Jouluaattoaamu! Väkersin illalla veljen lahjan valmiiksi. Sain tulostimen toimimaan jotenkuten, joten sain hienot kannetkin ja kuvan CD-levyyn. Sitten kaikkein helpoimman osuuden – CD-levyn sisällön – kanssa oli kuitenkin ongelmia. Minulla ei ollut yhtään tyhjää CD:tä, joten jouduin tyhjentämään jo kertaalleen käytetyn CD-RW-levyn. En suosittele. Levyssä on suhteellisen paljon häiriöitä, mutta koin silti, että se toinen versio oli edes sen verran parempi, että levyn kehtasi tunkea niihin kuoriin ja pakettiin Elviksen joulu-CD:n kanssa.

Pääsin nukkumaan tuon takia aika myöhään, joskus lähempänä kahta vasta. Nukuin kuitenkin ihan hyvin – otin lääkkeen vaihteeksi, niin sain nukuttua. Toissayönä jätin sen väliin ja heräsin ensimmäisen kerran yhdeltä yöllä, mutta hetken valvomisen jälkeen sain kuitenkin unta uudestaan. Silloin heräsin lopullisesti sitten joskus neljän jälkeen ja lähdin hortoilemaan ympäri taloa tehden sitä mitä eteen sattui. Sitten kävin veljen ja äidin kanssa kaupassa kaupungissa. Yritettiin veljen kanssa koota piparkakkutalo, mutta minä uuvahdin ihan totaalisesti. En jaksanut liikkua, en tehdä yhtään mitään. Piparkakkutalon kokoaminen ei ole todellakaan mitään maailman rasittavinta puuhaa, mutta sillä hetkellä se tuntui ylivoimaiselta.

Sain itseni kuitenkin sen verran ylös, että autoin hieman koristelemaan kuusta. Sen jälkeen kaaduin sänkyyn puolikuolleena ja nukuin taas monen tunnin nokoset. Nukuin iltaruoan ohi ja heräsin vasta, kun piti mennä saunaan. Ja olo oli silti ihan järkyttävän väsynyt.

Nyt on kuitenkin ihan hyvä fiilis. Vaikkakin heräsin kerran yöllä nähtyäni painajaista siitä, että iso etana oli syönyt Tolstoin ja Dostojevskin. Tajusin sen vasta liian myöhään, kun se etana oli jo imeyttänyt ne ihon sisäänsä (koska unessa se söi sillä tavalla). Olin suunniltani, mutta ajattelin, että voisin pelastaa ne vielä. Minua kuvotti, mutta otin kynsisakset ja viilsin etanan mahan auki. Se purskahti ällöttävästi. Minä aloin tonkia sen sisälmyksiä. Ehkä sieltä löytyisi vielä elävät pikkuiseni. Mutta ei löytynyt. Toinen oli ehtinyt jo sulaa, toinen löytyi melkein alkuperäisennäköisenä, mutta se oli tukehtunut jo. Molemmat olivat kuolleet.

Se oli jollain riparilla. Taas. Se oli iso hotelli, jossa oli paljon ihmisiä. Ainakin Merry oli siellä, sen muistan. Hän yritti laskea portaiden kaidetta alas ja minä pelkäsin, että hän tippuisi. Sitten siellä oli yksi tyttö, joka on Kuopion yliopistossa biotieteiden ohjelmassa. Ihan okei tyyppi, pari sanaa on vaihdettu. Hän sanoi unessa minulle, että riparin sijaan se paikka vaikuttaa pikemminkin armeijalta tai sotakoulutukselta. Minä sanoin sitten hänelle, että eivätkö kaikki riparit sitten vaikuta sellaiselta.

Sitten me menimme syömään. Sitten hän tuli. Hän oli erinäköinen kuin ennen. Hänellä oli se inhottavan tuntuinen pitkähkö musta liehuva takkinsa. Ja mustat pitkät hiukset. Ja hieman partaa ja viiksiä, joka oli minusta jotenkin... No, hän näytti erilaiselta. Ei siltä samalta kopiolta kuin aina unissani, vaan jotenkin todellisemmalta. Sellaiselta, miltä hän saattaisi nykyään näyttää oikeastikin. Ei sillä, parta ja viikset eivät sopisi hänelle. Mutta hän kuitenkin oli hän.

