Taas voisi ehkä sanoa jotain, että pysyisin itsekin vähän perillä siitä, että mitä teen. Olen nyt pitänyt tarkkaan kirjaa siitä, mitä milloinkin teen. Tai siis... Kahtena päivänä olen tehnyt muistiinpanoja, mutta niitä on nyt kuitenkin kuudelta päivältä. Suunnilleen luotettavia ainakin.

Olen myös tullut tulokseen, että minulla on sittenkin haittavaikutuksia niistä mielialalääkkeistä. Siis, laajentuneet pupillit ainakin. En ole varma mainitsinko siitä jo joskus, mutta kuitenkin. Siitä siis ensin huomautti yleislääkäri, jonka jälkeen vielä näöntarkastuksessa optikko. Ja joskus pari päivää sitten tarkistin ja siellä se oli ihan tavallisimmissa haittavaikutuksissa. Luin sitten sen pitkän mahdollisten haittavaikutusten listan läpi ja bongasin muutaman muunkin oireen, jotka tuntuvat ajoittuvan Efexorin käytön aikaan.

Huimaus. Kyllä sitä oli ennenkin, mutta nykyään sitä on ihan joka kerta, kun nousen ylös. Silmissä sumenee ja on pakko ottaa jostain kiinni siltä varalta, että tulee niin sumeaa, ettei näe enää mitään, eikä yhtäkkiä tietäisikään, että missä on ylhäällä ja missä alhaalla.

Hikoilu (myös yöhikoilu). Tämä on sinänsä ollut aika mielenkiintoista, sillä olen aikaisemmin ajatellut, että hikoilen jo paljon. Näköjään olin sitten väärässä, ja tämä kesä on ollut siinä mielessä erityisen poikkeuksellinen, sillä minulla ei ole ollut oikein missään välissä kylmä, vaan välillä, kun olen ollut yksin kotona, olen kuljeskellut ympäri taloa pelkissä alusvaatteissa, koska muutoin olisi välillä (huom. välillä, sillä kuumuus vaihtelee ihan epäloogisesti) niin järkyttävän kuuma, että sitä ei sietäisi kukaan. Teen sitten mitä tahansa rasittavaa, vaikka vain laittaisin rottien häkkiin riippumaton, niin sekin on jo niin raskasta, että minulle tulee kauhea kuuma ja tunnen, miten selkä alkaa kostua. Ja välillä pelkästään, jos on vain istunutkin ja on ollut kuuma, hikipisarat ovat alkaneet valua selkää pitkin. Ja silloin tällöin, kun olen herännyt, olen joutunut nostamaan kaikki vuodevaatteet kuivumaan, koska olen yön aikana hikoillut niin, että lakana ja peitto (ja pyjamani luonnollisesti) ovat ihan märkiä. En ole aikaisemmin oikeastaan koskaan hikoillut selästä, ja tämä hikoilun lisääntyminen tuntuu siltä kuin se olisi keskittynyt melkein oikeastaan vain sinne selkään (ja hieman vatsaan myös).

Vilunväristykset. Tuo on kanssa aika jännä, sillä vaikka minulla ei ole oikeastaan kylmä koskaan, niin ihoni on silti enemmän kananlihalla kuin normaalina kesänä. Vilunväristyksiä voi tulla oikeastaan koska tahansa, mutta erityisesti niitä tulee haukotellessa, saunassa (ennenkin on tullut, mutta nykyään tuntuu, ettei saunasta saakaan irti muuta kuin pelkkiä vilunväristyksiä) ja silloin, jos yritän päänsäryn lievittämiseksi hieroa niskaani. Tuo viimeinen on aivan takuuvarma keino saada vilunväristyksiä. Vähän kun yrittää lievittää niskan jännitystä, tulee kylmät väreet, vaikka samanaikaisesti hikikarpalot tiivistyvät supervauhdilla selkään. Jotenkin outo.

Tahdosta riippumattomat lihasliikkeet. Tuo on aika lievä, mutta kuitenkin. On tuollaista joskus ollut ennenkin, sellaista pientä ja huomaamatonta, että esimerkiksi sormi värähtää hieman, vaikka minä en ole ajatellut lainkaan liikuttaa sitä. Nuo liikkeet ovat nyt sitten yleistyneet ja ”levinneet” siten, että välillä koko jalkakin tärähtää hieman. Kun sen muotoilee noin, että ”tahdosta riippumattomat lihasliikkeet”, niin se kuulostaa kauhean pahalta, mutta minä en ole kauheasti ottanut siitä stressiä, vaikka välillä onkin kiusallista, jos jokin osa ruumiissa ”nytkähtää” yhtäkkiä kuin siihen olisi osunut jokin pieni sähköisku.

