9 PÄIVÄÄ KIRJOITUKSIIN!!!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä olen miettinyt taas armeijaa jonkin verran. Olen aloittanut taas itserääkkäämisen (eli kuntoilun) vähän armeijaa silmälläpitäen, koska jos joskus menen sinne, niin parasta hankkiutua edes johonkin kuntoon tarpeeksi aikaisin.

 

Huomasin kuitenkin, että minun suhtautumiseni armeijaan on hyvin ristiriitainen. Toisaalta se tuntuu kiinnostavalta ja jännittävältä, mutta toisaalta minä vihaan sitä. Aina kun ajattelen armeijaa, en voi olla ajattelematta sitä, että NN:nkin täytyy mennä armeijaan. Kuulin joskus ajat sitten, kun hän keskusteli aiheesta herra Aksun kanssa. NN vaikutti hyvin kiinnostuneelta armeijaan menosta. Sitten herra Aksu huomautti hänelle, että sittenhän hänen tukkansa lähtee. Enkä minä kuullut, mitä NN vastasi.

 

Se on jotenkin tyhmää ja pinnallista, mutta melkein toivoisin, että NN suorittaisi armeijan siviilipalveluksena, koska sitten hänen ei tarvitsisi leikata hiuksiaan. Se on maailman tyhmin asia, että armeijaan menevien miesten pitäisi leikata tukkansa! Eikö nyt sentään olla jo 2000-luvulla?!? Prkl. Kyllä minä itse voisin periaatteessa luopuakin hiuksistani, jos naisten pitäisi (ja minun hiukseni eivät ole lyhyet, eivät ole olleet yhtään lyhyet kuin viimeksi joskus 5-vuotiaana), mutta tuntuu käsittämättömän kauhealta, että NN:ltä leikattaisiin hänen hiuksensa.

 

Joo, satun tykkäämään ihan tajuttomasti hänen hiuksistaan. Ja siitä, miten hän itse suhtautuu niihin... Ei yhtään niin kuin muut pitkätukkaiset pojat. Hmm... Tai ehkä vähän. Olen viime aikoina laittanut merkille, että kaikki pitkätukkaiset pojat tuntuvat melkein kuin leuhkivan hiuksillaan. Herra Entti, joka istuu vieressäni biologiantunneilla, avaa tuskastuttavan usein poninhäntänsä, levittelee hiuksiaan ja tekee uuden (täsmälleen samanlaisen) poninhännän. Ja yhdellä kemiantunnilla herra VL käytti varmaan vartin siihen, että hän opettajan selittäessä jostain päivän aiheesta, harjasi hiuksiaan. Siis oikeasti! Joku poika harjaa hiuksiaan puoli ikuisuutta koulussa kaikkien nähden! Se ei voi olla kovin normaalia.

 

Mutta NN on ihan eri asia. Hänen hiuksensa ovat ihan eri asia kuin herra Entin tai VL:n. Entin hiukset ovat sellaiset likaisenvaaleat ja näyttävät ylikarheilta ja kamalilta. Herra VL:n hiukset ovat mustat (värjätyt) mutta kiharat. Ei mitenkään siistiä. Mutta NN:n hiukset ovat juuri täydelliset. Vaikka ne ovatkin nykyisin varmaan 1/3 ruskeat ja 2/3 mustat, koska hän ei ole värjännyt tukkaansa ikuisuuksiin, niin hänen hiuksensa ovat siitä huolimatta mahtavat. Okei, vähän sellaiset hauraan näköiset ja vähän latvasta kihartuvat nykyisin, mutta silti mahtavat. Ja joskus hän sotkee hieman hiuksiaan (ei mitenkään tyhmästi, vaan söpösti, eikä mitenkään usein) ja joskus hän sitten siirtää ne silmiltään. Ja näyttää kaiken aikaa käsittämättömän mahtavalta.

