Äiti kävi ja kaikki meni ihan hyvin, koska olin poikkeuksellisen hyvällä tuulella, koska eilen tein graduani ja keksin hienon mukatieteelliseltä kuulostavan termin sille minun poikkeukselliselle tavalleni käyttää sitä jo olemassa olevaa metodia. Vasta nyt kun kirjoitan sitä metodilukua graduun, jouduin lyömään lukkoon sen, mitä täsmälleen teen sillä menetelmällä ja perustelemaan, miksi käytän juuri sellaista menetelmää. Sen miettimisessä kesti hetken, koska huomasin, että täsmälleen se, mitä olin miettinyt, ei ihan toiminutkaan, mutta sitten kaikki solmut jotenkin aukesivat ja se käy nyt äärettömän hyvin järkeen minulle! Ja paitsi että se käy järkeen, se sopii täydellisesti yhteen sen toisen menetelmäni kanssa, ja pidän hyvin mahdollisena, että tämä minun kehittämäni yhdistelmä metodista A ja käänteinen versio metodista B toimivat tehokkaammin kuin kumpikaan näistä menetelmistä yksinään, tai nämä kaksi menetelmää yhdistettynä sellaisenaan! Tietysti voi olla, että muutan vielä mieltäni (eli tulen järkiini) tai opettaja teilaa minut, mutta tällä hetkellä tuo tuntuu niin upealta ja järisyttävältä idealta, että mieleeni pulpahtaa ajatuksia siitä, miten tämä tulee ehkä olemaan alan kannalta ihan merkittävä keksintö!

Joo, innostun liikaa asioista, mutta ainakin sain kirjoitettua useamman sivun gradua eilisen aikana, joten olen saanut sitä taas vähän eteenpäin. Sen takia ei mennyt hermo äidin kanssa tänään ja jopa koin olevani hyvä tytär, kun välillä varmistelin häneltä, että kävelläänkö liian nopeasti, haluaako, että minä haen hänen puolestaan jotain, jne. Äidilläni on ollut varmaan viimeisen puolen vuoden ajan ongelmia polviensa kanssa. Hänellä on ollut jonkinasteista nivelrikkoa jo varmaan 20 vuotta (muistan, miten jouduin opettelemaan letittämään tukkani itse kun olin ala-asteella, koska äitini ei pystynyt kipeiden niveliensä takia letittämään hiuksiani enää), mutta nyt on ollut taas pahempi kausi. Tai nyt se on taas ollut ilmeisesti vähän parempi, kun hän kävi syksyllä lääkärissä ja kivut ovat olleet vähäisempiä ja hän on voinut kuulemma vähentää kipulääkkeitäkin, mutta kävely on hänelle vaikeaa.

Koko päivän vain tarjosin apuani milloin mihinkin: voin mennä tilaamaan hänelle uuden kahvin tiskiltä, voin kantaa hänen kassinsa, voin auttaa häntä alas portaita kohdissa joissa ei ole kaidetta, voin hakea autoon parkkilapun, voin parkkeerata auton. Sen lisäksi rauhoittelin häntä koko ajan, että ei meillä ole kiirettä ja nuo liikennevalot jalankulkijoille ovat poikkeuksellisen pitkät, niin me ehditään kyllä, jne. Ei hän ottanut suurinta osaa avustani vastaan, mutta se ei estänyt minua tarjoamasta apuani uudestaan. Ei sillä, että olisin varsinaisesti olettanutkaan, että äitini ottaisi apuani vastaan, koska hän ei ota hyvällä uusia asioita, mutta kai minulla oli niin hyvä päivä, että halusin vain ilmaista, että apuni on tarjolla, jos hän sitä haluaa. Toisaalta mietin, että miksi näen näin paljon vaivaa ollakseni huomaavainen häntä kohtaan ja pitääkseni huolta hänestä, koska hän ei liiemmin pitänyt huolta minusta silloin kun olisin sitä lapsena tarvinnut.

