Hiton Thomas. Olen ollut vähän haikeilla mielin, kun hänellä on nyt viimeinen viikko, mutta sanoi eilen vielä tulevansa osastolle torstaina ja perjantaina sanoen vieläpä, että ei mistään hinnasta jättäisi niitä väliin. Nyt sitten tänään ilmoitti Facebookissa, että lähteekin huomenna ennen puoltapäivää Jyväskylään, eikä perjantainakaan tule, joten on huomenna sitten viimeisen kerran osastolla.

Tällaista se on. Nyt sitten ärsyttää paitsi tuo Thomasin käytös, niin myös se, että vaikka olin jo ajatellut, että olen tottunut siihen, että hän on tulemisissaan ja menemisissään vain äärettömän epäluotettava, niin jotenkin silti taas odotin jotain ja petyin.

Muutenkin tänään tuli pienoinen hajoaminen, kun kuvataideryhmän jälkeen se vetäjä sanoi minulle, että sinulla onkin Amia nyt viimeinen kerta, kun ensi viikolla ei ole ryhmää. Otatko työt nyt heti mukaan vai vasta ensi viikolla? Jotenkin se ahdistus sitten iski, kun en ole ajatellut jatkoa, kun olen toivonut, että saisin vielä jatkaa.

Sitten kuitenkin ajattelin, että mitä jos en saakaan jatkaa, vaan minut ohjataan johonkin päivätoimintapaikkaan muualle, tekemään jotain ompelutöitä. Sitäkö teen sitten seuraavan vuoden? Minulla on vuosi ylimääräistä aikaa ja aina kun muistan sen, jotenkin alan hajoilla. Nyt vieläpä näin Nataliankin tänään, joten sekin tulee yhä vain todemmaksi ja todemmaksi, että hän muuttaa koko kesäksi Venäjälle ja vuokraa asuntonsakin siksi ajaksi jollekin muulle.

En voi vain koko kesää odottaa aina seuraavaa lauantaita voidakseni olla hetken jonkun tyypin kanssa, joka menee pää kolmantena jalkana ympäri Suomea ja joka loppujen lopuksi tekee aina päinvastoin kuin lupaa. Hänen sanansa ovat kokeneet kauhean inflaation silmissäni ja kohta tuntuu, että parempi vain sulkea korvansa ja silmänsä ja totutella olemaan niin yksin miltä minusta on tänään tuntunut.

Kuvataideterapiassakin piirsin paperin kumpaankin reunaan loittonevan, mutta loputtoman värikkäiden ihmistä muistuttavien kasvottomien ja vaatteettomien hahmojen jonon. Paperin keskellä oli sitä piirtäjien anatomisena mallina toimivaa puista nukkea muistuttava (myös kasvoton) hahmo, joka oli täysin väritön ja vain seisoi siinä, kun ne lukuiset värikkäät hahmot kulkivat molemmilta puolin sen ohi lainkaan kiinnittämättä huomiota siihen.

Tuntuu vain, että en kestä. Tänäänkään en saanut siivotuksi yhtään rottahäkkiä. Vielä pitäisi pestä hiuksetkin. Olen syönyt taas liikaa, yrittänyt kai sillä täyttää sen tyhjyyden tunteen sisälläni, siinä kuitenkaan luonnollisesti onnistumatta.

Minuun sattuu.