 

Eikä minulla ole pakkomiellettä kenestäkään, tietäkääkin. Krhm. Pitäisi varmaan taas rajoittaa hänestä puhumista, kun jos pääsen vauhtiin, voin jauhaa hänestä vaikka miten kauan. Hänessä ei ole suunnilleen yhtään mitään, mistä en pitäisi. Okei, hänen ihonsa ei ole täydellisen virheetön (vaan hän näyttää kärsineen aikaisemmin aknesta, mutta nyt se on paljon parempi myös), mutta se ei haittaa yhtään. Niin joo, ja hän pureskelee kynsiään, mikä ällöttää minua. Minä en ole ikinä pureskellut kynsiäni, enkä vain pysty käsittämään ihmisiä, jotka jäystävät kyntensä sellaisiksi kaameiksi Elijah Wood –kynsiksi. Hänen pikkuveljensä ei pureskele kynsiään. Höh. Minä jotenkin tykkään käsistä.

 

Mutta mutta. Kirjoitukset lähestyvät ja se stressaa minua aika kauheasti. Nyt on ensimmäinen päivä, kun on alle 10 päivää kirjoituksiin. Olen ihan hermoheikko jo. Aluetutkimus on ihan kesken ja minun pitäisi tänään jotenkin ihmeessä väsätä se aika lailla valmiiksi. Olen lukenut koko alueen jo ja nyt olen aloittanut uudelleen läpilukemisen ja teen samalla omat muistiinpanot asioista, jotka näen tarpeellisiksi muistaa (ja joita en muista varmasti ennestään). Onhan meillä tehty koulussa muistiinpanot, mutta ne ovat kuitenkin kauhean laajat ja välillä siellä on sellaisia itsestäänselvyykiä ja lisäksi opin paremmin, jos teen muistiinpanot. Tai ainakin toivottavasti. Olen kylläkin tehnyt ensimmäisestä kurssista muistiinpanot jo ykkösellä, mutta nyt teen uudestaan. Minun on pakko saada vähintäänkin E.

 

Muutenkin kaikki tuntuu liittyvän nykyisin kirjoituksiin. Matikassa harjoitellaan YO-kokeiden tekemistä ja minä suureksi yllätyksekseni jäin ensimmäisessä harjoituskokeessa (viime kevään kirjoitukset) vain pisteen päähän B:stä.

 

(Ja tähän väliin voisin lykätä muistisääntöni noista kirjaimista, kun voi olla, että kaikki eivät tiedä niitä. Minulla oli itsellänikin vaikeuksia muistaa ne, samoin oli Nanilla ja nykyisin Nan käyttää minun (jotenkin epäloogista) muistitekniikkaani.

 

En siksi tulee ajatella sanaa ”lembas”. Siis haltialeipä TSH:sta (mikä yllätys, Amian muistisääntö liittyy TSH:hon). Kirjaimet eivät kuitenkaan ole parhausjärjestyksessä L, E, M, B, A, S, mutta melkein. Ne ovat L, E, M, C, B, A, I.  I:stä muistaa helposti että se on huonoin, ässää ei ole (joka on Amialle suuri helpotus, koska hän ei tykkää ässän sanomisesta) ja ”lembasin” tavuväliin tulee C. Joo, minä ja minun muistisääntöni.)

 

Tavoitteenani on pitkästä matikasta siis C, ja joten jos jo ensimmäisen harjoituksen perusteella sijoittuisin aivan B:n tuntumaan, minulla olisi kaiketi ihan realistiset mahdollisuudet C:hen. Äidinkielessäkin putosi suunnaton paino harteilta, kun me saatiin ensimmäinen aine takaisin. Se opettaja laittoi ne kaikki numerot taululle, jotta voisimme verrata itseämme siihen, mikä se taso oli. Sitten hän sanoi, että meidän ei kannata pelästyä, jos saamme huonomman numeron kuin viime vuonna, koska hänellä on aika tiukka arvostelu. Hän sanoi sitten, että ainakin se antaa meille sitten paremman pohjan kirjoituksiin, koska kirjoituksissa se arvostelu on myös aika tiukka.