Mutta kuulin äidiltä pitkästä aikaa uutisia yhdestä sedästänikin. Meidän suku ei ole kauhean läheinen, enkä ole nähnyt sukulaisiani varmaan ylioppilasjuhlieni jälkeen, mutta oli kiva kuulla vähän mitä he ovat puuhailleet. Äitini kertoi, että yhtenä iltana heidän oveensa yhtäkkiä koputettiin ja kun hän meni varovasti avaamaan sen, oven takana oli kaksimetrinen, kalju ja mustapartainen mies, joka ei tervehtinyt, vaan kysyi heti: "Saisko kahvia?" Äitini ei tunnistanut häntä, vaan oli hämillään, jolloin mies esitteli itsensä. Hän on nuorin isäni kolmesta veljestä ja häntä on aina pidetty vähän sellaisena mustana lampaana. Ensinnäkin hän on ollut naimisissa kai neljä kertaa ja sitten hän yhtäkkiä vain katosi, ja toinen setäni (toiseksi nuorin veli)  sanoi kuullensa, että hän olisi ollut sekaantunut joihinkin virolaisiin hämäräbisneksiin.

Nyt hän kuitenkin sitten ilmestyi sinne vanhempieni ovelle ja sanoi tulleensa moikkaamaan, koska oli menossa vähän siitä ohi. Kuulemma hän oli ollut viitisen vuotta vankilassa rahanpesusta ja koronkiskonnasta ja ties mistä talousrikoksista. Vankila ei hänen mukaansa ollut lainkaan paha - asioita ei tarvitse niin miettiä, kun ruoka tulee itsekseen ja valot sammuvat itsekseen ja sitten taas aamulla syttyvät itsekseen. Hän oli joutunut tekemään myös yhdyskuntapalvelua, mikä käytännössä oli hänen mukaansa tarkoittanut sitä, että hän piti vanhuksille seuraa katsomalla heidän kanssaan Sydämen asialla -tv-sarjaa. Ja hän on myös kuulemma vaihtanut nimensä, ilmeisesti ettei se hänen nykyinen semi-laillinen bisneksensä kärsi siitä.

En minä ole oikein koskaan erityisemmin tuntenut tätä setääni ja pienenä vähän pelkäsinkin häntä, mutta kai se on jollain tapaa kiva kuulla jostain sukulaisesta jotain, niin tuntuu tavallaan vähän niin kuin kuuluisin johonkin. Vaikka toki tuokin setäni on isäni puolen sukua, joten toki se tavallaan vie jotain siitä pois. Ja toki nyt taas mietin, että onko se jotain geneettistä, jos isäni on sellainen kun on ja tuo hänen nuorin veljensä on ollut vankilassa ja hänen siskonsa on alkoholisoitunut. Loput kaksi veljestä ovat kai ihan okei, heistä se minun kummisetäni tosin on jotenkin onnistunut pääsemään erittäin arvovaltaiseen ja kunnioitettuun asemaan, joten mietin, että voiko se olla myös jonkinlainen merkki jostain geneettisestä viasta, kun sanotaanhan sitä esimerkiksi että psykopaatteja on poikkeuksellisen paljon erittäin menestyneissä asemissa. Hän oli tosin minulle aina kiva ja jossain vaiheessa lapsena toivoinkin, että voisin asua heidän luonaan.

Tosin hänen poikansa - minun serkkuni - on täysi mulkku. Ei vain vähän, vaan yksi niitä harvoja kohtaamiani ihmisiä, jossa ei tunnu olevan mitään inhimillistä. Hän on minua vuoden nuorempi ja ihan varhaimmat muistoni hänestä ovat ehkä jollain tasolla inhimillisiä: muistan, että meidän perheemme hankkima pehmoauto oli hänen suosikkilelunsa, jonka tosin laivalta ostettu liemikilpikonnapehmolelu syrjäytti. Mutta kaikki varmaan jostain 6-vuotiaasta eteenpäin ovat yksinomaan negatiivisia. Ensimmäinen asia, joka hänestä tulee mieleen, on ainainen "shit eating grin", joka hänellä oli naamallaan, etenkin, jos jollekin toiselle tapahtui jotain ikävää. Ja aina kun vierailimme heidän luonaan, niin aina hän oli joko repimässä minua tukasta tai siskoaan tukasta tai kiusaamassa veljeäni tai jättämässä jonkun sormia ovenväliin tarkoituksella, tai sitten vain harjoittamassa yleistä vandalisointia rikkomalla esineitä. Ja tietysti nauramassa makeasti, kun sai satutettua jotakuta henkisesti tai fyysisesti.

