Olen nukkunut nyt muutaman tunnin. Olo on nyt itse asiassa ihan hyvä. Jos vain pystyisin mitenkään kuvailemaan sitä väliä sen edellisen blogitekstipätkäni ja sitten sen nukahtamisen välissä, niin... No, ehkäpä yritän.

Heräsin nyt siis painajaiseen muutaman tunnin nukkumisen jälkeen. Edellisen blogikirjoituksen jälkeen yritin saada unta, mutta se ei toiminut. Olo oli sanoinkuvaamattoman kauhea, enkä tiennyt yhtään, missä oli vika. Olo oli hieman kuin migreenikohtauksen aikana – ongelmana oli vain se, ettei minun päätäni ollut särkenyt koko päivänä. Eikä sitä särkenyt silloinkaan. Valo kylläkin otti silmiin ja muita migreenikohtauksen oireita oli, mutta vaikka päätä aristi, niin sitä ei varsinaisesti särkenyt.

Ei mennyt kauaa tuon blogikirjoituksen jälkeen, kun olin jo niin huonovointinen, että en voinut kuin itkeä. Olin yksin kaukana kaikista ihmisistä melkein tyhjässä asunnossa ja olin kipeämpi kuin äärettömän pitkään aikaan. Sitä oloa ei pysty kuvailemaan sanoin. Järkyttävä. Eikä oloa parantanut lainkaan se, että minulla ei ollut aavistustakaan, mistä se johtui.

En tiedä sitä vieläkään. Tosin veikkaan jonkinlaista henkistä romahtamista. Olo ei parantunut, vaan paheni entisestään. Sitten alkoi oksentaminen. Se oli kauheaa. Istuin vessan lattialla ihan suunniltani. Itkin hysteerisesti, vapisin kuin horkassa hampaat kalisten ja oksensin aina välillä. Oli sellainen pakottava tarve saada puhua jonkun kanssa. Ihan kenen tahansa.

Jos viimeaikoina ei olisi tapahtunut ihmisten suhteen mitään erityistä, olisin todennäköisesti soittanut sille netti-ihmiselle. Sille, jonka kanssa meni kuitenkin välit poikki. En tiedä, olisinko soittanut, jos olisi ollut ongelmana pelkästään tuo välien poikki meneminen.

Minun oli tarkoitus sanoa siitä vasta miitin jälkeen. Minä halusin miittiin ihan kauheasti ja ajattelin – ja edelleen ajattelen – että jos myöntäisin tietäväni, niin se ei enää kävisikään päinsä.

Tai siis, jos minulta menisi välit poikki jonkun ihmisen kanssa ja pahoittelisin sitä, että olen tahtomattani loukannut hänen tunteitaan, niin pyrkisin korjaamaan käytöstäni ja miettimään, mikä meni vikaan. Mutta mitä tekee tämä netti-ihminen? Ilmeisesti melkein heti sen keskustelun jälkeen hän säntäsi lukemaan blogiani. Tätä blogiani. Siinä on kuitenkin se pieni mutta, että ankaran väännön jälkeen hän lopulta lupasi, ettei luo blogiani. Se oli joskus vuosi sitten. Välit ovat hyvin huonot, ihan valmiina rikkoutumaan, ja hän muka ensin pahoittelee sitä, mutta ei kun rikkomaan vain lisää lupauksia siitä minkä ehtii.

Hän oli kuulemma myös sanonut kirjoituksessaan, että en minä kuitenkaan saa koskaan tietää, jos en lue sitä hänen blogistaan. Minä olin ilmoittanut ajat sitten jo, etten lue hänen blogiaan enää. Hänellä oli ärsyttävä tapa kirjoittaa välillä minulle kohdennettuja blogikirjoituksia ollessaan vihainen, koska hän ei viitsinyt sanoa niitä suoraan minulle. Hän olisi ehdottomasti halunnut minun lukevan hänen blogiaan, mutta minä sanoin, että ei: se satutti minua liikaa. Ja sitten hän selitti nykyään, että en saa tietää, jos en lue sitä hänen blogistaan, jolloin ”rikkoisin myös oman lupaukseni”, enkä voisi valittaa mistään.