Hän tuli minun perääni ruokajonoon. Pyrin olemaan katsomatta häneen ja aloin itkeä. Otin hätäisesti vähän kalaa ja jotain kastiketta. Olin aikeissa ottaa perunoitakin hieman, mutta NN kurottautui ottamaan niitä juuri samaan aikaan ja minä vedin käteni hätäisesti pois ja päätin, että selviäisin kyllä ilman perunoitakin. Jatkoin eteenpäin. Sitten kuulin, miten NN kysyi minulta, että olisinko halunnut ottaa perunoitakin. Sanoin, että en ja lähdin pöytään.

Pöydät olivat kahden istuttavia, sellaisia pyöreitä kahvilapöytiä, joita on kaikissa leffoissa. Istuin tyhjään sellaiseen ja laitoin tarjottimeni pöydälle. Tajusin, että olin ottanut pelkästään kalaa ja sen lisäksi perunoille tarkoitettua kastiketta. Mutta perunoitahan minulla ei ollut. Sivusilmällä näin, miten NN tuli istumaan viereiseen pöytään.

Sitten minä itkin lisää. Minä itkin niin paljon kuin ikinä kukaan voi itkeä. Siitä hetkestä, kun NN ilmestyi, minä tiesin, että se oli unta. Koko ajan, kun hän oli siinä minun vieressäni – sillä lailla kuin joskus ennen – tiesin, että se ei olisi totta. Mitäs siitä, että etana syö rotat – ihan normaalia. Samoin kuin hotellissa tapahtuva koko Suomen laajuinen ripari-sotakoulutus. Mutta NN:hän ei voi olla mitään todellista.

Itkiessäni mietin, että itkinköhän myös oikeassa ruumiissani, siinä ruumiissa, joka nukkui sängyssään ja näki sitä unta. En koskaan saanut sitä selville. Kuten olen sanonut aikaisemmin, niin joidenkin painajaisten yhteydessä olen tajunnut sen olevan unta, mutta en ole kyennyt heräämään. Nytkin tajusin saman, enkä herännyt.

Niin, olisihan sitä voinut yrittää nauttia unesta. Yrittää halata NN:ää ja tehdä samalla lailla kuin jossain aikaisemmassa unessa, jossa tein niin. Siinä unessa, jonka vieläkin muistan niin tarkkaan: pelasimme korttia hänen ja hänen veljensä kanssa. Sitten minä halasin häntä ja sanoin hänelle, että tiesihän hän, että tämä oli vain unta. Ja sitten hän kuiskasi minun korvaani sen TSH:n repliikin: ”Then it is a good dream.” Ja sitten minä heräsin.

Mutta minä en vain pystynyt. Tiesin, että se olisi vain unta. Se sattui. Se sattui ihan kauheasti. Siinä ei edes tapahtunut hänen suhteensa mitään kovin erikoista. Hän ei tunnustanut rakkauttaan minulle tai mitään – hän vain oli kuten aina ennenkin, vaikkakin nykyaikaisempana versiona. Silti minä tiesin heti hänet nähdessäni, että sen täytyi olla vain unta. Se on surullista. Minulla on ikävä häntä. En ole nähnyt hänestä paljon unia, en ainakaan muista nähneeni.

Ja vaikka en puhu hänestä täällä, niin se ei tarkoita, että ajattelisin häntä jotenkin vähemmän. Minä en vain viitsi puhua typeristä toiveistani, jotka jäävät kuitenkin toteutumatta. Ehkä hän tulee jossain vastaan, kun menen keskustaan. Tai ehkä hänet näkee, kun menee äidin tai veljen kanssa kauppaan. Tai ehkä näkisi edes hänen autonsa. Sen hopeisen. Ehkä hänestä näkisi edes vilauksen.