Joskus kun he vierailivat meidän mökillämme, hän tykkäsi leikkiä vesikaivon pumpun kanssa ja pumppasi sieltä vettä loputtomiin ihan hillittömän innokkaasti. Hän oli varmaan 7-8-vuotias silloin ja ihmiset olivat ihan tyytyväisiä, kun hän oli poissa (pahemmasta) pahanteosta ja aikuiset puhuivatkin huojentuneina, että varmaan se on jännä tuollaiselle kaupunkilaispojalle nähdä sellainen vanhanmallinen toimiva vesikaivo. Nämä jollain tasolla hyväntahtoiset tulkinnat kuitenkin haihtuivat, kun serkkuni tuli jossain kohtaa sisään ja ilmoitti voitonriemuisena, että on pumpannut koko kaivon tyhjäksi, niin nyt se meidän perhe joutuu kuolemaan janoon. Eihän se tietenkään toimi niin ja kaivo kyllä täyttyy itsekseen - etenkin kun hän oli pumpannut ne vedet käytännössä suoraan siihen kaivon päälle - joten mitään vahinkoa siitä ei koitunut, vaikka siellä mökillä juomavesi tulikin siitä kaivosta, mutta mieleeni on jäänyt se, miten voitonriemuiselta hän kuulosti julistaessaan tätä vahingontekoaan.

Ja tietysti vähän vanhempana hän siirtyi enemmän henkisen vahingonteon suuntaan, mikä esiintyi hänen siskonsa seksuaalisuuteen liittyvien asioiden puhumisena koko suvun kuullen ja tietysti ikävinä mollaavina kommentteina esimerkiksi minulle. Kuulemma esimerkiksi meidän heidän koiralleen tuomamme lelut olivat selkeästi köyhien leluja ja että varmaan he heittäisivät ne heti roskiin, kun me lähdettäisiin taas kotiin, koska eihän sellaisia kehtaa antaa edes koiralle. Ja jos yhteisessä ruokapöydässä vahingossa tiputin jotain haarukastani takaisin lautaselle, niin tämä serkkuni oli heti kommentoimassa, että näkyy kyllä, että Amia on kasvanut maalla, kun eihän se osaa edes syödä sivistyneesti. Ja tuo ei ollut mitään satunnaista, vaan se hänen perusolotilansa oli täydellisen vittumainen ja muista piittaamaton.

Niin kai mietin, että ovatko kaikki suvut tällaisia, vai onko tämä joku vain jokin täydelliseen epatiakyvyttömyyteen johtava geeni vain meidän suvussa. Äitini puolen suku kun on ihan kunnollista. Tylsää, mutta asiallista ja kunnollista. Ei sillä, että haluaisin olla tylsä, mutta välillä edelleen mietin sitä, että voinko olla kunnollinen ihminen, kun isäni on sellainen ihmishirviö. Etenkin kun asiaa miettii ja toteaa, että hän ei välttämättä olekaan mikään yksittäistapaus. Ei sillä, tokihan nämä isäni puolen muut kyseenalaisia asioita tehneet ovat hieman erilaisia: minun isäni on mitä ilmeisimmin erittäin huono sosiaalisissa suhteissa ja hän on ilmpulsiivinen, eikä kykene kontrolloimaan itseään. Nämä muut tosin pystyvät toimimaan yhteiskunnassa ihan menestyksekkäästikin, mutta vähän työntävät jalkaa sen lain rajan yli, jos se palvelee heidän etujaan. Mutta ennen kaikkea: he eivät ole tyhmiä. Ainakaan kai ihan täysin tyhmiä, vaikka rahanpesusta ja koronkiskonnasta kiinnijääminen ei varmaan kauhean fiksua olekaan. Mutta yhtä kaikki, eettisillä tekijöillä ei tunnu olevan heihin liiemmin vaikutusta.