Veikkaan myös, että tämä lääkehoito on vaikuttanut tärykalvojeni kireyteen. Flunssan aikana ne olivat oikeasti niin kireät, että tarvitsin siihen oikein lääkettä, mutta Rockperryssäkin, kun laitoin korvatulppia korviin, korvat tuntuivat jotenkin oudoilta, ja vaikka olin ihan varma, että laitoin tulpat oikein, ne sattuivat oikeastaan koko ajan.

Mutta joo. Tällainen listaus taas. Huomenna on hammaslääkäri. Sanoinkohan minä jo, että miksi? En varmaan. No, mutta kun olin elokuvissa viime tiistaina äitini kanssa katsomassa Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi, hampaani lohkesi hieman, kun pureskelin kovia karkkeja. Ei siihen sattunut, tai mitään, mutta siinä tuntui jokin terävä, jonka aluksi ajattelin olevan karkin sirpale. Autossa sitten selvisi, ettei se ollut, vaan että hampaani oli lohjennut.

Olen vältellyt hammaslääkäreitä, enkä ole ollut tarkastuksessakaan muutamaan vuoteen. En pidä hammaslääkäreistä tai siitä, että sellaisissa sattuu. Ja oman kunnan hammashoito on ilmeisesti aika surkeaa tasoa, koska niistä on niin pahoja traumoja tullut, joten nyt menen sitten yksityiselle. Sinne, missä äitinikin käy ja josta hän sanoi, että se olisi todella hyvä. Ehkä ei sitten tarvitse enää kokea kauheaa hampaiden narskumista, kun hammaslääkäri vääntää jollain piikillä hampaiden välejä kaksin käsin ja kysyy, että sattuuko. Ja sitten jos ei satu, niin sitten väännetään lujempaa, ja hampaista lähtee sellainen ääni, että on pakko puristaa silmät kiinni, koska pelkää, että se hammas halkeaa hetkenä minä hyvänsä.

Ja huomenna on myös poliklinikkakäynti ja fysioterapia. Fysioterapiaan liittyen voisi sanoa sen, että painoni on lähtenyt vihdoin ja viimein laskuun. Se oli todella korkea pitkän aikaa, jopa +3 kiloa, mutta nyt ollaan taas nollapainossa. Olen kyllä onnistunut olemaan syömättäkin aika hyvin, vaikka en oikein käsitä sitä, miten painoni nousi aikaisemminkaan niin korkeaksi.

En ole nähnyt Alfia, en ole ollut mesessä paljon. Olen kaivannut omaa tilaa. Alf on tekstannut minulle muutamaan kertaan. Toisella kerralla minusta tuntui ihan kivalta: voisin pysyä poissa mesestä, mutta hän kuitenkin olisi kiinnostunut minusta ja pitäisi huolen, etten pääsisi täysin eristäytymään. Tänään sitten sain toisen viestin, joka oli sen verran hämmentävä, että en edes vastannut siihen. Näin kylläkin ainoastaan siksi, että en tiennyt lainkaan, mitä siihen olisi voinut vastata!

Se oli kai melkein runo, poikkeuksellisesti kirjakielellä kirjoitettu ainakin, ja hän sanoi siinä, että jos voisi katsella, kun minä nukun ja silittää poskeani ja kertoa, kuinka paljon välittää. Mitä tuollaiseen pitäisi vastata? No, paitsi tietysti niin, että olisipa sellaisessa tilanteessa, niin voisi tehdä tälle toiselle samoin. Mutta jos ei haluaisi sitä, niin mitä sitten? Pitäisikö sanoa vain ”kiitos”? En tiennyt, mitä sanoa, joten päätin olla sanomatta mitään. Ääh. Mistä lähtien Alf on ryhtynyt romantikoksi...?

Alkaa väsyttää. Olen ottanut Ketipinorin jo ja nykyinen annos vaikuttaa siten, että jonkin ajan päästä sen ottamisesta, alan tuntea oloni hyvin väsyneeksi ja voimattomaksi. Käteni tulevat niin voimattomiksi, että minulla voi olla vaikeuksia pitää esineitä käsissäni pudottamatta niitä. Se on aika mielenkiintoista.

Mutta nyt on alkanut viimeinen lomaviikko. Luojan kiitos. Tämä kuukausi tuntuukin kestäneen jo vähintäänkin ikuisuuden. Nukkuminen ei kuitenkaan tunnu enää niin epämiellyttävältä, sillä olen nyt muutamana yönä nähnyt ihan kivaa unta. Tai no, en tiedä siitä kivasta, mutta mielenkiintoisia ne ainakin ovat olleet. Eivätkä liian pelottavia.