Yksi lukija, joka on yhteinen sekä minun blogissani että hänen blogissaan, otti minuun kuitenkin yhteyttä sähköpostilla ja kertoi. Sen jälkeen olen lukenut tätä blogia ja olen läpensä kyllästynyt koko ihmiseen ja hänen lapsellisuuteensa. Ajattelin kuitenkin, että jos hän luulisi kaikesta huolimatta (kun se kertoja jätti kommentin hänen blogiinsa jossa kertoi asiasta), että minä en ehkä tietäisi asiasta, niin pääsisin miittiin. Hänestä minun tulemiseni miittiin on okei, koska hän haluaa minut sinne itsensä vuoksi.

Olen estänyt hänet mesessä ja poistanut koko osoitteen. Aioin miitin jälkeen laittaa kommentin hänen blogiinsa, jossa olisin sanonut viimeiset sanat. Hän ei ollut lainkaan järkyttynyt lupauksensa rikkomisesta, vaan se järkyttyneisyys tuli vasta sen jälkeen, kun hän tiesi jääneensä siitä kiinni. Ja senkin jälkeen ja rustaili blogiinsa kirjoituksia, joissa selitti tehneensä ihan kaikkensa ja että ei lainkaan mitään pahaa tarkoittanut.

Hänen sanansa ärsyttivät suunnattomasti. En voi käsittää, miten jotkut ihmiset voivat olla noin typeriä – noin sokeita omille vioilleen. Hän oli juuri rikkonut lupauksen – joko tietoisesti tai sitten hän oli vain kykenemätön hillitsemään itseään, koska halusi niin kovaa saada tietää, mitä minä hänestä tänne blogiini olin kirjoittanut. Ja tästä huolimatta hän väitti, että koskaan mitään pahaa tarkoittanut ja että tahallaan ei minua ollut satuttanut koskaan.

Minulla ei ole paljon juttukavereita – netissäkään. Mutta minä en halua siitä huolimatta olla tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että olen enemmän yksin vastoin tahtoani.

Piti päästää tämäkin ulos. Varmaan osittain vaikutti siihen hermoromahdukseen, kun olen joutunut pitämään sen kaiken sisälläni. En ole voinut kirjoittaa siitä edes tänne. Yleensä kirjoitan aina tänne ja tulee parempi olo kun saan purettua ajatuksia ja tuntemuksia. Mutta tästä en voinut. Ja vielä tämän henkilön takia, sen takia, että lupaus minulle oli rikottu, jouduin vielä pitämään kaiken sisälläni. En tiedä siitäkään, miten tämä kirjoittaminen onnistuu jatkossa. Minä en halua sen ihmisen lukevan kirjoituksiani. Mutta eipä hyödyttäisi laittaa häntä lupaamaan enää mitään sen suhteen – hän rikkoi lupauksensa jo kerran, joten hänen jo muutenkin huonosti vakuuttava lupauksensa on yhtä tyhjän kanssa. En voi saada mitään takuita siitä, ettei se ihminen, jonka vähiten koko maailmassa haluaisin lukevan kirjoituksiani, tee juuri sillä lailla.

No joo, mutta takaisin tähän iltaan. En löytänyt ketään, jolle soittaa. Soitin sitten kuitenkin äidille. Kysyin, että voisinko tulla jo aikaisemmin kotiin, kun olin niin kipeä. Hän sanoi, että voisin hyvin tulla. Oli ihan ymmärtäväinen, varmaan oli pelästynyt hieman. Lähden siis huomenna junalla kotiin. Todennäköisesti. Keskiviikkona olisi tentti. Sillä ei ole tipan tippaa väliä. Torstaina on kuitenkin lääkäri. Saisin siellä tiedot verikokeistani ja mahdollisesti uuden reseptin onnellisuuspillereitä varten.

Sen sijaan, jos se jäisi väliin ja varaisin ajan kotia lähimpään YTHS:ään, niin voi olla, että joutuisin odottamaan sen pari kuukautta, mitä täälläkin ennen kuin pääsisin yhtään minnekään. Jos tämä menee taas pahemmaksi, miltä se nyt hieman vaikuttaa, niin en tiedä, miten pitkään minä kestäisin.

