Yhtäkkiä ahdistaa kauheasti. Yleensä vältän ahdistumista silloin kun kouluun pitäisi mennä, mutta tämä vain jotenkin yllätti. Kai olen sitten joku ihmeen läheisriippuvainen, niin kuin joku koira, joka kärsii eroahdistuksesta kun isänsä on pois kotoa. Jaska tuli illalla ja lähti aamulla. Meni ihan hyvin, oli hyvä fiilis, mutta sitten Jaska mainitsi siitä, että menee johonkin Kiipulan haastatteluun, jos vaikka pääsisi sinne kuntoutumaan. Eikä se ole täällä, vaan jossain ihan eri kaupungissa, kaukana, ja kestäisi jotain puoli vuotta, ja sehän sitten tarkoittaisi, että Jaska muuttaisi pois, ja se toisaalta kuulemma hieman kiinnostaakin häntä koska aikaisemminkin on puhunut siitä, että kun on asunut koko elämänsä tällä samalla seudulla, niin voisi olla kivaa asua joskus jossain muuallakin. Sanoi kyllä, että jos pääsee tuonne kuntoutukseen, että tulee sitten viikonloppuisin kotiin, mutta miten hän muka tulisi kotiin, millä rahalla ja minne kotiin, eihän hän kahta kämppää voisi pitää, ja jos hän toimeentulotuella eläisi, niin miten hänellä olisi varaa tulla viikonloppuisin kotiin?

Ja sitten mietin sitäkin, että ehkä tämä on sitä, että Jaska yrittää taas päästä tästä meidän suhteesta. Tuntuu, että tuo ahdistus tulee nykyisin vain uudestaan ja uudestaan ja kaikista pienistäkin jutuista, ja välillä sitten, silloin kun Jaskan kanssa jutellaan tai nähdään, niin ne pelkoni ja ahdistumiseni tuntuvat todella typeriltä, kun varsinaisesti suhteessa mikään ei viestitä oikein siitä että menisi huonosti. Jaskakin on taas sanonut, että hänellä on ikävä minua ja vaikka nähtiin viime viikolla joskus tiistaina tai keskiviikkona, niin se oli vain lyhyesti, ja siksi hän halusi eilenkin nähdä, sanoi että vaikka ollaan juteltukin joka päivä, niin hän haluaa vain päästä rutistamaan minua kunnolla.

Ja nyt sitten kun menin yliopistolle, niin mietin pitkään, että viitsinkö ottaa rauhoittavan ennen, kun todella harvoin yliopistolla on sillä lailla ylivoimaisesti ahdistanut. Otin rauhoittavan juuri ennen kuin lähdin, mikä oli sinänsä liian myöhäistä, koska kun yliopistolla istuin odottamassa että tunti alkaisi, ahdisti niin paljon, että tuntui että kuolen kohta. Paita kiristi ja kaulahuivi kiristi, vaikka molemmat olivat ihan löysällä, silti tuntui, että hetkenä minä hyvänsä alan vain itkeä tai sitten oksennan, tai molempia. Tuollaista ei ole ollut pitkään aikaan, joten tuo tuli aika yllätyksenä.

Ja näiden Jaska asioiden ahdistus ilmenee varmaan 99% silloin kun Jaska ei ole paikalla. Sitten kun jään yksikseni ja minulla on loputtomasti aikaa pyöritellä asioita mielessäni.

Mutta laitoin Jaskalle sitten viestin tuosta että ahdistaa ja oli huomaavainen ja kysyi, että pärjäätkö, haluatko että tulen tänään katsomaan sinua, mistähän se ahdistus tuli, jne. Jaska oli juuri lähdössä sinne haastatteluun. Ja sanoin sitten hänelle sen, että se on juuri se haastattelu, joka aloitti ahdistumisen ja sitten siitä tuli jotenkin ihan yleinen ahdistus, ja että se lähti siitä kun ajattelin, että nyt hän sitten vain muuttaa pois. Hän ei sitä viimeisintä viestiäni ehtinyt enää lukea kai ennen kuin joutui lähtemään sinne haastatteluun, joten nyt ahdistaa sekin, että mitä hän sanoo, miten hän reagoi siihen, että minä olen tällainen läheisriippuvainen.

