Mitähän sitä tänään kirjoittaisi? Ei ainakaan sitä, että miten aikaa on enää niin vähän jäljellä ennen kuin koulu loppuu. Se tekee olon ahdistuneeksi. Toisaalta oloa ahdistaa myös ajatus, että tekisin jotain NN-asialle. Minä en kauheasti tykkää ihmisten lähestymisestä. Ymh. Enkä etenkään NN:n, koska hän voisi satuttaa minua niin paljon pahemmin kuin kukaan muu.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä olen miettinyt sitä kipua, sitä kauheaa kipua, jota tunsin koko alkuviikon. En minä tahallani tai tietoisesti ylireagoi, vaan silloin minä olin varma siitä, että hänellä on tyttöystävä. Vaikka minulla ei ollut periaatteessa mitään oikeaaoikeaa todistetta, niin jotenkin se vain tuli mieleen ja sitten kun se oli tullut mieleen, niin mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Ja sitten kaikki murtui.

 

Ei se syömättömyys tuntunut kauhean pahalta. Oli vain sellainen olo koko ajan, että ei ollut lainkaan nälkä. Ja jos yrittikin syödä jotain, niin ei sitä mennyt alas muutamaa suupalaa enempää. Ja koulussa, kun piti syödä, niin ahdisti vielä tuon edellä mainitun lisäksikin. Yöt oli pahimpia. Vaikka miten yritti, itkemistä ei saanut estetyksi. Vaikka jo toisena päivänä se ”Kuiskaus” sanoi, että olen ehkä ylireagoinut, niin se ei kauheasti parantanut oloa. Millään ei ollut kauheasti väliä.

 

Minä en muista itse asiassa kauheasti, mitä me alkuviikosta tehtiin koulussa. Tai edes mitä minä tein. Silloin tuntui kuin olisin ollut vankina oman pääni sisällä ja minun ja ulkomaailman välillä olisi ollut sumuinen verho. Minä olin kuitenkin aika pihalla. Ja aika apaattinen. Tein kuitenkin läksyjä ja soitin soittoläksyjä ja selvitin triviakysymyksiä. En minä tiedä edes miten, mutta sen muistan, että ne hämärästi tuntuivat sellaisilta turvapaikoilta. Silloin oli melkein kuin normaali olo, kun piti keskittyä johonkin muuhun, eikä voinut ajatella.

 

Perjantaina aamulla riitelin äitini kanssa. Ei mitenkään pahasti, vähän vain huutoa ja valittamista. Sitten äitini sanoi, että ensimmäinen kerta koko viikolla. En minä ollut edes tajunnut sitä. Normaalisti ärsyynnyn jostain melkein joka aamu, mutta tällä viikolla vain perjantaina. Sitten minä oikein mietin, että kuinka hiton apaattinen minä olen oikein ollut. Olen tietysti yrittänyt ylläpitää sitä minun hymyäni ja naurahdellut muiden jutuillekin (melkein tavallista enemmänkin), mutta jotenkin minusta tuntuu, että minulla on ollut punainen lanka vähän hukassa.

 

Vieläkään olo ei ole ihan hyvä. En ole vielä pystynyt palauttamaan sitä vanhaa taustaani. Tai kuuntelemaan Ever Dreamia. Tai muistelemaan kauheasti asioita NN:stä. Vieläkin sattuu. Se on ihan tyhmää. Jos kerran ylireagoin, niin miksi siitäkin toipuminen kestää näin kauan?

 

Juuri nyt ei jaksa oikein uskoa siihen, että hän välittäisi minusta yhtään hiukkaa. Juuri nyt ei jaksa uskoa, että meistä voisi ikinä tulla yhtään mitään. Näin taas unta yöllä. Siinä kerroin NN:lle, että pidin hänestä. Hän vain katsoi minuun (ei mitenkään vihamielisesti, vaan tavalliseen tapaansa, melkein jopa ystävällisesti) ja sanoi tyynesti, että hän ei pidä minusta. Ja minä tiesin sen jo kysyessäni. Kun minä siinä unessa kysyin sen kysymyksen, jo ennen vastausta aloin itkeä, sillä minä tiesin jo.

 

Heräsin myös taas vaihteeksi yöllä pelästyneenä (ei tuosta unesta). Katsoin kelloa, joka näytti kahdeksaa ja pelästyin vielä enemmän. Se oli jo kahdeksan, mutta minulla alkoi koulu joka aamu kaksikymmentä vaille! Olin jo pomppaamaisillani ylös, kun aloin miettiä, että mikä päivä oli. Ensiksi mietin perjantaita. Mietin, että olikohan eilen ollut perjantai. En ollut varma, mutta totesin mielessäni, että eilen oli saattanut olla myös lauantai tai sunnuntai. Mietin lisää. Lopulta sitten päädyin kuitenkin tulokseen, että oli lauantai: muistin, että joulutriviakysymyksiä oli ollut eilen 50 ja tiesin, että lauantaina niitä olisi 100. Tulin siis tulokseen, että oli lauantai-aamu ja tyytyväisenä nukahdin uudestaan.

 

Eli joo, on vähän vielä asiat sekaisin ja olen hieman pihalla. Ja tuon lisäksi äärettömän varuillani ja epäluuloinen. Ehkä tästä sitten – ja tuosta maanantain vainoharhakohtauksesta – saa kuvan, miten tilanne on jokseenkin stressaava ja miten olen ihan murtumispisteessä kaikkien asioiden osalta, en vain NN:n suhteen.

 

Ja taas pitäisi ahertaa niiden triviakysymysten kanssa ja tehdä läksyjä ja siivota ja harjoitella niitä kirjoitusjuttuja. Niin, ja yrittää olla olematta niin kauhean yliepäluuloinen kaikkien suhteen. Äh. Sattuu vain taas.