Tänään oli taas raskas päivä. Pyysin päästä juttelemaan omahoitajani kanssa ja sitten jotenkin päädyin itkemään ja surkuttelemaan itseäni. No, omahoitajani oli ainakin sitä mieltä, että voisin lopettaa sen Mirtazapinin heti tänään, kun olen ottanut sitä niin vähän ja kun se tuntuu olevan niin selkeästi yhteydessä siihen syömiseen. Minusta se oli aika yllättävää ja minusta tuntui vähän tyhmältä. Vastahan minä vähän aikaa sitten sanoin, että hah, mitä nyt parista kilosta, ei lääkkeitä pitäisi valita sellaisen takia, ihan tyhmää ja pinnallista. Mutta nyt kun olen itse kokenut, miten se vaikuttaa niin voimakkaasti, että syömishäiriöni alkaa ottaa tuhoisampia ilmenemismuotoja, niin olen hieman hämmentynyt.

En ole koskaan aikaisemmin oksentanut tahallani, en ikinä. Olen harkinnut ja olen jopa yrittänyt, mutta en ole koskaan ennen onnistunut siinä. Toisaalta ajattelen, että vau, nyt tiedän tuostakin kaikkea sellaista mitä ei olisi tullut mieleen, jotain, miten ei välttämättä kuulu kauheaa kakomisen ääntä, eikä oksennusta välttämättä edes aavista, vaan yhtäkkiä pelkästään oksennus purskahtaa ulos vähän samalla lailla kuin vesi-ilmapallo räjähtää. Eikä kättä ehdi ottaa pois kurkusta, eikä tajua välttämättä varautua niin, että kaikki ulostuleva osuisi vessanpönttöön.

Toisaalta sitten hirvittää aika paljon. Nyt kun olen tehnyt tuollaistakin, niin on kai taas pienempi askel tehdä niin uudestaan. Pelkään hampaideni puolesta, Nina on osastolla sanonut, että ei tarvitse kuin vetää pari viikkoa oksennellen, niin sitten on tehnyt jo aika lailla vahinkoa itselleen. Ja yllätyin siitä, että se vaikutti niin, että seuraavina aamuina oli kurkku kipeä, melkein niin kuin olisi ollut flunssa tulossa.

Ja minä itkin siellä keskustelussa sitä, että en usko, että tulevaisuudessa on enää mitään hyvää minulle. Selitin epämääräisesti sitä loistavaa oivallusta, kun Nan joskus kesällä sanoi, kun keskusteltiin uskonnosta, että vaikka hän kristittynä odottaakin maailmanloppua ja sitä, että sitten tulee Jumalan valtakunta, mutta että hän niin toivoisi, että se ei tulisi ihan vielä. Ja sitten vastakohtana minä, joka ajattelen, että kuolema on vain loppu, jonka jälkeen ihmiskone lopettaa toimintansa ja sähköimpulssit aivoissa loppuvat ja ihminen lakkaa olemasta, toivon, että tulisipa jo kuolema, koska näen elämän niin synkkänä.

Tuo on jotain, joka minusta tuntuu niin selkeästi havainnollistavan tilannettani. Vaikka miten järkeilen, tulevaisuus vaikuttaa minusta täysin lohduttomalta. Jaksan olla hengissä seuraavaan päivään vain ja ainoastaan jos en ajattele sitä. Jos en ajattele tulevaisuutta, niin voin olla suhteellisen rauhallinen. Mutta jos ajattelen tulevaisuutta, mitä tahansa, jotain haavettakin, jonka haluaisin toteuttaa, en voi välillä edes hillitä kyyneleitä. Kaikki hyvä tuntuu menneeltä ja mahdottomalta saavuttaa. Tuntuu siltä, että tulevaisuus on täysin paha, pelkkää kidutusta. Olisi se kidutusta tällaisenakin, mutta minä olen aika vakuuttunut siitä, että asiat menevät yhä vain huonompaan suuntaan.

Omahoitajani kysyi minulta sitten, että onko yhtään mitään, mitä voisi tapahtua, joka saisi minut näkemään tulevaisuudessa edes jotain valoisaa. Mietin, pyyhin kyyneleitä, keksin lopulta vastauksen, nieleskelin ensin vähän kyyneleitä, jotta pystyisin sanomaan sen kokonaan. Sanoin, että jos minulla olisi enemmän kavereita ja että voisin oikeasti tietää varmasti, että he ovat kavereitani.

