Joo, tänään on ensimmäinen toukokuuta, ja päätin, että koska en tiedä Dostojevskin ja Tolstoin tarkkaa syntymäpäivää, vaan pelkän kuukauden, niin juhlin sitä tänään. Siis minun pikkuiset vauvani ovat nyt kaksivuotiaita vaareja! Lauloinkin niille ja annoin syntymäpäiväherkuksi kaikille neljälle vähän tippaleivän murusia. Ja lisäksi ne ovat nyt vapaina, jotta saavat nauttia vähän häkin ulkopuolisestakin elämästä. Olen yksin kotona, niin niitä ei tarvitse vahtia koko aikaa, vaan riittää, kun vilkaisen silloin tällöin, että molemmat pikkuisimmat ovat jossain tallessa. Niiden kanssa on ollut hieman stressaavaa opetella ulkoilemaan, mutta eilen annoin niiden jo mennä vahtimatta, eikä mitään hirveää tapahtunut, eikä tarvinnut kaivaa ketään edes sohvan alta/sisuksista. Ei siis tarvinnut, mutta kuitenkin kaivoin, koska kun Tinelli ei tullut kutsuttaessa, ajattelin, että se pahis on mennyt kuin mennytkin sinne sohvan alle, mutta joskus kymmenen minuutin kaivelemisen jälkeen näin, että se kömpi unisen näköisenä takkapuiden joukosta.

Otin niistä kaikista kuviakin ja olen ottanut aikaisemminkin, kun olen testaillut uutta kameraani, joka on niin paljon parempi kuin se entinen, koska siinä on jonkinmoinen automaattinen tarkennus. Se on hyvä, kun tarvitsee ottaa kuvia rotista, jotka eivät tunnu olevan hetkeäkään paikalla. Ja lisäksi on nyt tarkoitus tänä viikonloppuna kirjoittaa vähän kuulumisia ja kuvia sille rottakasvattajalle, jolta ostin Consun ja Tinellin. Silloin kun kävin hakemassa vauvani sieltä, hän pyysi, että joskus parin kuukauden päästä kertoisin hänelle, että miten menee.

Ja rottien kanssa menee ihan hyvin. Kukaan ei ole ollut kipeä, eikä pahempia tappeluitakaan ole ollut. Kyllä Tinelli ja Consu vielä painivat keskenään ihan kauheasti ja välillä saavat Tolstoin suuttumaan ja huutamaan ja jahtaamaan niitä hetken, mutta minun sympatiani ovat oikeastaan Tolstoin puolella. Ei se pure pieniä kipeästi, eikä tule verinaarmuja tai mitään, mutta antaa vähän takaisin, kun pienet välillä tykkäävät kiusata vähän noita vanhuksia. Siis esimerkiksi yrittämällä viedä ruokaa suusta tai vaikka puremalla vähän hännästä, kun toinen menee ohi.

Dostojevski harvemmin kiukustuu pieniin kunnolla, mutta Tolstoi on kuin hellyyttävä vanha ja äreä setä. Välillä molemmat nuorukaiset ovat sen kimpussa ja yleensä se on juuri silloin, kun Tolstoilla menee pinna ja se laittaa pienet aisoihin nappaamalla muutaman kerran ja kellistämällä ja sitten kun pienet juoksevat karkuun, niin Tolstoi köntystää niiden perässä harva turkki ihan pörröisenä. Se on jotenkin niin hassua.

Pienemmillä pienillä tuntuu yhäkin olevan ihan loputtomasti energiaa ja joskus itsekin turhaudun siihen, jos ne säntäilevät jatkuvasti ja tekevät jotain, mitä ei saisi.

Omahoitajani on nyt sitten jäänyt pois. Ei tuntunut niin pahalta kuin mitä aluksi pelkäsin. Jotenkin olen kai oppinut suhtautumaan eroamisiin hieman paremmin. Jotenkin olen tajunnut, että ei kaikkia ihmisiä menetä kokonaan, vaan heidät voi tavata joskus uudestaan. Kun juteltiin tulevasta muutostani Tampereelle, Erica kysyi, että saako minua tulla sitten joskus moikkaamaan sinne. Ja tietysti sanoin, että saa. Tuntui kivalta.

