Se on ohi. Tauko. Huh huh, olipas pitkä tauko, oikein viisi päivää. Mutta sehän on Amialle mukamas niin iso asia. Huh huh.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta minä vain mietin, että mitä hemmetin itua on pitää jotain taukoa itsensä etsimiselle, kun kerran on tullut jo hyvin selväksi, että minä en löydy. En ole tehnyt mitään. Valvon vain aamuun asti ja nukun sitten iltapäivään. Ja hereilläoloajan istun tietokoneella ja katselen Lostia päivät pitkät ja teen kaikkea pientä ja tyhmää. Lakkasin eilen kynnet. Ensiksi tummanvioleteiksi. En tykännyt väristä. Sitten poistin sen värin. Sitten lakkasin kynteni vaaleanvihreiksi. Nyt en pidä siitäkään väristä.

 

Minä vain istun koneella ja syön ja syön ja syön. Koko päivän minä melkein syön jotain koko ajan. Niin kauan, että tulee huono olo. Sitten odotan hetken ja sitten syön taas lisää niin kauan että tulee huono olo ja niin edelleen ja niin edelleen loputtomiin. Olen taas huippupainossani. En ollut lakkiaisissakaan mikään sellainen -11 kiloinen laiha ja kaunis, vaan hädin tuskin -2 kilossa oleva ruma ja läski ällötys.

 

Eikä minulla ole ketään jolle puhua. Tänäänkin menin hakemaan minulle yo-rahoina talletetut rahat paikkakunnan toisesta pankista ja sitten menin tallettamaan kaikki yo-rahani ja shekkini siihen pankkiin, jossa minulla on tili. Molemmissa pankeissa oli lahja minulle: kuppeja, joissa oli aina sen kyseessä olevan pankin logo. Mutta ihan hienoja. Minulla on jo paljon kuppeja, aterimet ja taulu uuteen asuntooni.

 

Ja huvitti muuten tänään taas viiltää saksilla uusi haava ranteeseen. Minä vihaan itseäni. Olen ajatellut yli kuukauden, että pitäisi laihduttaa, pudottaa painoa edes sinne -6 kiloon, jonka saavuttaa ilman kauhean suuria ponnisteluja. Mutta ei. Minä olen vain läski. En edes yritä. Kun tekee mieli syödä jotain, niin syön jotain. Ja se on koko ajan. Ei minulla ole oikeastaan nälkäkään, minua vain huvittaa syödä. Ja minulla on tämä uusi tukkani, jolle en osaa tehdä mitään. Se on niin ruman värinenkin ja kuvottava. Miksei minulla voi olla sellaisia hienoja platinanvaaleita hiuksia, jotka menevät juuri oikein? Olen vain liian iso, liian lihava ja liian ruma mihinkään.

 

En tarkista kännykkääni enää. En tiedä edes missä se on. Se on äänettömällä jossain ainakin. Siitä olen sentään varma. Mutta siltikin, tänään heräsin ihmeellisesti ennen puoltapäivää, koska näin unen. Siinä oli ensin pääsykoe, jossa oli ihan outoja kysymyksiä. SK oli siellä, joka oli minusta ihmeellistä. Sitten oli yo-juhla koululla. Me mentiin jonossa ja meille annettiin shampanjaa jo siellä juhlassa. NN:kin oli siellä. Minä halusin jostain syystä toisen lasillisen shampanjaa (kuten moni muukin otti), mutta NN lähti. Yritin päästä mahdollisimman nopeasti sieppaamaan sen shampanjalasin päästäkseni NN:n perään ennen kuin hän ehtisi päästä liian pitkälle. Shampanja kuitenkin loppui kesken juuri minun kohdallani. Vilkaisin äitiin ja veljeen, jotka olivat salin toisella seinustalla ja heiluttivat minulle. Minä lähdin juoksemaan siihen suuntaan, jonne NN oli mennyt. Siihen minä heräsin.