Ettei tarvitsisi koko ajan stressata ja tuskailla sitä, että mitä sanon, mitä en sano, kuulostanko tyhmältä, vaikutanko tylsältä, eivätkö muut halua olla seurassani. Sitten sanoin, että olihan minulla Nan, mutta että hän ei oikeastaan tiennyt minusta yhtään mitään. Nykyään näen häntä aina parin kuukauden välein - jos käy hyvä tuuri. Hänellä on kavereita, joiden kanssa hän juttelee koulussa ja joiden kanssa hän käy konserteissa. Hänellä on poikaystäväkin. Varmaan hänen tilanteessaan onkin ihan okei, että minua näkee vain kerran parissa kuukaudessa. Mutta minulla ei ole oikein muita. No on niitä ihmisiä osastolla, mutta heidän seurassaan en oikein osaa olla. Pelkään koko ajan olevani tylsä ja tunnen itseni ulkopuoliseksi tai muuten vain vääränlaiseksi. Ja onhan täällä netissä joitain, mutta nekin ihmiset ovat netissä, enkä ole heistä yhtään varma, vaan stressaan heidänkin kanssaan jatkuvasti ja odotan peloissani, että joskus tuleekin vastaan päivä, kun olen heidän mielestään todella tylsä ja tyhmä.

Sanoin sitten omahoitajalleni, että se yksi netti-ihminen, jonka luonakin olin kylässä syksyllä, oli vain soittanut ja että hän aina välillä kysellä vaikka väkisin että olenko edes hengissä. Ja silloin kun minä selitin tuota, minä tajusin, että minä kannan kaunaa Nanille. Minä oikeasti kannan. En kanna kaunaa niinkään siitä, että hänellä on kaikki asiat niin paljon paremmin ja että hän on mielestäni päässyt todella vähällä verrattuna minuun. Joskus kyllä tuntuu tuskastuttavalta ja niin väärältä, että minä olen joutunut selviämään niin paljosta pahasta, mutta että en ole saanut mitään "maksuksi" siitä, kun taas Nanin elämä on melkeinpä täydellistä. Ei tietenkään täydellisen täydellistä ja osastolla ainakaan kukaan ei uskonut, kun mainitsin joskus ohimennen, että minulla on kaveri, jonka perhe on melkein täydellinen, mutta hyvin lähellä täydellistä.

Hän on ehkä joutunut tekemään enemmän työtä pärjätäkseen kuin minä (mutta hän on kyllä pärjännytkin sitten paremmin), mutta muuten tilanne on minusta epäreilu. Hänellä on mukava perhe ja vaikka minä olen kertonut paljon oikeita kurjuuksia omasta perheestäni, Nan ei ole koskaan kertonut mitään. Hän on sanonut, että ei heillä ole mitään sellaista pahaa. Ei ole lyöty eikä huudettu, ei pilkattu, ei uhkailtu. Ja Nan on läheinen sisarustensa kanssa - hän säestää sekä veljeään että sisartaan. Hän on läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa - etenkin äitinsä kanssa. Hän ei kuulemma voi pitää itsellään edes sellaista huolta, jos hänen kuukautisensa ovat jotenkin eri ajassa kuin normaalisti.

Nan sanoo aina tuon saman asian. Se tuntuu minusta pahalta, mitä Nan ei kylläkään varmaan tarkoita. Kyllä minäkin toivoisin, että olisi äiti, jolle kertoa tuollaista. Kerroin äidilleni, kun sain elämäni ensimmäiset kuukautiset - mihin hän suhtautui sanomalla "vai tollanenko susta on nyt tullu?" - ja kun sain elämäni toiset kuukautiset suunnilleen puoli vuotta ensimmäisten jälkeen. Tuolloin toisella kerralla sanoessani asiasta äiti vain tiuskaisi minulle, että mitä sitten. Minä olin kymmenenvuotias, mutta äiti ei ollut edes silloin tukenani, mutta Nan tulee melkein hulluksi pidättelemisestä, jos ei pysty sanomaan äidilleen esimerkiksi että hänen kuukautisensa ovat pari päivää myöhässä.

Ja mikä on ironisinta, Nan käyttää tuota juttua aina selittäessään, että hän voi kyllä hyvin kuvitella, miten rankkaa minulla on ollut salata kaikki ajatukseni ja tunteeni niin monta vuotta ihan kaikilta, kun hänestä itsestään jo tuollainen pikkuasiakin tuntuu todella raskaalta ja vaikealta. Ja minusta sitten aina tuntuu siltä, että juuri tuo esimerkki todistaa, että Nan ei voi ymmärtää.

Eikä hän pidä minuun yhteyttä. Ei kysele, olenko hengissä, ei edes, että mitä kuuluu tai onko minulla ollut raskasta. Siitä minä kannan kaunaa. Mikään muu ei haittaisi, ei Nanin täydellinen elämä, jota Nan odottaa enemmän kuin täydellistä paratiisia Jumalan valtakuntaa. Mutta miksei hän voi osoittaa minulle enemmän välittämistä? Hän tietää, ettei minulla ole suunnitelmia koskaan ja että pidän hänen seurastaan. Hän tietää, että minulla on hankala vaihe menossa, joten luulisi, että hän yrittäisi olla tukenani. Mutta ei hän ole. Miksei hän ole?

Joo, Nanilla on opiskelu ja on uudet kaverit ja on perhe ja on poikaystävä, mutta enkö minä ole mitään? Nanin kanssa tavataan lähinnä niin, että minä otan häneen yhteyttä ja kyselen, miten hänelle sopisi ja hänen mukaansa sitten tehdään. Ja kaikki muu menee edelle. En koko syksynä päässyt hänen luokseen kylään Tampereelle, koska jokaisena viikonloppuna hänellä oli jotain muuta. Joko joku oikeasti hyvä syy, tai sitten Tao oli tulossa lomille armeijasta tai Nan halusi muuten vain tulla kotiin. Yhtään noista kerroista ei voinut "uhrata" minulle.