Sanoin kyllä hänelle, että on tärkeää, että hän ajattelee omaa parastaan ja kuntoutumista, ja että minusta on hienoa, että hän on nyt tehnyt todella paljon sen eteen, että saisi jotain apua ja on kiinnostunutkin kuntoutuksesta ja muusta. Ja oikeasti ajattelen noin, ja siksi tunnenkin oloni todella typeräksi ja itsekkääksi, kun en halua että hän lähtisi minnekään muualle. Ja eihän se ole edes vielä varmaa, että hän sinne pääsisi, mutta jotenkin tässä ahdistuneessa ja typerässä mielessäni tuntuu faktalta, että Jaska muuttaa pois ja jää sinne, ja että sitten me ainakin erotaan.

Ja taas tuntuu, että kun minä välitän hänestä niin paljon, että tämä on vain niin vaikeaa, se välittäminen, se, että ei ole ihan sama, mitä se toinen tekee, saa taas ajattelemaan sitä, että jos lopettaisi suhteen, niin sitten ei tarvitsisi pelätä toisen menettämistä enää, koska se olisi jo tapahtunut. Mutta se tuntuu typerältä, vähän niin kuin se mitä joskus järkeilin, että kun koulussa syömään meneminen ahdistaa, niin sitten en vain mene syömään lainkaan. Eikä se olisi ratkaisu, ei se tekisi minua onnelliseksi, kun sitten joutuisi vain olemaan erossa siitä ihmisestä josta näin paljon välittää, mutta pikaratkaisuna se tulee välillä mieleen, kun ahdistaa.

Ja kohta pitäisi lähteä yliopistolle takaisin, tulin kotiin hyppytunneilla ja heti kun pääsin kotiin aloin vain itkeä, ja nyt pitäisi lopettaa se, jotta kehtaisin lähteä luennoille vielä tänään. Mietin jo sitäkin, että jos jättäisin ne vain väliin, houkutus siihen on erittäin suuri tehdä niin, koska tuntuu, että pitäisi nyt vain rauhoittua rauhassa, eikä väkisin vääntää jotain sopivaa naamaa päälle siksi aikaa kun yliopistolla käy joillain luennoilla.

Ja jos en mene luennoille, niin sitten Jaska voi tulla käymään haastattelusta päästyään. Vaikka en tiedä haluaisinko sitä, mitä sanoisin Jaskalle? Mitä voisin sanoa hänelle? Ja mitä hän muka voisi sanoa minulle, joka rauhoittaisi? Korkeintaan olo paranisi siksi aikaa kun hän olisi täällä, koska silloin aivoilla olisi muuta tekemistä kuin pyöritellä asioita koko ajan, mutta mitä sitten kun hän taas lähtisi? Ja terapia on huomenna vasta ja tuntuu kuin siihen olisi taas ikuisuus.

Ei, en minä pysty menemään luennoille tämän näköisenä. Onneksi tulee kuitenkin vain yksi poissaolomerkintä, kun toisen luennon opettaja ei laita ikinä edes mitään nimilistaa kiertämään noissa yleisluennoissa. Ja ne pienryhmäthän ovat niitä tärkeimpiä. Joten voisi laittaa Jaskalle viestin, että tule vain käymään kun pääset haastattelusta. Mutta en tiedä. Olen nyt vain niin rikki, en yleensä ole näin rikki muiden ihmisten nähden. Muut ihmiset vain hämmentyisivät. Enkä halua olla taakka, en halua, että Jaska joutuu taas kauheasti olemaan tukenani, koska jos hän rasittuu siitä. Vaikka tuntuu, että ei tämä koko ahdistus liity pelkästään häneen, vaan jotenkin kaikkeen. Elämä tuntuu jotenkin niin tyhjältä.

Ja tuosta tulee taas se ajatus, että ehkä vointini on mennyt vähän huonommaksi, ja siitä tulee se ajatus, että niinhän oli kesälläkin, ja ehkä sen takia, koska voin huonosti ja olin rasittavampi, vaikeampi, niin ehkä siksi Jaska sanoi että erotaan.

Pääni tuntuu vain niin typerältä, kun se yhdistää kaiken kaikkeen, ja sitten se pyörittelee asioita mielessä niin kauan että jostain löytyy joku negatiivinen näkökulma. Ja ehkä tämä johtuu myös siitä paineesta, kun tuntuu, että pitää olla niin vahva nyt, ja välillä tuntuu että olenkin vahva, mutta sitten välillä tuntuu siltä, että ei toivo mitään niin paljon kuin sitä, että voisi käydä jossain kuntoutuspaikassa niin kuin Jaska, tai vaikka Keskuksella, ja olla niin, että ei tarvitse sillä hetkellä tehdä mitään. Vähän väliä, kun olen menossa yliopistolle ja sitten bussipysäkillä siellä yliopistolla mietin, että voisi vain hypätä takaisin bussiin ja mennä vaikka Keskukselle, kun siellä on sellainen tunnelma, että voi olla vain rauhassa, ilman että tarvitsee olla mitään muuta. Mutta ei se toimi niin nyt, kun olen aloittanut kevätlukukauden ja siitä pitäisi selvitä, ja jos ottaisin vaikka viikon tai parin viikon tauon, niin sitten koko kevät olisi mennyt mönkään, kun olisi tullut liikaa poissaoloja ja kaikista kursseista automaattisesti hylkäys.