Viime yönä rakastuin johonkin tuntemattomaan poikaan, joka oli aluksi samassa junassa kanssani ja matkalla Pieksämäelle, mutta joka yhtäkkiä olikin meidän perheen autossa matkalla kotiin jostain sukujutusta. Hän istui keskipaikalla ja minä istuin omalla paikallani hänen oikealla puolellaan. Nukuin ja puoliunessa päätin nojata päätäni hänen olkapäähänsä. Hän silitti poskeani. Sitten yhtäkkiä hän olisin Tuomas Holopainen ja minä olin lukion (ja yläasteen) musiikkiluokassa ja edessäni istui Merry. Oli Nightwish-aiheinen tietovisa, jossa kysyttiin kamalan vaikeita kysymyksiä. Kysyttiin mm. kuinka monta kiloa ilotulitteita kului jossain tietyssä uudenvuodenjuhlassa. Ja sitten kuunneltiin biisejä ja piti laittaa kuunnellun biisin aloituslause ja kertosäe. Biisi oli vaikea, enkä tuntenut sitä oikein hyvin. Kertosäkeen sain melkein, mutta alkusäettä en. Vertasin vastaustani Merryn vastaukseen ja hän oli saanut enemmän kasaan. Katselin etukäteen seuraavaa kysymystä (”osa kaksi: mikä mahdollisesti saattoi ajaa henkilön moiseen käyttäytymiseen?”) ja ajattelin, että se biisi olisi taatusti Wish I Had An Angel.

Sitten yhtäkkiä se poika, johon rakastuin, olikin sarjakuvahahmo. En muista kaikkea, mitä siihen liittyi, mutta hän oli sarjakuvahahmo. Niin joo, ja tuossa yhteydessä kävi ilmi hänen nimensäkin. Daniel Vatanen. Älkää kysykö, ei se käy minulle yhtään enempää järkeen. Enkä ole edes varma, oliko se hänen sarjakuvanimensä, vai oikea nimi. Mutta hän kyseli minulta kuitenkin, että miten suhtauduin häneen nyt, kun tiesin totuuden, se oli minusta hankalaa, mutta muistaakseni mumisin hänelle vain jotain lyhyttä, jossa väitin, että ei se kauheasti ollut vaikuttanut.

Ja sitten yhtäkkiä olinkin pihalla lumisateessa ja syöksyin suureen lumipenkkaan. Merry huusi minulle jostain kauempaa, että kylläpäs Taru Sormusten Herraan on tullut jatko-osa, jossa on taisteluja ja kaikkea, ja että olisin typerä, jos en hyväksyisi sitä ja lukisi. Minä jankutin, että en halunnut, vaan että ainoa oikea TSH olisi se vanha TSH. Sitten huomautin, että J. R. R. Tolkienhan kirjoitti vain ne.

Sitten pudistelin itseni lumesta – tai ainakin yritin. Menin sisälle autooni ja käynnistin sen. Kaiuttimista alkoi kuulua Once –levyn Kuolema tekee taiteilijan, ja aloin laulaa sitä. Yritin lähteä liikkeelle, mutta kenkäsi olivat niin märät lumesta, että ne liukastelivat pois polkimilta. Pääsin vaivalloisesti liikkeelle ja yhtäkkiä olinkin Kuopiossa ja vielä ruuhka-aikaan. Ajoin jostain liittymästä ja jäin odottamaan, jotta pääsisin päätielle. Sitten yhtäkkiä tajusin, että olinkin liikkeellä pyörällä ja että minun ei tarvitsisi odottaa.

Poljin eteenpäin ihan vierasta seutua ja tulin jonkun koulun eteen, jossa oli paljon tuttuja oppilaita. Nanin ikäisiä tosin, mutta kuitenkin. Edelläni ajoi yksi tyttö, joka asuu melkein naapurissa. Ajattelin, että hänen kanssaan olisi sama matka. Hän ehdotti, että kuljettaisiin se yhdessä. Niin kuljettiinkin, kunnes tämän tytön kavereita tuli vastaan. Hän sanoi heille, että jatkaisi matkaa heidän kanssaan heti kunhan olisi käynyt minun kanssani kirjastossa katsomassa minun veljeni taideteoksia. Mentiin sitten sinne ja kierrettiin aluksi alakerrassa, vaikka tiesin, että veljen teokset olisivat yläkerrassa. Pelkäsin, että tyttö ei pitäisi niitä ollenkaan taiteellisina, joten pehmitin häntä selittämällä, miten minun mielestäni jokaisessa teoksessa, sellaisessa konkreettisesti epähienossakin, voisi olla jotain hienoa. Hän sitten laittoi minut valitsemaan joidenkin ala-astelaisten tekemistä samannäköisistä askarteluista kaikkein taiteellisempia.

Ja siinä se. Huomaatte, että tuossa ei ollut niin mitään järkeä, mutta ihan kivalta se tuntui. Ainakin tuo rakastumisosuus. Ja oli jännää, että Alf sitten päätti laittaa viestiinsä juuri samantyyppisen seikan. Paitsi että toisaalta harmittaa, kun en tunne samanlaista Alfia kohtaan. No jaa.