Jotenkin olen harmitellut viime aikoina ihmisten pariutumista ja seurustelua. Joo, varmaan huomaan sen itse siksi, että minä en seurustele, mutta kuitenkin. Tunnen oloni vain jotenkin epätärkeäksi niiden poikaystävien rinnalla. Mutta Erica puolestaan on jo naimisissakin, niin häntä ei ainakaan voisi sitten koskaan menettää jollekin pojalle.

Naninkin näin eilen, kun tulin osastolta. Hän ei nähnyt minua. Hän tuli pyörällä vastaan. En ole kuullut hänestä mitään törkeän pitkään aikaan. Itse otin viimeksi yhteyttä häneen silloin kun löysin kaksion, joka sattui olemaan ihan muutaman talon päässä Nanin nykyisestä kämpästä. Lähinnä vitsillä laitoin sen kaksion tiedot hänelle, mutta kyselin kuitenkin sitä hänen kämppishalukkuuttaankin. Siitäkin on jo jotain kolme viikkoa, eikä hänestä ole kuulunut mitään.

Ja sitten on se internetihminenkin, joka on ruvennut seurustelemaan, joten lähinnä se olen ollut minä, joka olen ottanut yhteyttä häneen. Ei se sinänsä haittaa niin paljon, koska aikaisemmin se oli lähinnä toisin päin, eikä minun yhteyden ottamattomuuteni johtunut siitä, että en olisi halunnut olla tekemisissä. Vähän kuitenkin jossain takaraivossa kytää epäilys siitä, että jos hänestä tulee samanlainen kuin Nanista, joka ei edes vastaa yhteydenottoihin, vaan viettää kaiken vapaa-aikansa poikaystävänsä kanssa.

Ja tietysti olen onnellinen hänen puolestaan, ei hänelläkään niin helppoa ole ollut poikaystävien kanssa. Nan puolestaan on saanut kuin kaiken valmiina. Osastolla se höpöttäjänainen, joka on kyllä jäänyt jo pois, sanoi aina, että hänenkin pitäisi hankkia vaikka uusia harrastuksia, koska ei kukaan unelmien mies tule häntä kotoa hakemaan.

Mutta Nania tuli. Hänen ei tarvinnut tehdä mitään, vaan yhtenä päivänä postilaatikkoon kolahti kirje, jossa poika, josta hän silloin piti vain kaverillisesti, tunnusti tuntevansa jotain paljon enemmän häntä kohtaan ja tunteneensa niin jo monta vuotta. Eikä Nanin tarvinnut tehdä muuta kuin sanoa, että ollaan nyt kavereita, mutta katsotaan. Ja sitten he rakastuivat ja kaikki on täydellistä, eikä missään ole pilven häivää.

Joo, olen katkera, tiedän. Kaikki sanovat aina, että ei sen Nanin elämä voi oikeasti olla täydellistä, vaan hänelläkin on ongelmansa ja silleen. Mutta kyllä se oikeasti on täydellistä. Hänellä on huippu perhe, hän on aina ollut suosittu ja kaiken huippuna on tuo täydellisen poikaystävän löytäminen ensimmäisestä pojasta, jonka kanssa seurustelee, ja joka vielä ihan itse ja täysin oma-aloitteisesti tuli Nanin luo.

Tuntuu käsittämättömän turhauttavalta, että jollekin asiat järjestyvät tuolla lailla itsestään. Minä puolestani ihastun ja haudon sitä ihastustani päässäni vuosikausia ja käyttäydyn torjuvasti ja pilaan orastavan kaveruudenkin, jonka jälkeen joudun tekemään typeriä tunnustuksia, joihin ei voi saada muuta kuin kielteisen vastareaktion, jos sitäkään.