 

Ja tänään tilattiin ne hienot yo-kiitoskorttikuvatkin. Ja minä ostin sen ryhmäkuvan. Ensimmäinen ajatus: Hemmetti soikoon, näytän taas vaihteeksi idiootilta. Toinen ajatus: Onkohan NN:llä tämä sama kuva ja näkeeköhän hän sen, että minulla on silmät kiinni. Se kuva on sinänsä ihan hieno. Tarkka ja kaikkea. Minäkään en ole siinä niin epäonnistunut kuin esimerkiksi luokkakuvassa, jossa minulla oli tukka sotkussa ja silmät puoliksi kiinni, joka sai minut näyttämään juuri ojasta heränneeltä pummilta.

 

smileyface.png

 

Tuossa se on. Näytän joko siltä, että itken tai sitten että nukun. Tai vähän molempia yhtä aikaa. Yleensä kuvissa minä aina hymyilen kuin hangonkeksi. Se on minun juttuni. Ei ole yhtään ainutta luokkakuvaa, jossa en hymyilisi. Suurimmassa osassa se hymy näyttää jotenkin ihan tyhmältä tai naurunpidättelyltä, mutta kuitenkin. Tuossa en hymyile. Ensimmäistä kertaa koko Amia-historiassa ihmiset näkevät Amiassa jotain muutakin kuin pelkkää hymyä. Reunimmaisena koko rivissä ja katsoo poispäin, sinne, missä ei ole yhtään ketään. NN:llä on puolestaan se hänelle ylityypillinen ilmeensä: jotain kärttyisän ja vihaisen väliltä.

 

Yleensä ihmiset eivät enää hymyile niin paljon luokkakuvissa lukiossa. Minä olen ollut aina suunnilleen ainoa meidänkin luokasta, joka on hymyillyt niin että hampaat näkyvät. Se olen ollut minä. Muutenkin aina. Tunneilla, käytävillä Nanin kanssa... Aina se, joka hymyilee ja nauraa, kun jotain hauskaa tapahtuu. Vaikka koko maailma tuntuisi kasaavan kaikki esteet minun tielleni, minä olen ollut aina se, joka hymyilee. Mutta näköjään en tuossa kuvassa sitten enää.

 

Joskus jossain Prisman dokumentissa opetettiin erottamaan oikea hymy feikkihymystä. Minä olen siitä lähtien miettinyt, että voisiko minun todellisen hymyni erottaa feikkihymystä. Minä en usko. Ja sitä paitsi minä olen hymyillyt liian paljon jo, niin se tulee automaattisesti joissain tilanteissa, hymyilytti sitten eli ei.

 

Eilen – tai ehkä se oli jo toissapäivänä (tai ehkä jopa sitä edellisenä, en ole oikein perillä päivistä) – menin nukkumaan vähän neljän jälkeen. Ikkunani oli auki ja juuri kun olin saamassa unen päästä kiinni, heräsin siihen, että joku lintu luikautti laulunsa juuri jossain ikkunani vieressä. Se toimi vähän kuin herätyskellona. Sitten kun taas meinasin nukahtaa, niin sama lintu luikauttaa saman laulunsa niin kovaa, että se saa minut pomppaamaan melkein ilmaan. Piti mennä sulkemaan ikkuna.

 

Olin myös mökillä. Leikkasin nurmikkoa ja valvoin yöllä ja katsoin Lostia kannettavaltani. Otin myös auringonlaskukuvia, vaikka normaalisti vihaankin niitä. En tykkää siitä, kun aurinko laskee, vaan siitä, kun se nousee. Mutta otinpahan kuvia kuitenkin. Vesi oli kauhean matalalla. Se oli kuitenkin lämmintä. Silloin kun olin auringonlaskun aikaan rannassa, se oli jo lämpimämpää kuin ilma. Silloinhan tulee aina sitä sumua veden pinnalle. Vain veden pinnalle, ei muualle. Se näyttää kauniilta. Ja vesi tuntui ihanan lämpimältä. En uinut, mutta kastoin toista jalkaani.

