Äääääh... Sarjassamme päivät, jolloin Amia herää vasta puolenpäivän tuntumassa. No joo, olo on jotenkin järkevämpi, ei kiinnosta oikein kirjoittaa enää (eilen sain kirjoitettua loppujen lopuksi yhteensä seitsemän sivua). Muutenkin tuntuu selkeämmältä. Vähän päässä heittää, kun nukkui niin pitkään, vaikka kello oli soimassa jo yhdeksältä (joo, sitten säädin puolihereillä sen herättämään myöhemmin ja myöhemmin ja myöhemmin, ja lopulta laitoin kokonaan pois ja jatkoin uniani).<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänään pitäisi sitten tehdä biologiantehtävät, jotka pitää palauttaa huomenna. Opettaja sanoi, että ei se niin tarkkaa ole, koska luottaa kuitenkin siihen, että olen tehnyt ne tehtävät kokeeseen mennessä, mutta minä itse en lainkaan luota siihen, eikä minulla ole siten mitään hinkua pettää tuon opettajan luottamusta, joten palautan ne huomenna. Ja huomiseksi pitäisi tehdä myös vihdoin ja viimein se kuva-analyysi siitä Nightwishin kannesta. Ehkä saan näistä puolimanian rippeistä vielä jotain irti, että keksin jotain edes hieman järkevää.

 

Matikkaakin pitäisi lukea ja harjoitella. En ole tykännyt tästä kurssista yhtään, mikä on periaatteessa synonyymi sille, että en ole myöskään ymmärtänyt siitä mitään. Ja kurssihan on ”Numeerisia ja algebrallisia menetelmiä”. Plääh. Eli periaatteessa se sisältää kompleksiluvut ja sitten likiarvojen laskemista eri menetelmillä. Eli laskimen käyttöä pääasiassa. Meidän olisi pitänyt itse ohjelmoida laskimiin joku hämärä systeemi, jonka avulla saataisiin laskettua ne tehtävät paremmin, mutta kuten monet muutkin, minä en tajunnut siitä niin yhtään mitään, vaan kurssin siinä vaiheessa (eli aika alussa) luovutin, enkä jaksanut enää edes yrittää, kun tiesin, että en osaisi ohjelmoida laskinta sellaiseen kuntoon, että sillä niitä laskuja voisi laskea.

 

Ulkona on satanut lunta perjantaista asti ja sitä alkaa olla jo aika kiitettävästi. Toisaalta ihan kiva, mutta kun sataa lunta, taivas on pilvessä ja on hämärämpää kuin jos aurinko paistaisi. Ja minä tykkään siitä kun aurinko paistaa.

 

Minä olen vieläkin miettinyt sitä Kaunotarta ja Hirviötä. Joo, varmaan nyt ihmettelette, että miten minä jaksan näin kauan pyöritellä mielessäni jotain Disneyn lastenleffaa. Se on vähän sama kuin joissain ”aikuistenkin” tarinoissa; minä saan sovellettua sitä tarinaa omissa ajatuksissani ja löytää ne seikat elämästäni, jotka ovat verrattavissa sen leffan tapahtumiin ja siten se koskettaa minua enemmän ja vaikuttaa minuun voimakkaammin.

 

Joo, voisi kai jotenkin sanoa, että minulla tuntuu olevan suunnaton kiinnostus tarinoita kohtaan, joiden lähtökohta on toivoton, mutta viimeisellä hetkellä, kun kaikki toivo näyttää jo menneen, tapahtuu eukatastrofi – äkillinen käännös hyvään.

 

Tai siis, Taru Sormusten Herrasta kuvaa jotenkin minun mielestäni niin kauhean hyvin sitä, että kun matka alkaa, kukaan ei tiedä, mihin se vie. Kaikki näyttää toivottomalta: kuinka muka kaksi pientä hobittia pystyisivät kävellen kuljettamaan Valtasormuksen keskelle vihollisen maata ja tuhoamaan sen? Se tuntuu ihan tyhmältä, jos sitä ajattelee järjellä, sen ei pitäisi lainkaan toimia, eikä olla mahdollista. Mutta sitä kokeillaan kuitenkin. Kaikki toivo laitetaan tuollaisen hyvin arveluttavan ja epävakaan suunnitelman varaan.