Toisaalta tunnen itseni täysin surkeaksi ystäväksi ja muutenkin pahaksi ihmiseksi, mutta toisaalta sitten välillä ihan tosissani toivon, että Nanilla ja Taolla tulisi ero. Sitten saisi Nankin kokea edes hieman vastoinkäymisiä ja ehkä hän sitten ymmärtäisi vähän, miten vaikeilta asiat voivat välillä tuntua.

Olen viime päivinä yrittänyt taas opetella tuntemaan jotain. Tiistaina kuvataideterapiassa tajusin, että olen jo monta viikkoa sulkenut tunteeni jonnekin oven taakse. Ja siksi olen skipannut kuvataideterapian niin usein viimeaikoina ja jos olen mennyt sinne, en ole osannut piirtää yhtään mitään, koska en tunne mitään, koska teen kaikkeni, jotta minun ei tarvitsisi tuntea mitään. Mutta ehkä se toisaalta on ollut vähän hyväkin, koska jos ei tunne erityisemmin mitään, niin sitten ei ole niitä kauhean negatiivisiakaan tunteita, jotka sattuvat niin järjettömästi, että sitä ei pysty kestämään.

Mutta eilen kuuntelin vaihteeksi musiikkia ilman että lauloin mukana. Todella paljon tuli sen musiikin myötä takaisin. Tuli se suurtakin suurempi rakkaus musiikkia kohtaan, tuli mieleen se, miltä tuntui ajatella NN:ää ilman että sitä tarvitsi yrittää kieltää itseltään, ja sekin, miten hienolta tuntui olla Nanin kanssa siellä Miljoonarockissa.

Ehkä senkin takia uskalsin taas kokeilla tuntea jotain, koska se uusi lääke, Doxal, on vaikuttanut aika paljon minun mielialaani. Ennen sitä ajattelin, että ei mikään mielialalääke varmaan auta yhtään, mutta se auttoi. Sitä on toisaalta hankala kuvailla, koska toisaalta se ei ole kuitenkaan mitenkään teko-onnellisuutta. Tai siis en välttämättä ole onnellinen, mutta olen pirteämpi ja pystyn keskittymään paremmin, joten olo ei muutenkaan ole niin järjettömän raskas ja väsynyt.

Nyt minulla on kuitenkin surullinen olo. Ei minulla pitänyt olla, tämän kirjoituksen piti koskea vain höpönassujani, jotka ovat vanhoja ukkoja, ja sitä, että omahoitajan lähteminen ei ole maailmanloppu.

Jalkani voi lisäksi hyvin. Keskiviikkona oli tavalliseen tapaan fysioterapia ja se nainen sanoi siitä pyöräilystä, niin keskiviikkona sitten pyöräilin. Tuntui ihan hullulta, miten paljon se pyöräily auttoi! Jo torstaina aamulla jalka oli hyvin lähellä normaalia. Nyt se on jo niin hyvä, että alan pikkuhiljaa harkitsemaan, jos voisi vähän alkaa kävelemään, ja jos se ei siitä ärtyisi, niin sitten joskus lähiviikkoina juoksemaankin taas.

Paino on ehkä lopultakin lähtemässä vähän alaspäin. Se on nyt tämän viikon aikana laskenut suunnilleen siihen +10 kiloon. Syöminen ei tunnu enää niin pakonomaiselta ja nyt olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huomannut jopa voivani keskittyä johonkin niin hyvin, että olen tullut niin huomaamatta nälkäiseksi, että tajuan nälkäni vasta kun vatsani alkaa kurisemaan. Eikä se silloinkaan ole sellaista ylivoimaista nälkää, vaan voin unohtaa sen, jos haluan.

Mutta jos nyt jättäisi tämän kirjoituksen tähän, että en taas ajaudu siihen kurjaan katkeruuteen. Varmaan parempi olla ajattelematta sitä. Lopuksi kuvat niistä hassuista vauvoistani, jotka ovat nyt sitten jo 2-vuotiaita.

Dosku-1.png
Dosku-kulta

Naama.png
Tolstoi-kulta