 

auringonlasku1.png

 

Tuo on oikeaa vettä. Ei mitään järvivettä, vaan meri. Tyyni meri, jonne aurinko laskee. Tuo on melkein sama kuva kuin siinä Nanin maalaamassa taulussa. Vesi heijastaa kaiken täydellisesti kuin jossain tietokonemuokkauksessa. Ja metsä näkyy mustana.

 

auringonlasku2.png

 

Zoomillakin saa jonkinmoisen kuvan auringosta. Siinä näkyy niitä kiviäkin, jotka pistävät merestä aina, oli vesi sitten miten korkealla tahansa ja ne pitää kiertää. Lokit istuvat niillä aina suurina parvina. Tuolla kauempana on vastaranta. Tämä on vain tällainen pieni... Salmi? No sellainen melkein umpinainen pallomainen juttu kuitenkin, josta menee sellainen rako avomerelle kuitenkin.

 

auringonlasku3.png

 

Siinä ranta. Tuo on yleensä kylläkin veden alla, mutta nyt ei ollut, niin halusin sitten kyykkiä siellä rannassa ja yrittää ottaa kuvia lähempää vedenpintaa. Auringonlaskut saavat minut kuitenkin surulliseksi. Koska kun aurinko laskee, niin sitten tulee pimeä. Pimeä ei ole kiva.

 

Se ranta ei ole mikään hieno hiekkaranta, vaan se pohja on jotain... Jotain saven ja hiekan väliltä. Sellaista ihan hienoa hiekkaa, josta on kauhean vaikea erottaa silmin niitä rakeita. Sinne varastoituu kauheasti ilmaa ja jos johonkin koskemattomaan rantapenkereeseen astuu, niin hyvällä tuurilla siihen pehmeään ja ilmavaan hienoon hiekkaan voi upota melkein polvea myöten. Ei ole kivaa. Mutta jos sitä tallaamista tekee jatkuvasti, niin sitten se muuttuu melkein kivikovaksi. Ja tietysti siinä törröttää kasveja ja on kaikkea levää ja sellaista. Ei mikään ihannekuvattava, mutta minusta se on kaunis. Täynnä linnunjälkiä.

 

Me nähtiin linnunpoikasia myös. Merihanhen poikasia täsmälleen. Sellaisia korkeintaan viikon ikäisiä harmaita palleroita, jotka käveli meidän pihan poikki. Siellä on paljon hanhia. Nähtiin kolme jänistä myös. Metsäjänistä, ei rusakoita. Yksi niistäkin oli ihan pikkuinen vielä. Ja siellä oli perhosia. Jonkinlaisia yökköjä. Ne tulee aina meidän niitylle iltaisin, kun ruoho on jo kasteista.

 

Siellä on muutenkin paljon lintuja. Minä tykkään linnuista, mutta en silti tykkää olla siellä yhtään. Olen nähnyt siellä, miten iljettävä monijalkainen örkki kiipeää vedestä ja nousee meidän kuistin kaiteelle ja tarraa jaloillaan siitä kiinni. Ja kun olen katsonut sitä örkkiä, niin se vain on ollut siinä ja liikahdellut vähän kouristelevan näköisesti ennen kuin sen pään taakse on tullut reikä, josta on tullut ulos sudenkorento, joka on kuivatellut siipiään hetken ennen kuin se on lentänyt pois. Sitten syksyisin katselin pienenä kauhean surullisena, miten lehdet tippuivat puista ja miten meressä kellui joukoittain jo kuolleita tai kuolevia sudenkorentoja, joita minä yritin pelastaa jollain pitkällä tikulla.