Joten siis tuntuu että on kaksi vaihtoehtoa: se että käyn yliopistolla ja suoritan kurssit, tai sitten en käy ja en suorita kursseja. Kumpikaan ei tunnu yhtään hyvältä vaihtoehdolta, oikeastaan kumpikaan noista ei tunnu ylipäätään mahdollisilta vaihtoehdoilta. Ja mietin nyt sitten, että olenko taas jonkun burn-outin partaalla, vai onko tämä vain pieni ryppy tässä pärjäämisessä, joka menee sitten ohi pian. Sehän on tuntunutkin olevan suurin ongelmani, että en vain tiedä missä vaiheessa lopettaa, missä vaiheessa pitäisi ottaa aikalisä tai jotain.

Joo, minulla on kai suht inhimillinen suunnitelma keväälle, vaikka saankin melkein normaalisti suorittavan verran opintopisteitä. Joku varmaan sanoisi, että jätä joku kurssi pois, mutta jotenkin se ei tunnu siltä, että se auttaisi. Haluaisin vain lopettaa opiskelun ihan kokonaan joksikin aikaa. Ja kyllä ne kaikki kurssit ovat jotenkin menneet, en ole tätä ennen lintsannut, ja olen tehnyt suurimman osan tehtävistäkin... En oikein osaa sanoa, että mikä nyt on pielessä, kun kaikki vaikuttaa sujuvan ihan hyvin. Pääni vain hajoilee, enkä oikein tiedä miksi. Toivoisin, että joku tekisi niin kuin se yksi sairaanhoitaja silloin vuoden 2011 lopussa, joka sanoi, että nyt vihelletään peli poikki ja jäät sairauslomalle ja menet päiväosastolle. Mutta töistä on helpompi olla sairauslomalla, kun sitten voi vain palata, eikä mitään ole varsinaisesti jäänyt välistä. Mutta kun vuoden alusta alkaa kurssit, jotka kestävät kevääseen ja joilta sallitaan yleensä 2-3 poissaoloa, niin mikään "sairausloma" ei olisi mahdollinen. Joo, tiedän, en mitään sairauslomaa saisi, koska olenhan jo työkyvyttömyyseläkkeellä.

Mutta nyt tuntuu vain niin pahalta. Huomenna ei onneksi ole mitään koulujuttuja, ja on sitten se terapia. Ehkä terapiassa voi saada jotain neuvoja tai tukea tähän tai jotain ajatuksia tai jotain. Ehkä jos selitän hänelle asian, niin hän osaa sitten arvioida, että mitä minun olisi parasta tehdä. Ja voisinhan käydä yliopiston ohella Keskuksella, mutta tuntuu, että se olisi liian rasittavaa. En vain jaksa, vaikka välillä huvittaisikin mennä sinne. Mutta jos menisin sinne silloin tällöin, se olisi jotenkin todella tyhjää. Varmaan uusia ihmisiä joita en tunne ja varmaan tekisin vain läksyjä siellä. Niin se syksylläkin meni ja tuntui typerältä mennä jonnekin kivaan paikkaan tekemään läksyjä, jotka voisi tehdä kotonakin ilman häiriöitä. Ja jos menisin Keskukselle, niin pitäisi herätä aikaisemmin, mutta olen vain niin järjettömän väsynyt taas, että nukun todella myöhään ja herääminen on silti tuskaa.

Laitoin sitten Jaskalle viestin että olisi kiva jutella, jos se käy hänelle ja jos hän jaksaa. Lähinnä niissä viesteissä hänelle sanoin, että tämä ahdistus johtuu hänestä, mutta nyt huomaan, että vaikka olo on edelleen ahdistunut ja itkuinen, en varsinaisesti ajattele Jaskaa enää, vaan ajattelen yliopistoa ja sitä että minusta tuntuu että en vain jaksa sitä. Tai ainakaan se ei oikein tuo minulle mitään positiivista. Se on työtä, menen sinne tekemään työni, sitten teen loput työni kotona, ihanne olisi kai kuin toimia kuin robotti ja siltä minusta välillä tuntuukin, että olisin robotti.

Tuntuu pahalta ja vaikealta.