En tiedä. Tuntuu, että suhtaudun koko juttuun jotenkin väärin. Tai siis, nytkin kun mietin tuota setääni, niin vain innostun entisestään, kun tuntuu kuin joltain romaanilta, että sukulainen ilmestyy monen vuoden jälkeen yllättäen ovelle pyytämään kahvia. Kai se tuntuu siltä, että haluaisin, että omassakin elämässäni olisi enemmän tuollaista epätavallisuutta, epäsovinnaisuutta. Tai siis tiettyyn rajaan asti. En ehkä oikein osaa selittää tätä ajatusmalliani. Kai se on jollain tavalla sellainen rauhoittava ajatus: että jossain tuolla kulkee ihmisiä, joilla on jonkilainen yhteys minuun ja jotka ovat jollain lailla samanlaisia. Eivät välttämättä kauheasti muuten, mutta he ovat kaikki luonnottoman pitkiä ja alunperin Pohjanmaalta ja vaikka meidän suku ei olekaan mitenkään läheinen, niin kai jonkinlainen solidaarisuus on olemassa, kun ketään ei suljeta suvusta pois, vaan vankilassa istunut velikin voi vain tupsahtaa paitsi vanhempieni luo, niin myös sinne kummisetäni luo kahville ja hänet päästetään sisään. Paitsi isäni ei tietenkään tunne solidaarisuutta yhtään ketään kohtaan. Mutta kai se on se ajatus, että ehkä minullakin on verisukulaisia, joiden ovelle minäkin voisin vain tupsahtaa hädän hetkellä ja he eivät käännyttäisi minua pois, vaikka omien vanhempieni luokse en kokisikaan turvalliseksi mennä.

Ei sillä, että aikomuksenani olisi tupsahtaa yhtään kenenkään ovelle tai edes että se olisi tarpeen, mutta kai siinä on jotain, joka etäisesti lämmittää mieltä ja saa aikaan vähän sellaisen fiiliksen, että ehkä en olekaan ihan niin juureton kuin välillä koen.

Lisäksi äitini toi minulle uuden kirjovehkan. Se oli samanlainen kuin se aikaisemmin tappamani, jonka olin nimennyt Harjoittelupaikkarohmun mukaan. Niin kun fiilis oli kerran hyvä, laitoin Harjoittelupaikkarohmulle kuvan siitä uudesta kasvista ja laitoin tekstiksi: "Uusi [Harjoittelupaikkarohmun nimi]". Ja sitten juteltiin asioista ja se oli tosi kiva. Ja toisin kuin Lesterin kanssa, Harjoittelupaikkarohmun kanssa se keskustelu tuntuu jotenkin soljuvan niin helposti. Aluksi puhuttiin siitä uudesta kirjovehkastani, sitten yliopistosta, sitten työjutuista, sitten Harjoittelupaikkarohmun loputtomasta ihastuksesta yhtä varattua naista kohtaan, sitten introverttiydestä ja tylsyys vs. outous -dilemmasta, sosiaalisesta ahdistuksesta, sekä siitä, miten ärsyttävää on, kun välillä kokee sanovansa ihan idioottimaisia asioita.