 

Olen nähnyt, miten emotelkkä kutsuu poikasiaan ja ne hyppäävät pöntöstä. Ja kun kaikki eivät ole olleet tarpeeksi vahvoja hyppäämään pois, eivät vaikka emo on tullut monta kertaa niitä hakemaan, minua on surettanut niiden puolesta niin paljon, että kun emo oli lähtenyt, olen kurkistanut pönttöön ja sitten varovasti ujuttanut käteni sisään ja auttanut jäljelle jääneet poikaset ulos. Ja sitten hetken iloinnut jälkeenpäin, kun olen laskenut telkkäpoikueen ja todennut, että ne minun ulosauttamani poikaset olivat löytäneet emonsa, mutta muutamien päivien päästä surrut taas lisää, kun olen tajunnut, että poikasten määrä on laskenut takaisin alkuperäiseen.

 

Olen nähnyt mehiläishaukan istumassa puhelinlangalla ja nappaamassa ohilentäviä sudenkorentoja. Merikotkan lentämässä korkealla taivaalla pelkkänä pisteenä. Metson tepastelemassa polleana pihan läpi. Väistänyt rantasipin pesää. Soutanut saareen ja nähnyt vastakuoriutuneen lokinpoikasen kivikossa. Nähnyt kaikkia muita lokkeja suuremman yksijalkaisen merilokin, joka oli tullut ottamaan osansa kalanperkeistä. Olen nähnyt oravan, joka on kantanut poikastaan. Kyykäärmeen, joka luikerteli vastaan.

 

Olen viettänyt useita tunteja istuen pienenä keppini kanssa mökin entisen kuistin (nyt se on jo purettu) reunalla suoraan räystäspääskyjen pesien alapuolella valmiina auttamaan, jos tervapääskyt tulisivat (ne aina tulivat ja hyökkäilivät pesään ja muutamaan kertaan saivat pesiä tippumaankin). Olen joutunut melkein tikattavaksi, koska yritin auttaa haavoittunutta lokkia, joka sitten nokkaisi minua pahasti. Olen leikannut nurmikkoa ties miten monta tuntia ja pysähtynyt kymmeniä kertoja, kun olen nähnyt edessä sammakon. Olen kiertänyt sen ja sitten napannut käteeni, ja sitten vienyt jonnekin turvalliseen ojaan. Yksi oli kauhean pieni, ihan pikkuinen. Minäkin olin silloin pikkuinen. Minä annoin sille nimeksi Arthur Conan Doyle.

 

Ja yhtenä juhannuksena tein juhannustaian, menin niitylle ja kuljin ojan viertä rantaan asti löytääkseni seitsemän erilaista kukkaa. Löysin ne ja sen jälkeen laitoin ne yöksi tyynyni alle. Seuraavana aamuna heräsin ja muistin nähneeni unta. En muistanut unesta ketään muuta kuin herra Tumpin. Totesin heti, että kylläpäs on harvinaisen hyvä vitsi ja mietin, että pitäisi kertoa Merrylle, joka oli niin taikauskoinen.

 

Olen soutanut keltaisella Särki-veneelläni Qaron kanssa. Sain ottaa sen mukaan ja mennä ihan yksin. Minä olin silloin kai ala-asteella. Qaro tykkäsi siitä. Se ei istunut koskaan paikoillaan, vaan käveli ympäri venettä ja kurkotteli laitojen yli saadakseen napattua veden pinnalla näkyviä leviä ja melkein kaatoi koko veneen. Se sai kerran saaliiksi oikein ison ahvenvita-levän. Joskus se joi merivettä. Siitä se meni hassuksi ja säntäili ympäriinsä ja veti korvat taakse ja näytti vähän rotalta.