 

Minä olin ihan kauhuissani, kun hän sitten jakoi niitä aineita. Ajattelin mielessäni, että kunhan vain saisin vähintään 7½:n, niin olisin tyytyväinen. Siitä olisi hyvä lähteä parantamaan. Sitten minä sain sen minun aineeni ja melkein purskahdin itkuun, kun näin sen numeron, jonka sain. 9½. Parempi kuin viime vuonna kertaakaan (jumitin tuskastuttavasti 9+:ssa, vaikka miten yritin). Ehkä nyt voi sitten oikeasti ajatella, että minulla olisi mahdollisuuksia L:ään, jos vain pidän tämän tasoni, enkä kirjoituksissa söhellä mitään.

 

Olen myös tullut ulos kaapista Nightwishin kuuntelun suhteen. Yhtenä aamuna, kun Nan tuli kouluun, hän kuunteli musiikkia. Sitten ruokalassa meillä tuli keskustelu siitä, mitä musiikkia hän kuuntelee. Hän kuuntelee pääasiassa Sonata Arcticaa ja Nightwishia (ja hieman Lordia). Sitten joitain yksittäisiä biisejä muilta. Kun olimme joskus kesällä keskustelleet Nightwishistä (kun olin heillä ja hänen pikkuveljensä huudatti sitä huoneessaan), niin olin ylijyrkästi liioitellen ja vitsaillen kieltänyt, että kuuntelisin Nightwishia (tyyliin: ”Minäkö kuuntelisin heviä? Hyihyihyi, pois se minusta!”). Nyt Nan sitten katsoi minuun ja kysyi vakavasti, että tykkäsinkö minä Nightwishista.

 

Minun reaktioni siihen oli ”mmmmhmhm”, mutta sanoin sitten, että oli se ihan hyvää. Ei sellaista heviheviä, vaan melkein niin kuin leffamusiikkia. Sitten sen jälkeen, kun tulimme ruokalasta, Nan kaivoi MP3-soittimensa repusta ja me istuimme penkille ja kuuntelimme yhdessä niitä biisejä. Nan sai minut jopa kuuntelemaan hieman Sonata Arcticaa, mutta ei oikein iskenyt. Se on sama kuin useimmissa metall-biiseissä: se kuulostaa hyvältä niin kauan kunnes laulu alkaa. Keskustelimme sitten suosikkibiiseistämme ja kävi ilmi, että minä ja Nan tykätään aika lailla eri biiseistä. On meillä yhteisiäkin suosikkeja, mutta on sitten niitä biisejä, jotka minun mielestäni ovat ihan käsittämättömän mahtavia, mutta joista Nan ei tykkää yhtään ja toisinpäin.

 

Olen myös ajatellut tavallista enemmän seuraavaa lomaa, joka on syysloma. Ihmeiden ihme: minulla on jotain suunnitelmia syyslomaksi. Menen äitini mukaan hakemaan veljeäni hänen opistoltaan Lahden läheltä ja sen edellisen päivän vietän joskus iltapäivästä seuraavaan aamuun yhden netti-ihmisen luona. Jotenkin hermostuttavaa, mutta ei silti niin paljon mitä ajattelin sen olevan. Jotenkin vain tuntuu hermostuttavimmalta se, mitä muut ihmiset ajattelevat siitä. Minä, epäsosiaalinen ja eristäytyvä ihminen menen vapaaehtoisesti jonnekin toisen ihmisen luo kyläilemään.

 

Toisaalta kai tämä on vain osoitus siitä, että en ole netti-ihmistenkään suhteen niin kovin erilainen, mitä olen IRL. Minä en luota kovin helposti kehenkään. Ja vaikka luottaisinkin joidenkin asioiden suhteen, niin sellaiset ihmiset, joihin luotanluotan ihan yleisesti, ovat hyvin harvassa. Niin netissä kuin IRL-elämässäkin. En ikimaailmassa olisi menossa tämän netti-ihmisen luo syyslomalla, jos en olisi hankkinut silloin joskus viime keväänä Messengeriä. En ole oikein vieläkään Messengerin suuri ystävä, koska se on liian... Mitään ei voi sanoa yleisesti kaikille, vaan kun jotain jollekin sanoo, niin se pitää sanoa suoraan toiselle ja samalla sitten ikään kuin velvoittaa toisen vastaamaan, ja minun mielestäni se on äärettömän epämukavaa.