Nyt kun tarkistin, niin näköjään me viestiteltiin noin kaksi tuntia, eikä se tuntunut missään. Tosin välillä tuli useamman minuutin taukoja ja yhdessä kohtaa, kun Harjoittelupaikkarohmu kirjoitti, miten tietyt sosiaaliset jutut ahdistavat häntä välillä, minä kirjoitin hänelle siitä, miten minulla ei ole ihan samanlaista ongelmaa ja että tykkään puhua ihmisille ja tykkään käydä paikoissa, eikä minua haittaa, jos on paljon ihmisiä, mutta että minua ahdistaa se ajatus, että vaivaan muita puhuessani heidän kanssaan tai että ollessani jossain joku tuttu - joka tietysti elää paljon täydempää ja kiinnostavampaa elämää kuin minä - näkee minut yksinään jossain ja arvostelee minua mielessään. Sitten kun luin ne viestit, niin minuun iski juuri se ahdistus, josta puhuin ja poistin ne ennen kuin Harjoittelupaikkarohmu ehti lukea niitä. Toki niistä jäi se jälki hänellekin, että olin poistanut ne viestit ja hän kommentoikin sitä, että ei ollut ehtinyt lukea niitä ja kysyi, miksi poistin ne. Totesin siihen vain sen, että poistin ne, koska yritän pitäytyä siinä, että kaikista sanomistani asioista vain max. 10% olisi tyhmiä. Siihen hän sanoi, että ihan hyvä tavoite, mutta että hän ei ikinä tuomitsisi minua jostain mitä sanon.

En tiedä, onko se täysin totta, mutta oli silti kiva kuulla jonkun sanovan jotain tuollaista. Etenkin, kun olen viime aikoina ollut kai jotenkin itsekriittinen kaiken suhteen ja on ollut vaikea vain ollakin, kun olen miettinyt, miten muut ihmiset taatusti ajattelevat minusta jotain pahaa. Ja että jos he tietäisivät, mitä mielessäni liikkuu ja millainen sisimmässäni olen, niin sitten he ajattelisivat minusta entistäkin enemmän negatiivisuuksia. Mutta Harjoittelupaikkarohmun kanssa kaksistaan juttelu/viestittely on aina tosi jees, vaikka muuten tuntuu, että hänellä menee se sävy sellaiseksi vähän ikäväksi, sellaiseksi toista lyttääväksi. Toki se on kaikki vitsiä, mutta välillä kyllästyttää se, että miksi hänen pitää koko ajan yrittää hauskuuttaa muita ja pitää yllä jotain yli-itsevarmuuden kulissia, kun hänen kanssaan on niin kiva jutella silloin, kun hän kertoo vaikka miten on jatkuvasti vain yksin kotona, koska ei pysty olemaan sosiaalinen ihmisten kanssa ilman alkoholia. Se tekee hänestä paljon samaistuttavamman kuin se jatkuva itsensä boostaaminen.

Mutta vaikka tunnen toki sympatiaa Harjoittelupaikkarohmua kohtaan ja tuntuu, että joissain asioissa meillä on paljon yhteistä, en edelleenkään tunne häntä kohtaan mitään ystävyyttä kummempaa. Mietin kyllä, että miksi jokaisessa keskustelussa Harjoittelupaikkarohmu puhuu jostain ihastuksestaan. Tässäkin keskustelussa se tuli ihan puskista, kun hän laittoi kuvan sämpylöistä, jotka oli leiponut ja mietti, että tykkäisiköhän se varattu nainen miehestä, joka leipoo itse sämpylöitä. Ei hänellä varsinaisesti mitään asiaa näihin ihastusjuttuihin koskaan ole, mitään ei tapahdu, eikä hänellä ole aikomuksena tehdäkään mitään minkään asian eteen. Mutta silti joka keskustelussa tuntuu tulevan joku nainen esiin (eikä aina sama), joten mietin nyt, että mitä Harjoittelupaikkarohmu yrittää sillä viestittää.

