No niin. Yritetääs uudestaan. Kirjoitin tässä jo vähän matkaa, mutta tämä osaston kone päätti yhtäkkiä tehdä jotain ihmeellistä ja poistaa koko tämän kirjoituksen tästä ruudusta...

Mutta niin. Olo on siis ollut aika epämiellyttävä viime aikoina. Olen ollut kauhean väsynyt ja se syöminen on aiheuttanut kauheasti stressiä. Nyt olen jo osastolla, vaikka tänään osasto alkaa vasta tuntia myöhemmin, mutta kun äiti haluaa mennä aikaisin töihin ja on minun kyytini, niin minkäs teet. Nyt kun kuitenkin on ylimääräistä aikaa (aamukokous on vasta kymmenen tienoilla), niin voisin hyvin yrittää väsätä jonkinlaista järkevämpää selostusta kuulumisistani. Siis sillä ehdolla että tämä hullu kone ei enää kovin montaa kertaa yhtäkkiä vain deletoi kaikkea kirjoittamaani.

Ei ole kauheasti kai sanottavaa. Syöminen on ollut ihan hullua. Eilen se meni edes jonkin verran paremmin, joten vielä kai itää pieni toivo siitä, että saisin tämän syömisen taas kontrolliin, eikä sitä uudehkoa lääkettä tarvitsisi lopettaa ainakaan vielä.

Tällä viikolla minulle tehdään kai psykologista testausta. Viime viikolla osaston lääkäri, psykologi ja sitten hoitajat olivat miettineet, että kun minun oireeni täyttävät vakavan ja pitkäaikaisen masennuksen piirteet, olisi ehkä hyödyllistä tehdä minulle psykologisia testejä ja laatia minusta psykologinen lausunto. Se kuulostaa hienolta ja viralliselta ja vähän ehkä pelottavaltakin. Odotan kuitenkin aika innolla ja toivon, että siitä olisi jotain apua paranemisen suhteen.

Olen miettinyt paljon viime aikoina paranemista ja sitä, miten asiat olivat vuosi sitten. Olen tullut siitä todella pitkälle, mutta tuntuu siitä huolimatta yhä siltä, että paraneminen on ihan alkuvaiheessa. Se ärsyttää jonkin verran, etenkin kun tuntuu siltä, että kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän, miten kauhean raskasta tämä on sekä fyysisesti että psyykisesti. Varmaan he jotenkin järkeilevät, että joo, on rankkaa, mutta en usko, että he enää kauheasti jaksavat edelleen muistaa, että tämä on minulle vielä lähes yhtä raskasta kuin vaikka vuosi sitten.

En oikein tiedä mitä ajatella. Olen taas jotenkin poissaoleva. Sen tietää aina siitä, jos en ole mesessä, enkä kirjoita tänne. Jos olen sellaisessa mielentilassa, niin se ei kokemuksieni mukaan ole kauhean hyvä juttu, vaikka en aina tiedä, olenko surullinen vai en. Poissaolevuus on paha juttu. Se saa minut vaipumaan ajatuksiini ja tavallaan olemaan tietyllä tavalla poissa tästä maailmasta, jossa minun pitäisi olla läsnä.

Tällä viikolla pitäisi olla myös oma "taidenäyttelyni". Juteltiin viime viikolla - tai toissaviikolla - omahoitajani kanssa niistä kuvataideterapiassa tekemistäni kuvista. Minä sitten jotenkin sanoin, että tavallaan jokainen niistä kuvista yrittää selittää sitä samaa asiaa, siis minun olemustani. Että yritän jotenkin saada niiden kautta ilmaistua jotain, mutta silti minusta tuntuu vain jokaisen uuden kuvan jälkeen, että en minä osaa selittää sitä asiaa oikein.

Sitten hän puhui sen sitä kuvataideterapiaa vetävän hoitajan kanssa ja he miettivät, että nyt voisi olla sopiva aika sille, että otetaan ne kaikki minun tekemäni kuvat ja asetetaan jonkun yhden huoneen seinille, katsotaan niitä kaikkia yhdessä ja mietitään niitä ja jutellaan niistä vähän. Sen jälkeen olettaisin saavani ne itselleni, kun tähän asti ne ovat olleet kuvataideterapiahuoneen lukollisessa kaapissa. Tavallaan minua innostaa kauheasti saada ne kuvat kotiin. Sitten voisin ehkä näyttää niitä Nanille, jolloin Nan voisi ehkä ymmärtää jotain minusta, tai sitten voisin luoda tänne blogiini uuden sivun tuonne marginaaliin, jossa olisivat ne kaikki linkitettyinä. Ehkä sitten joku täällä tajuaisi edes jotain siitä, mitä yritän niin kiihkeästi selittää, jota en itsekään ihan tarkkaan tiedä. Tai ehkä se antaisi ajateltavaa ja auttaisi muita käsittelemään ajatuksiaan tai antaisi vaikka vain pelkästään vähän kuvaa siitä, mitä kuvataideterapia voi esimerkiksi pitää sisällään.

Ja mitähän vielä? Kello alkaa lähentyä yhdeksää, joten voi olla, että joku toinen potilas tulee pian. Toisaalta toivon, että ei tulisi, sillä sitten olisi niin pitkä aika, kun pitäisi jotenkin olla sosiaalinen. Yritän kyllä kovasti, mutta minusta silti tuntuu aina, että olen liikaa hiljaa, kun en keksi mitään sanottavaa tai jos keksinkin, niin sitten se keskustelu siitä huolimatta kuolee nopeasti.

No, eipä minulla kai mitään erityistä sanottavaa enää olisikaan. Tänään on tarkoitus mennä ottamaan sikainfluenssarokotus. Enkä tiedä niistä tulevista rottavauvoista vieläkään mitään. Joskus pari viikkoa sitten tiesin sen verran, että se Erican kaveri etsii yhä sitä äitirottaa, mutta siinä se. Olen kauhean innostunut taas rotista (sain jopa eilen leikattua molemmilta nykyisiltäni kynnet) ja toivoisin, että ne uudet pikkurottavauvat tulisivat vielä ennen joulua. Kai se on teoriassa mahdollista, mutta käytännössä oikein ei. Pitikin mennä pitkäksi niiden rottavauvojen kanssa. Toivottavasti sentään siitä poikueesta syntyy poikavauvoja, joista riittää sitten kaksi nenua minullekin.

Ovat rottavaarivauvatkin ihan hyvässä kunnossa, vaikka Dostojevski vaikuttaisikin olevan vähän lihomassa. Tolstoi painaa enemmän ja syö kauheasti ja on perso kaikelle mahdolliselle, mutta Dostojevski on enemmän sellainen bodarityyppinen ja muhkea pallomainen, missä Tolstoi on enemmän pitempi ja löysempi. Ihan outoa, enkä tiedä mitä ajatella tuosta. Olen yrittänyt kuitenkin syöttää niille vähän enemmän kasviksia ja ne ovat kyllä tykänneet siitä. Etenkin maissi on niiden uusi suosikki, joka voittaa jopa pavut. Pavut ovat tähän asti olleet niiden ehdoton suosikki.

Mutta jos nyt menisi vaikka katsomaan, jos telkkarista tulisi jotain, ettei olisi täällä koneella jumissa, kun joku muu tulee. Kun veikkaan, että osaston ovi on vielä lukossa ja minä joutuisin sitten menemään avaamaan, jos joku haluaisi tulla sisään. Joo. Ehkä yritän kuitenkin kirjoittaa jotain vähän ennemmin kuin vasta viikon päästä...