 

Tämänkin netti-ihmisen suhteen oli aluksi hankalaa ja vaikeaa keskustella, mutta jotenkin se alkoi sitten sujumaan paremmin. Minulla ei ole oikeastaan lainkaan käsityksestä, missä vaiheessa siitä hänen kanssaan keskustelemisesta tuli helppoa, mutta yhtäkkiä vain tajusin, että vitsit, eihän tämä olekaan enää vaikeaa ja hermostuttavaa. Muiden kanssa se kyllä on vieläkin vähintäänkin yhtä hermostuttavaa (en kyllä mitenkään erityisen usein keskustele kenenkään muun kanssa mesessä, mutta silloin harvoinkin). Minä suunnilleen hakkaan päätäni seinään ja näprään kaikkea irtainta tavaraa, mitä saan käsiini ja yritän keksiä jotain sanomista. Joskus teen itselleni apusanalistan etukäteen, jotta voin keskustelun aikana aivojen lyödessä hermostuksissa tyhjää katsoa jonkun asian, mitä voisin ehkä sanoa/kysyä/huomauttaa. Se on melkein kuin keskustelisi ihmisten kanssa IRL. Mutta IRL ei voi pitää apusanalistaa eikä voi hakata päätään seinään, vaan se osa sanomisen keksimiseen tarkoitetusta energiasta menee edes osittain hermostuneisuuden salaamiseen.

 

Välillä minä nyt sitten mietin, että mitä pirua minä oikein ajattelen, kun olen menossa jonnekin aika lailla vieraan ihmisen luokse. Ja vielä vapaaehtoisesti. Se tuntuu ajatuksena kuitenkin kivalta. Se on melkein kuin tapaisi jonkun kirjekaverin. Kirjekaveritkin ovat minulle todellisempia kuin netti-ihmiset. Jotenkin outoa. Hmm. Kirjekaveri on kaveri, joka asuu kaukana, ja jonka kanssa pidetään yhteyttä kirjeitse ja mahdollisesti puhelimitse myös. Netti-ihminen on... No, netti-ihminen. Paitsi tämä yksi tietysti. Hänelle pitäisi varmaan keksiä kokonaan oma kategoria tai jotain.

 

No joo, ei tule mieleen mitään muuta erityistä. Tämäkin tuli kirjoitettua taas Wordiin, mikä ärsyttää jonkin verran. Saa nyt nähdä, mitä tälle näytölle voi tehdä, vai voiko mitään. Parempi voida. Muuten hankaloittaisi elämääni suuresti, jos en voisi olla netissä enää suunnilleen lainkaan (Kylä ja Vuotiskin ovat ihan vääristyneitä *itkee*). Joo, halusin vain selventää, että en ole siirtynyt viha-vaiheesta hyväksymis-vaiheeseen, vaan jumitan yhä edelleen itsepäisesti siinä viha-vaiheessa.

 

Mutta ai niin joo! Piti sanoa jo ikuisuus sitten (silloin kun netti hajosi), että lisäsin ihmisiä tuonne oikealle marginaaliin. Minulle ehdotettiin sitä, joten ajattelin sitten, että varmaan olisi selvyyden vuoksi parempi tehdä niin myös. Saa valittaa jos tuntuu siltä. Ja lisäksi nykyisin kommenttien kirjoittamiseksi teidän täytyy näpytellä kirjaimet siitä laatikosta. Pakko oli laittaa sellainen, kun vanhoihin kirjoituksiin tulee vaikka mitä automaattista englanninkielistä roskakommenttia. Tuo kommentointi ei siksi toiminut vähään aikaan, mutta nyt se on korjattu sekin. Joo, tässä tämä.