 

Ja olin kauhean monta kertaa mukana äidin ja isäni kanssa viemässä verkkoja. Minä istuin veneen nokassa ja uitin kättäni vedessä. Välillä aallot olivat kauhean korkeita. Äiti opetti, että joka kymmenes aalto on aina isompi kuin ne yhdeksän muuta. Joskus oli vaahtopäitä ja kerran niin valtavia aaltoja, että vene mahtui kokonaan pituuspäin kahden aallon väliin. Se oli hurjaa. Joskus pelotti, kun vesi oli syvää tai aallot kauhean isoja tai jos isäni meni sen yhden saaren ohi kohti avomerta. Sen saaren jälkeen ei ollut enää mitään, vaan pelkkää merta. Jossain kymmenen kilometrin päässä oli majakka, joka ei ollut enää toiminnassa. En koskaan käynyt siellä, koska minua pelotti mennä sitä saarta edemmäs. Heti kun se saari ei ollut enää suojaamassa, aallot kasvoivat valtaviksi ja vesi syveni niin, ettei pohjaan nähnyt enää kunnolla.

 

Ja kerran naapurit lähtivät veneellä ilman pelastusliivejä. Humalassa. Vene kaatui kaukana rannasta. Minä olin tulossa soutelemasta, kun he lähtivät merelle. Sitten kun olin soutanut rantaan ja sitonut veneeni kiinni tolppaan niillä hienoilla merimiessolmuilla, jotka äiti oli opettanut minulle, kuulin, miten jossain kaukana joku huusi apua. Juoksin kivisen aallonmurtajan päähän ja näin, että siellä kaukana sen yhden saaren lähellä näkyi veneen pohja ja kaksi ihmistä vedessä. Juoksin hakemaan apua.

 

Minä halusin tulla mukaan pelastamaan niitä naapurin miehiä, kun äiti ja isäni lähtivät. Äiti huusi minulle, etten saisi tulla. Hän huusi minulle, ettei halunnut minun olevan siellä katsomassa kun he hukkuvat. Mutta koska inttämiseen ei ollut aikaa ja koska minä olin jo silloin yhtä itsepäinen kuin nykyäänkin, minä istuin nokassa omalla paikallani, kun me menimme auttamaan. Toinen niistä miehistä ei ollut niin humalassa kuin toinen, ja pääsi helposti veneeseen. Toinen pysyi juuri ja juuri pinnalla ja hänen yrityksensä päästä veneeseen muistuttivat enemmän yrityksiä kaataa vene. Hän riehui, eikä kuunnellut, kun hänelle annettiin ohjeita. Välillä hän painui veden alle. Lopulta hänet saatiin kiskottua veneeseen. Kaikki kolme muuta repivät häntä vaatteista, kun minä nojasin vastakkaiseen suuntaan reunan yli ja jotakuinkin ainoaa kertaa elämässäni toivoin painavani enemmän.

 

Seuraavana aamuna naapurit toivat vanhemmilleni molemmille pullon olutta. Minäkin sain purkillisen säilykepersikoita.

 

Minä muistan nyt, miksi minun blogini on ”UNOHDETUT ja salatut ajatukset”, eikä pelkästään ”Salatut ajatukset”. En ollut varma siitä, mutta nyt minä tiedän. Minä muistan. Ihmiset unohtavat, se on luonnollista, mutta minusta tuntuu, että minä muistan paljon enemmän kuin kaikki muut. Kaikki jää minun päähäni. Jotkut asiat, jotka tuntuvat minulle vieläkin yhtä selkeiltä ja kirkkailta kuin ne olisivat tapahtuneet vasta eilen, ovat sellaisia, jotka muut asianomaiset ovat jo unohtaneet.