 

Tai sitten tässä Kaunottaressa ja Hirviössä. Prinssi muutetaan pedoksi ja ainoa keino vapautua loitsusta, on rakastaa jotakuta ja saada tämä rakastamaan takaisin. Ja ajatelkaa nyt! Joku kammottavan näköinen hirviö, joka on kaikin puolin enemmän peto kuin ihminen, asuu keskellä metsää linnassa ja piilottaa itsensä sinne. Ja vaikka sinne sitten eksyykin yksi tyttö, joka sitten vangitaan sinne, niin mikä todennäköisyys olisi, että siitä tulisi yhtään mitään?

 

Ja sitten Kaunottaressa ja Hirviössä on myös se taikaruusu, joka on kuin tiimalasi, jossa hiekka valuu koko ajan alaspäin. Kun Belle tulee linnaan, ruusu on alkanut jo kuihtua. Aika on ihan lopussa. Belleen se ei vaikuta, koska hän ei sitä tiedä, mutta Pedon käytöksessä se näkyy niin selkeästi. Ja ruusu on joka välissä muistuttamassa, että aika kuluu koko ajan, että aikaa on vain hyvin vähän.

 

Peto ja tuo taikaruusu, joka hänellä on, on jotain, mihin minä pystyn niin hyvin samaistumaan. Aika on kulumassa loppuun. Terälehdet putoilevat jo ja kun ruusu on kokonaan lakastunut, ja kun viimeinen terälehti putoaa... On liian myöhäistä ja minut on tuomittu elämään petona ikuisesti.

 

No joo, on käsittämättömän typerä vertaus, mutta se kuvastaa aika törkeän hyvin sitä, miltä minusta tuntuu. Yleensä fantasiassa ja saduissa on kuitenkin jotain, mitä ei kaikkein realistisimmissakaan leffoissa ole. Vaikka ne eivät olisikaan selkeän allegorisia (mitä useimmat perussadut kylläkin ovat), niin niissä on silti joitain osia, jotka pystyy liittämään omaan elämäänsä ja samaistumaan siihen siten. Niin kuin Leijonakuninkaassakin, josta oli jopa meidän filosofian kirjassa yksi ajatus.

 

Simba: ”Kuka olet?”
Rafiki: ”Kysymys kuuluu... Kuka olet?”

Simba: ”En tiedä olenko. Ehkä tiesin joskus.”

 

Ei tuota lapsena tajunnut, mutta nykyisin kyllä. Samalla tavalla Kaunotar ja Hirviö tuntuu filosofiselta ja kuvaavalta, vaikka en olekaan enää lapsi. Joo, minulle on kyllä luettu satuja lapsena, että siitä ei voi syyttää sitä, että nykyisin tuntisin kauheaa kiinnostusta satuja kohtaan.

 

Kerran kysyin äidiltäni, että luettiinko minulle satuja pienenä. Minä en nimittäin oikein muistanut kunnolla. Äiti sitten nauroi hetken ja sanoi sitten, että minulle on luettu varmaan ties kuinka monta sataa kirjaa. Minä halusin kuulemma aina kuulla lisää ja uusia tarinoita ja joitain vanhojakin uudestaan ja uudestaan. Minä en kylläkään oikein muista. Paitsi että on meillä aika kiva kasa lastenkirjoja, että varmaan ne on ainakin kulutettu loppuun.

 

Mitäs niitä satuja taas olikaan... Hauskan hassu possunassu ainakin. Minä en kyllä kauheasti tykännyt siitä, kun se oli jotenkin pelottava. Ja sitten oli... Joku tarina jostain pojasta, joka lähti avaraan maailmaan, mutta tekikin vain pienen kierroksen, koska seurasi vääriä kiviä. Minä en pitänyt siitäkään kyllä kauheasti, kun ärsytti, että miksei se lähtenyt takaisin ja seurannut niitä oikeita kiviä.

 

Mikähän minun lempisatuni olisi ollut pienenä... Ainakin muistan pitäneeni kirjasta, jossa oli Eetu-kissa, joka lähti tutkimusmatkalle pihalle. Siinä kirjassa oli kurkistusreiät, joista näki aina seuraavalta sivulta jotain. Ja sitten oli tietysti Pikku-Tiikeri ja Pikku-Karhu! Sen on muuten täytynyt olla minun suosikkisatuni, sen kun Pikku-Tiikeri sairastaa. Se on luettu ainakin niin käsittämättömän moneen kertaan. Heh, minä muistan siitä vieläkin sen, kun Pikku-Karhu sanoi, että Pikku-Tiikeri saa juuri sitä ruokaa mitä haluaa, mutta aina kun Pikku-Tiikeri ehdottaa jotain, niin Pikku-Karhu sanoo: ”Jospa sittenkin jotain muuta.” On niiltä se Panamakin ihan kiva, mutta minä tykkäsin enemmän tuosta.