Sen jälkeen, kun olin soittanut äidille ja itkenyt taas vähän lisää hysteerisesti ja tärissyt kuin horkassa, olo alkoi hieman parantua. Menin lämpimään kylpyyn ja sekin auttoi hieman. Melkein hukuin siihen istuma-ammeeseen. Halusin kellua. Se on kuitenkin istuma-ammeessa hieman vaikeaa, niin piti siinä sitten vääntää itseään. Ja melkein teki mielikin hukkua. Minulla oli niin huono olo. Niin käsittämättömän tuskainen olo.

Kylpiessäni löysin suuren määrän mustelmia ja jopa haavoja jaloistani. Niitä ei ollut vielä eilen, kun kävin kotona suihkussa ja saunassa. Olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että jos minä itse aiheutan ne mustelmat tietämättäni. Tai tämänkertaiset haavat. Eivät ne olleet pahoja haavoja, muutamia pintanaarmuja vain. Mutta mistä muualta ne olisivat voineet ilmestyä?

Tuon romahduskohtauksen aikana myös näin ja kuulin asioita, joita ei ollut oikeasti. Näin Dostojevskin kurkistavan sohvan reunan yli. Näin koppakuoriaisia kipittelemässä kylpyammeen reunoilla. Ja sitten, kun olin palannut hieman parempikuntoisena takaisin sänkyyn, kuulin, miten toinen rotista käveli tyynylläni ihan korvani vieressä. Mutta molemmat rotat ovat kotona, ja kun katsoin kylpyammeen reunojakin, niin ei niitä koppakuoriaisia näkynytkään enää.

Kömmin nukkumaan oikeastaan litimärkänä. Hiuksenikin olivat märät, kun kerran olin uittanut päätänikin ammeessa. En halunnut pukea päälleni sitä täällä ollutta pyjamaani. Se haisi viemäriltä. Koko kämppä haisi viemäriltä, kun tulimme. Kun putket ovat käyttämättä, niin sieltä tulee jotain viemärin hajua. Sitä oli tarttunut pyjamaanikin ja se oli minusta vastenmielistä. Kömmin sitten pelkästään pyyhkeen kanssa nukkumaan. Laitoin kannettavasta tulemaan TSH Kaksi tornia –leffan. Sain nukuttua. Heräsin tosin siihen, kun kannettavasta loppui akku, kun se ei ollut kytkettynä verkkovirtaan. Sitten nukuin lisää ja näin painajaisenkin.

Painajaisessa minä tulin todella kipeäksi. Siinä oli jotkut juhlat. Join hieman vettä ja minulle tuli hieman huono olo. Ajattelin, että se menisi pian ohi, mutta se paheni vain. Yritin huutaa äitiä apuun, mutta minun oli vaikea saada muodostettuja sanoja ja etenkin sanottua niitä tarpeeksi voimakkaalla äänellä, jotta kukaan olisi kuullut. Äiti tuli kysymään, että olinko käyttänyt koko purkillisen jotain salvavoidetta. Tajusin, että olin syönyt sen ihan ymmärtämättä mitään. Yritin sanoa äidille, että soittaa hätänumeroon, mutta maailma pyöri. En saanut sanotuksi mitään. Sitten minä vain vajosin pimeyteen ja heräsin pimeästä asunnostani pelästyneenä.

Olo on kylläkin paljon parempi. Punnitsen mielessäni sitä, että voisinko kestää täällä viikon. Tenttiin en ehkä menisi, vaikka olo olisi suhteellisen hyväkin, mutta se lääkäriaika olisi vähän pakollinen. Mutta jaksanko minä täällä viikon? Minua pelottaa jo nyt ja nyt on sentään vasta ensimmäinen yö. Ja vaikka yö on vielä vasta edessä, olen jo kerran herännyt illan aikana painajaiseen.

En tiedä, mitä tehdä. Lähteäkö heti huomenna ensimmäisellä junalla kotiin, vain sinnitellä täällä viikko? Jos kysyisin äidiltä, hän sanoisi vain, että minun pitää itse tietää. Mutta kun minä en tiedä, niin keneltä kysyisi? Ei ole ketään. Miten minä voin päättää jotain, kun ei ole aavistustakaan yhtään mistään järjenmukaisuuksista?

Alkaa nukuttaa taas.