 

Välillä intoudun kertomaan täällä jostain lapsuudentapahtumastani. Muistan jonkun sellaisen niin kauhean tarkkaan, että pystyn kertomaan siitä vaikka mitä yksityiskohtiakin, mutta olen varma, että jos selittäisin siitä jollekin ihmiselle, joka on ollut mukana tapahtumassa, hän ei muistaisi sitä. Ja minä muistan ne kurjat asiat. Tai hyvät asiat, jotka ovat päättyneet. Minä muistan ne kaikki hassut pikku jutut, joita ei ole välttämättä edes sanottu minulle. Olen kuunnellut jotain keskustelua tai katsonut käytävällä, mitä ihmiset tekevät ja päähäni on jäänyt erilaisia tilanteita. Minä muistan kaikkea sellaista älytöntä pikkusälää vaikka miten paljon. Se saa minut tuntemaan oloni yksinäiseksi. Ehkä minä muistan kaikkea tuollaista pientäkin, koska minulla ei ole mitään oikeaa muistettavaa? Koska minulla ei ole mitään, mistä muodostuisi minulle oma elämäni, koostan sen itse unohdetuista teoista ja kauan sitten tapahtuneista asioista. Ja kuvitteellisista asioista, joita haudon päässäni antamatta niille melkein koskaan mitään tietä ulkomaailmaan.

 

Olen miettinyt myös Lostin innoittamana, että kumpi minä olisin, ”Man of science” vai ”Man of faith”. Teknisesti en kyllä ole kumpikaan, koska en ole mies, mutta kuitenkin. Minä perustan paljon tieteeseen ja kunnioitan tiedettä. Uskonto ei ole koskaan ollut minun juttuni. Mutta ollakseen ”Man of faith”, täytyykö olla uskonnollinen?

 

Minä kunnioitan ihmisiä, jotka uskovat. Olen monesti toivonut, että kunpa minäkin voisin vain uskoa. Minä tarvitsen jotain. Olen tajunnut sen viime aikoina, kun olen tuijottanut sitä pakettia, jossa on hajustettu paperiranneke, musta hius ja kuivatun ruusun pätkitty varsi ja lehdet. Minä olen aina ollut sellainen, että kun on kauhean paha olla, minä tarvitsen jotain konkreettista, jota näpelöidä. Tarvitsen jonkun esineen, jonkun symbolisen esineen, jota voin katsoa ja puristaa käsissäni ja ajatella, että siitä minä saan voimaa.

 

Minä en usko, mutta pidän Raamattua sängyn vieressä ja rippiristiä yöpöydällä. Olen laittanut ketjun kaksinkerroin, enkä pidä sitä ikinä kaulassani. Mutta joskus, kun minua pelottaa, niin laitan sen käteen kuin rannekkeen ja asetan ristin keskelle kämmentä ja puristan sitä niin kauan että nukahdan. Kerään outoja esineitä. Kirjoitin laulujen lyriikoita kemiankirjan marginaaleihin. Halusin löytää jonkun sellaisen, joka antaisi voimaa. Jota voisi vain hokea mielessä, niin olo tulisi paremmaksi.

 

Minä pidin pitkään jonkun tuntemattoman ihmisen hiusta Silmarillionin välissä. En tiedä kenen se on. Ei NN:n ainakaan, vaikka minä olen aina ajatellut niin. Mittasin sen. Se on liian pitkä NN:n hiukseksi. Ei tule mieleen ketään pitkä- ja mustatukkaista henkilöä meidän koulusta, mutta NN:n se ei ainakaan voi olla. Silti minä suljin sen siihen samaan pakettiin tekemäni ja hajustamani paperirannekkeen ja ruusun terälehtien kanssa. Ajattelin heittäväni sen pois, mutta en heittänyt.

 

Säilön kaiken. Kaikki muistuttaa jostain. Sitten toivon vain, että joku niistä esineistä sattuisi olemaan sellainen esine, joka on niin tärkeä, että kun olen kauhean ahdistunut ja pelkään ja vihaan itseäni enemmän kuin koskaan, minä voisin katsoa sitä esinettä ja koskea siihen ja sitten se pahojen ajatusten kohtaus menisi ohi.