Kuusi on koristeltu taas tänäkin vuonna hopeisella nauhalla. Ei kultaisella, vaan hopeisella. Minun ehdottomasta vaatimuksestani. Ja olen pakottautunut jättämään kännykän yöpöydälleni, mutta joka välissä mietin, olenkohan saanut hyvän joulun toivotuksen. Ihan pienen hyvän joulun toivotuksen. Ja sitten kun vastaisin siihen toivottamalla myös hyvää joulua, saisin vielä vastaukseksi viestin: ”Err... Haluaisitko vielä lähteä ulos kanssani?”

Typerät unelmani. Tiedän, ettei niin tulisi tapahtumaan. Tai hyvä on, en tiedä. Jos tietäisin varmasti, että niin ei voisi käydä, en toivoisi mitään tuollaista. Minun toiveeni rakentuvat sille 1% mahdollisuudelle. Ja silti sitten tuntuu tyhjältä, kun kukaan ei muistakaan.

Nan kylläkin lähetti eilen tekstiviestin. Vein hänelle joululahjan postilaatikkoon aamulla. En ole varma, näkikö hän paketin ennen kuin tekstasi. Myöhemmin hän lähetti uuden viestin, jossa sanoi löytäneensä paketin postilaatikosta. No joo, mutta kuitenkin. Hänellä oli ollut kauheasti kiireitä ja hän pyyteli anteeksi sitä, että ei ole ehtinyt ottaa mitenkään yhteyttä. Hän kyseli kuulumisia ja sanoi, että he sukuloivat nyt joulun tietämillä niin paljon, että meidän tapaaminen menee varmastikin ensi viikkoon. Hän lupasi ilmoitella sitten lähempänä tarkemmin, kun tietäisi paremmin.

Että hänet näkee ainakin. Ainoa ihminen, joka muistaa minut jouluna – netti-ihmisten lisäksi. Olen saanut tänä vuonna kolme joulukorttia – kaikki netti-ihmisiltä miitissä. En sano, etteikö se olisi ollut aivan ihanaa ja koskettavaa ja kaikkea, mutta kukaan minut IRL tunteva ei ole muistanut. Kukaan ei ole ajatellut: ”Ai niin, sitä Amiaakin voisi muistaa, voisi lähettää vaikka jouluntoivotus-tekstiviestin.” Minua harmittaa hieman. Minulla on mieletön ikävä heitä kaikkia, mutta kenelläkään ei todennäköisesti ole ikävä minua.

Kai se menee niin, että minuun on asennettu ikävää monien muidenkin ihmisten edestä. Jotkut toivoivat jopa viime vuonna, että kunpa koulu jo loppuisi, niin pääsisi täältä pois. Ja minä toivoin ihan hiljaa, että kunpa se kaikki jatkuisi ikuisuuksiin. Minä, joka jätetään melkein aina huomiotta, jolle ei puhuta ja jolla ei tunnu olevan mitään väliä kenellekään.

Jos he vain tietäisivät, miten ikävöin heitä. Jos NN vain tietäisi... No, hän pelästyisi varmaan. Niin tekevät kaikki ihmiset, jotka saavat tietää, että todella välitän heistä. He pelästyvät ja nolostuvat. Että sellainen kuin minä piittaisi heistä, hyi hyi hyi. Mutta minä välitän.

Teksti saattaa olla epälooginen – taustalla on soinut koko ajan Nightwishin Ever Dream ja minun on hieman hankala keskittyä kirjoittamiseen, kun taustalla soi musiikkia, jota oikeasti haluan kuunnella. Heti kun nousin, tulin koneelle. Sillä aikaa kun kone käynnistyi, minä soitin Ever Dreamia pianolla. Ja heti kun kone käynnistyi, laitoin sen soimaan koneelta.

...Ever felt away without me, my love – it lies so deep. Ever dream of me.

Hyvää joulua kuitenkin teille kaikille, jotka luette tämän! Ja kaikille, jotka ette lue. Ja hänelle myös, vaikkei hän saakaan koskaan tietää sitä. Pian alkaa Lumiukko, täytyy mennä katsomaan se. Kävin laittamassa omalle lumiukolleni (tai lumineidolle, tms.) jo hienon kaulahuivin ja vanhat punaiset ja pörröiset korvaläppäni. Ja oksan suuksi. Nyt se hymyileekin.