Toki minä olen itse sanonut Nanille, että ymmärrän kyllä, että Tao menee minun edelleni ja että niinä viikonloppuina kun hän on lomilla, haluan, että Nan on hänen kanssaan, mutta se on oikeastaan vain puoliksi totta. Puolet minusta oikeasti ajattelee ja tuntee noin, mutta toinen puoli, sellainen vääränlainen itsekäs puoli, toivoo, että Nan sanoisi vaikka näin: "No Tao on kyllä tulossa silloin lomille armeijasta... Mutta mitäs siitä. Ei nyt yhdellä viikonlopulla ole väliä, ja sinäkin olet kaverini ja tärkeä minulle, niin mieluummin vietän sinunkin kanssasi vaihteeksi yhden viikonlopun."

Mutta ei Nan sano noin. Ei hän koskaan sano noin. En mitenkään halua ajatella Nanista pahaa, koska tiedän, että hän on ihana ihminen eikä tahallaan satuttaisi ketään. Silti minusta tuntuu pahalta, kun Nan ei ota yhteyttä. Joo, en minäkään ota, mutta minä olenkin sairas. Minä kyllä haluaisin pitää yhteyttä vaikka kaikkiin ihmisiin koko maailmassa, mutta olen niin väsynyt, että pienetkin asiat tuntuvat kauhean haastavilta. Mutta vaikka en jaksaisi olla sosiaalinen, niin minä oikeasti arvostan sitä, että ihmiset kyselevät, jos minusta ei kuulu. Kyllä minä haluan ja yritänkin pitää yhteyttä ja nähdä itse vaivaa, mutta ne pikkuruiset eleet eivät lainkaan pysty kuvastamaan sitä, miten paljon kiitollisuutta tunnen sellaisia ihmisiä kohtaan.

Tietysti on helppoa, jos tietää tarkemmin, mitä käyn läpi ja jos ymmärtää, miten sellaisessa tilassa olevaan ihmiseen pitäisi suhtautua, mutta minun tekee siitä huolimatta mieli sanoa, että ei se ole mikään puolustus Nanille. Minä olen Nanin kaveri ja olen kipeä ja väsynyt ja tarvitsisin tukea varmaan enemmän kuin koskaan. Siitä huolimatta Nan jättää yhteydenotot minun niskoilleni, eikä ole valmis tekemään minulle tilaa kalenteriinsa. Jos haluaisin viettää vaikka vain yhden rennon viikonlopun Nanin kanssa jutellen niitä näitä, niin minun pitäisi buukata Nan monta kuukautta etukäteen.

Ja minä vihaan small talkia. Olin hakemassa tänään sen pandemiarokotteen ja sitten se pistäjä alkoi jostain syystä small talkaamaan. Ja nähtävästi on vain yksi kysymys, jota minunikäiseltäni ihmiseltä voi kysyä: "Opiskeletko vai oletko töissä?" Olen ihan varma, että olen valittanut tuosta aikaisemminkin, mutta valitanpa taas. Ihmiset kysyvät liikaa ja samalla liian vähän. Jos he eivät kysyisi, mitä teen, niin minun ei tarvitsisi antaa vastausta, joka olisi täysin hyväksyttävä. Jos kysytään opiskeleeko vai onko töissä, niin ei siinä oikein ole kolmatta vaihtoehtoa. Eivätkä he kysy sitten lainkaan mitään sen jälkeen, kun sanon, että itse asiassa minä olen juuri nyt sairauslomalla. Jos he kysyisivät, niin sitten voisi selittää, että se on burn-out/masennus ja sitten jos vielä selittäisi lisää, niin sitten he ymmärtäisivät, eivätkä tuomitsisi minua ja pitäisi laiskana tai muuten vain outona hyypiönä.

On surullinen olo taas. Iltapäivästä lähtien on ollut väsynyt ja vähän tokkurainen olo, kun itkin niin paljon siellä osastolla, että sen jälkeen kaikki voimat olivat menneet. Pitäisi kyllä mennä kai nukkumaankin, mutta ei vielä huvita. Yritän turruttaa aivojani vaihteeksi Täydellisillä naisilla netistä, jotta unohtaisin sen, että turha mennä nukkumaan, koska turha herätä huomenna, koska ei tule koskaan olemaan enää mitään tärkeää ja merkityksellistä, vaan pelkkää pahaa ja tyhjyyttä, eivätkä ihmiset oikeasti edes kaipaisi minua, jos kuolisin, koska kaikilla on joku tärkeämpi. Jotkut ehkä jäisivät kaipaamaan vähän, sillä lailla kuin kaivataan jotain etäisehköä tuttavaa, jonka kanssa ollaan yhteyksissä hyvällä tuurilla pari kertaa kuukaudessa.