 

Mutta sellaista esinettä ei ole. Minulla on minun Sormukseni ja Nanin lohtutee ja kaikki vanhat ruusut seinällä, rippiristi yöpöydällä, kaikkien omistamieni Nightwish-levyjen kansilehtiset käden ulottuvilla, pianoni, kaikki nuotit, huoneeni, verhoon teipatut voimalausahdukset TSH:sta... Mutta mikään ei auta, kun kohtaus tulee. Minulla ei ole mitään esinettä, ei mitään symbolia, johon voisin turvautua, kun en jaksa, vaan pelkästään vihaan ja pelkään. Minulla ei ole mitään asiaa, jonka ajattelu saisi minut vakuuttuneeksi siitä, että minulla on kuitenkin jotain. Minulla ei ole mitään. Olen ihan yksin, eikä minulla ole mitään tai ketään, mistä pitää kiinni.

 

Joten kun olen yksin kotona ja pelkoahdistustoivottomuusitseviha-kohtaus iskee, niin minä laitan jonkun kivan DVD:n pyörimään, keitän itselleni teetä ja menen sohvalle peiton alle katsomaan sitä DVD:tä ja juomaan teetä. Sujautan ristiranneke-riipuksen käteeni ja puristan sitä. Kun olen juonut teen ja olo on lämpimämpi ja rauhallisempi ja enää kauhean surullinen, puristan ristiä vielä vähän enemmän, niin että sen kärjet jättävät jäljen käteen ja suljen silmäni varovasti (kaikki valot ja telkkari yhä päällä) ja silitän vapaalla kädellä itse itseäni lohduttavasti ja yritän kuvitella, että se olisi joku muu. Se joku muu silittäisi minua ja sanoisi: ”Amia, ei tarvitse pelätä. Ei tarvitse itkeäkään, mutta itke jos itkettää. Minä olen kuitenkin tässä, enkä ole menossa mihinkään. Minä olen tässä ja pidän sinusta huolta, Amia. Nuku sinä vain, niin minä vahdin tässä, eikä sinun tarvitse pelätä mitään.” Sitten puristan taas ristiäni ja yritän ajatella, että jos jossain sittenkin olisi joku sellainen kaikkitietävä ylivaltiashemmo, joka näkisi minutkin ja pitäisi minusta huolta.

 

Mutta mistään en saa kiinni. En usko Jumalaan, vaikka miten haluaisin tai yrittäisin. Minulla ei ole ketään silittämässä minua tai pitämässä minusta huolta. Ei paikalla, eikä missään muuallakaan. Ei tule koskaan olemaankaan, koska minä olen minä. En halua, että ihmiset koskevat. Miten kukaan voisi ikinä silittää minua uneen, kun en pidä ihmisistä ja säpsähdän jos joku hipaiseekin minua ja ahdistun, jos se tapahtuu uudestaan?

 

Turha minun on itseäni siis enää etsiä, koska en löydy. Minä olen aina ollut hukassa ja tulen varmaan aina olemaankin. Ja taas tuli vuodatettua ja surkuteltua ja valvottua koko yön pimein hetki ja tehtyä sen aikana taas uusi verinen naarmu käteen. Äitikin herää parin tunnin päästä ja jos hän löytää minut silloin täältä, niin siitä vasta mökä nousee. Mutta rytmi on mennyt. Sitä on kauhean vaikea pitää yllä ja paljon vaikeampi saada sitten ainakaan korjattua enää, kun se on repsahtanut.

 

Ulkona alkaa tulla valoisampaa. Ihan selkeästi huomaa. No, aurinko onkin noussut jo melkein tunti sitten, joten ihmekös tuo. Tuon ikkunasta näkyvän maiseman läpi lentävä otuskin on vaihtunut lepakosta takaisin linnuksi. Pitää mennä kokeilemaan nukkumista taas.

 

Taas yksi yö selvitty. Koska aurinkohan on jo noussut ja on aikainen aamu. Ei ole enää yö, niin voi mennä turvallisesti nukkumaan.