkin vaatekappaleeseen, josta et yhtään tiedä kauan se kestää. Suomessa myytävät farkut usein kestävät pesua hyvin, siis niiden väri, mutta vaikka maksaisin triplasti noiden Britti-farkkujen hinnan, ne saattavat silti hajota puolen vuoden sisällä ostamisesta. Okei, käytän farkkuja melkein joka päivä, mutta silti. Tänään teki mieli ryhtyä katsomaan joitain halpalentoja Brittilään, jotta voisin mennä ostamaan uusia farkkuja, mutta käytännössä tuo ei ole ihan hyvä taktiikka, jos ne farkut eivät kestä tätä pitempään. Turhauttaa vain Suomen kalleus ja ne tasapituiset lahkeet farkuissa. Luulisi, että kun koko kasvaa, pitenisi myös se lahkeiden pituus, mutta useimmiten ei. Ja sitten kun menee kokeilemaan joitain, niin niitä ei vain saa päälle, kun se polven kapea kohta on jossain reidessä. Tai olisi, jos farkut menisivät niin pitkälle asti päälle.

Ja haluaisin laihtua, ehkä sitten kaikki olisi helpompaa, mutta syön vain, koska minulla ei ole parempaakaan tekemistä. Ja olen ryhtynyt juomaan taas mustaa teetä, aika suuria määriä, koska ajattelen vain sitä kofeiinia, joka siinä on ja elättelen toiveita siitä, että se saisi minut jaksamaan edes vähän paremmin.

Niin joo, ja päivää ei yhtään parantanut se postiluukusta tullut vuokrankorotus-lappu, joka tuli viime vuonnakin, ja sitä edellisenä. Pitää ruveta miettimään, että missä kohtaa menee se kipuraja, jonka jälkeen pitää ruveta harkitsemaan kämpän vaihtamista halvempaan. Todella pidän kämpästäni, ja jos se vuokra nousee jatkossakin korkeintaan kympin vuodessa, niin aika monta vuotta varmaan tulee asuttua tässä vielä. Tämä on todella unelmakämppä ja vieläkin olen onnellinen siitä, että jotenkin ihmeessä onnistuin tämän saamaan silloin reilut kolme vuotta sitten.

Jotenkin on ikävä Jaskaa, tuntuu, että olisi poikkeuksellisen pitkä aika siitä kun näin hänet viimeksi vaikkei edes ole. Kun on Jaskan kanssa, niin silloin on kuin lomalla yliopistojutuista. En ole sanonut hänelle vielä miten uupunut olen yliopistojuttuihin, kun jotenkin pelkään, että hän ottaa sen samalla tavoin kuin kesällä - alkaa nähdä minut taakkana, jonain hauraana pikkuihmisenä, joka rikkoutuu pienimmästäkin kolauksesta. Vaikka en tiedä että onko tuo kuvaus niin kauhean kaukana tästä nykyisestä tilasta.

Mutta minulla on uusi huonekasvi, sellainen saniainen. Sen pitäisi parantaa huoneilmaa. Ehkä se piristääkin. Katson ainakin että miten pitkään se säilyy hengissä minulla. Aika lahjakkaasti onnistun usein tappamaan kaikki elävät kasvit. Väsyttää.