 

Ja kuten on jo tullut ilmi, Disneyn leffoja en ole pahemmin katsonut pienenä. Tulee vain mieleen Leijonakuningas ja Aristokatit, joiden laulut kyllä kulutettiin päivähoidossa leikeissä ihan loppuun. Ja sitten me leikittiin kanssa aina jotain prinsessasatua. Ja jos nyt oletitte, että minä olin aina prinsessa, niin siinä erehdytte. Minä en ikinä halunnut olla prinsessa. Tai jos leikittiin kotia, minä en halunnut olla ikinä mistään hinnasta äiti, vaan keskimmäinen sisar. Joo, tuo oli jotenkin hankalaa, koska meitä oli pääasiallisia leikkijöitä vain kolme (minä, Madonna (eli minun ikäiseni poika, joka oli minun ensimmäinen paras kaverini) ja Jossu (kaksi vuotta nuorempi tyttö)), mutta meillä oli monta roolia aina yhdessä leikissä.

 

Hmm... Tulee nyt tässä mieleen erinäisiä muistoja mitä tuli tehtyä lapsena. En voi väittää, että olisin ollut kauhean villi lapsi, sellainen ylienerginen koko ajan ympäriinsä juoksenteleva riiviö, mutta en minä varmaan kaikkein helpoinkaan tapaus ollut. Mitä nyt joistain päättömistä tapauksista tulee mieleen, niin minä taisin olla jotenkin hämärästi muka-looginen lapsi. Esimerkkitapaus todellisesta elämästä:

 

Amia: *Istuu tyynesti keskellä valtavaa vesilätäkköä*

Hoitotäti: ”Amia! Mitä sinä oikein teet?!? Heti ylös sieltä!”

Amia: *hymyilee aurinkoisesti* ”Ei mun tarvii, kun mulla on kurahousut.”

 

Joo, tunnistaako minut tuosta tilannekuvauksesta vielä senkin perusteella, mitä olen nykyään? Jos minä itse miettisin, niin ehkä siinä saattaa olla havaittavissa joitain pieniä siiruja minun vallitsevista ominaisuuksistani ja tavoistani ja ajatusmalleistani. Tai toinen esimerkki minun muka-loogisuudestani:

 

Amia: ”Ja musta tulee isona luonnonsuojelija!”

Äiti: ”Kuule, siitä ei makseta palkkaa, niin ei susta voi tulla.”

Amia: *miettii ankarasti* ”Mutta kun musta tulee niin hyvä luonnonsuojelija, että mulle maksetaan!”

 

Joo, lapsen logiikkaa. Ehm. On sitä paljon muutakin älyttömyyksiä tullut kyllä tehtyä, mutta jos nyt ei kuitenkaan enää tarkemmin erittelisi sitä, mitä on tullut tehtyä ja sanottua. Todetaan vain, että on tullut tehtyä ja sanottua yhtä sun toista tuollaista epäloogista, joista minä en itse muista kyllä varmaan puoliakaan.

 

Mutta takaisin niihin satuihin ja lastenohjelmiin... Lastenohjelmia on tullut katsottua kai aika paljon, vaikka niitä Disneyitä ei. Muumipeikot tietysti, sitten Prätkähiiret, Alfred J. Kwak ja Pikku Kakkonen luonnollisesti. Tässähän tulee oikein nostalginen olo kun muistelee noita. Tuli mieleen, miten minä aina pelkäsin kauheasti sitä Pikku Kakkosen ”Varokaa heikkoa jäätä, mm” –varoitusta. Ja että aina kun Nukkumatti heitti unihiekkaa, minä ja minun veljeni sukellettiin lattialle kahmimaan sitä. Ja sitten melkein poikkeuksetta veljeni sai sen jälkeen itkukohtauksen ja ulvoi, että minä olin vienyt kaiken unihiekan ja hän ei ollut saanut mitään.

 

No joo, jos sitä kuitenkin palaisi nykyaikaan ja biologiantehtävien pariin.