Toisaalta tuo tuntuu kirkuvan sellaista viestiä, että hän haluaa minun tietävän, että hän ei ole kiinnostunut minusta, mutta en koe, että olisin kauheasti antanut hänelle syytä olettaa, että minäkään olisin kiinnostunut hänestä minään muuna kuin kaverina, joten hänen käytöksensä tuntuu turhalta. Kuitenkin yritän aina tukea Harjoittelupaikkarohmua hänen rakkauselämässään, jotta tulisi selväksi, että minulle on todellakin ihan fine, että hän on ihastunut johonkuhun, joka en ole minä. Toinen syy voisi sitten olla se, että Harjoittelupaikkarohmu yrittäisi testata, miten reagoin, eli että tulenko mustasukkaiseksi, jos hän puhuu jostain toisesta naisesta. Mikä sekin tuntuu tyhmältä, koska vaikka olisinkin ihastunut Harjoittelupaikkarohmuun, tuollainen käytös saisi minut ottamaan vain etäisyyttä häneen. Ja lisäksi koen, että eiköhän se nyt ole tullut jo selväksi, miten minä reagoin, kun hän kerran ottaa sen joka keskustelussa esiin ja minä yritän aina osoittaa tukevani hänen kiinnostustaan näitä lukemattomia naisia kohtaan. Saatan sanoa, että joo, se on kyllä tosi kiva, kyllä teissä on vähän jotain samaa, mutta kai tiedät, että se muutti juuri yhteen poikaystävänsä kanssa, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä käy. Ja jos kyseessä on sinkkunainen, ehdottomasti kannustan Harjoittelupaikkarohmua pyytämään tätä naista ulos. Mutta hän ei ota mitään noita vastaan hyvin, vaan vänkää vastaan, että enkä pyydä ulos, kun se se munlaista kuitenkaan halua, tai että enhän mä nyt kenenkään parisuhdetta halua rikkoa, jne.

Että jotain vaikeaa Harjoittelupaikkarohmussakin kyllä on, mutta hänen kanssaan keskustelu sujuu kaikesta huolimatta vain jotenkin tosi helposti ja se on ehkä ihan kivakin, että hän on välillä vaikea ja sanoo "outoja, mutta ilahduttavia asioita" (kuten ilmaisin asian hänelle tänään), koska se on äärettömän paljon mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi se loputon asiallisista yliopisto- ja työasioista jauhaminen, jota Lesterin kanssa käydyt keskustelut enimmäkseen ovat. Ja lisäksi se saa minun oloni rentoutumaan, kun Harjoittelupaikkarohmu laittaa vaikka kuvan niistä leipomistaan sämpylöistä, vaikka se ei liity yhtään mihinkään millään lailla. Hänestä tulee aina sellainen fiilis, että voin puhua asioista, jotka oikeasti vaivaavat minua ilman, että minun tarvitsee kauheasti pelätä sitä, että hän vastaisi siihen jotenkin vähättelevästi. Ainakin siis tiettyyn rajaan asti, koska en todellakaan ole valmis kertomaan kaikkia asioita hänelle, kuten niistä tänään poistamistani viesteistäkin voi päätellä, mutta se on kuitenkin ihan eri tasolla verrattuna kehenkään muuhun tuossa meidän opiskelijaporukassa. Ehkä Korpinkynsi tulee seuraavana, sitten ehkä Arrow, sitten Anni, sitten... kai Ramona, sitten Kissanainen ja loput ovat sekalaista mössöä, josta kukaan ei erotu, koska minulla ei ole mitään tarvetta kertoa heille yhtään mitään henkilökohtaisia asioitani. Mutta Lester ei siis todellakaan ole sellainen ihminen, jonka kanssa tuntuisi luonnolliselta jakaa jotain tunneasioita. Olen kyllä yrittänyt, mutta ei siitä ole tullut mitään, kun hän aina jotenkin ohittaa ne tai vähättelee niitä. Että hyvään mieheen olen sitten näköjään taas mennyt ihastumaan.

No, pitäisi varmaan taas lopettaa asioiden vatvominen ja mennä nukkumaan. En saanut tänään tehtyä lainkaan gradua, mutta kai se on ihan hyvä pitää välillä vähän taukoakin, että aivot jaksaa? No ihan sama, ehkä menen nyt vain nukkumaan.