Minä maalasin taas tänään. Tein ensimmäisen muotokuvan. Siitä tuli ihan hieno. Siinä muotokuvassa oli NN ja sähläsin sen kanssa hieman, mutta kokonaisuus on silti ihan okei.

En ole kirjoittanut tänne viikkoon. Sen viikon ajan olen ollut kuollut. Eilen aloin palata takaisin henkiin, mutta tänään olen vasta siinä kunnossa, että jaksan kirjoittaa yhtään mitään. Minulle määrättiin viime kerralla siellä mielisairaalapaikassa ”uutta ja hienoa” lääkettä, jonka oli tarkoitus auttaa minua nukkumaan. Hauska pikku lääke, joka on mielialalääke, mutta jota käytetään myös ”depressiivisyysperäisen unettomuuden” hoitoon.

En ole tätä kyseistä pikkukivaa lääkettä ottanut nyt kahteen päivään ja alkaa taas tuntua siltä, että ei ehkä sittenkään ole ihan välitöntä tarvetta heittäytyä kaivinkoneen alle. Paitsi että se lääkärityyppi (tai tarkemmin ottaen ”Special sjukskötare”) soitti juuri vähän aikaa sitten ja sanoi, että jos otan tänään aikaisin illalla kaksi sellaista. Luoja. Olisi pitänyt kysyä heti siinä puhelimessa sillä äänensävyllä, mitä lapset aina kysyvät: ”Onko pakko?” Olen ottanut kahtena päivänä – tai siis iltana – taas Oksaminia.

Nyt havainnollistan näiden lääkkeiden eroa perustuen omaan kokemukseeni. Azona – tuo hieno uusi ihmelääke, jota minulle määrättiin, aiheutti ihan sanoinkuvaamattoman päänsäryn. Jos asteikolla 1-10 migreenikohtaus on pahimmillaan se 10, niin tämä päänsärky oli jo 7. Ja se on paljon. Ja se kesti koko päivän ja yön ja vielä seuraavankin päivän, jonka jälkeen oli aika ottaa uusi sellainen.

Tästä lääkkeestä sanottiin, että otetaan tunti ennen nukkumaanmenoa. Otin sen joskus kymmenen tai yhdentoista kieppeillä. Ja sitten tunnin päästä siitä menin nukkumaan. Lääke selkeästi vaikutti. Ensimmäisten päivien ajan ajattelin, että se oli pelkkää lumelääkettä, jonka tarkoitus oli testata, onko unettomuuteni jotenkin psykologista (koska sain ne lääkkeet sieltä mielisairaalapaikasta valkoisessa paperipussissa). Lääke kuitenkin vaikutti, koska päänsärky liittyi selkeästi lääkkeisiin, koska se oli pahimmillaan aina aamuisin tai silloin, jos olin ottanut suuren annoksen.

Päänsäryn lisäksi lääke aiheutti kipua silmissä. Yrittäkää kuvitella, että olisitte valvoneet kaksi vuorokautta putkeen ja seissyt lisäksi monta tuntia katse pakkastuuleen päin silmät auki. Silloin silmät punoittavat ja niitä pistelee. Se oli lääkkeen ainoa vaikutus, joka viittasi edes hieman väsymykseen. Siinä se sitten olikin. Sen sijaan, että olisin nukkunut edes muutaman yön hyvin, valvoin joka ikisenä yönä. Yhtenä yönä/päivänä en nukkunut lainkaan, mutta muina päivinä sain sentään unta siellä seitsemän tai kahdeksan aikoihin aamulla.

Sitten ainoa hyvä puoli. Jos se siis lasketaan hyväksi. En nukkunut enää sillä lailla katkoittain kuin ennen, vaan nukuin ihan tasaisesti, enkä herännyt mihinkään. Kun viimein heräsin, kello oli suunnilleen puoli viisi iltapäivällä ja äiti oli tullut töistä ja tökki minua hereille. Tuolla laillako sitä kuuluukin nukkua?

Ja nyt olen sitten ottanut kahdeksi yöksi Oksaminia. Ensimmäisenä yönä otin kaksi pilleriä. Sain nukuttua suunnilleen kolmen aikoihin ja nukuin kahteen asti iltapäivällä. Ei mikään unelmatapaus, mutta parempi kuitenkin kuin sitä edeltävinä öinä. Tänä yönä sitten nukahdin (kolmen Oksamin-pillerin jälkeen) suunnilleen kahdeltatoista. Heräsin ihan spontaanisti yhdeksältä aamulla. Ja olo on nyt näiden kahden päivän aikana parantunut siltä osin.

Ai niin joo, unohdin sanoa tuosta Azonasta vielä sen, että se sai minun silmäni paitsi punottamaan, myös turpoamaan. Tai siis ei silmiä, vaan ne silmää ympäröivät alueet. Nyt olo on hieman omituinen, sillä lailla, että vähän pyörryttää ja pienikin pään liike tuntuu melkein siltä, että heittäisi voltin ja maailma heittäisi samaan aikaan voltin toiseen suuntaan. Mutta Oksamin saa minut nukkumaan.

Ja olin myös tämän viikon aikana liian kiireinen kirjoittaakseni tänne, koska urakoin pattereiden kimpuissa. Täsmällisesti ottaen kellojen pattereiden kimpussa. Sellaisten kellojen, jotka tikittävät liian äänekkäästi. Huoneessani ei ole enää yhtään patterillista kelloa, paitsi rannekelloni (ja kännykän), koska yhtenä unettomana yönä, kun yritin saada nukutuksi, ne tikittävät äänet, joista olen aina ennen pitänyt ihan kauheasti, olivat muuttuneet sellaisiksi, mitä kaikissa piirretyissä on, kun hahmot eivät saa unta.

Joten otin seinältä ensimmäiseksi kivan itsetekemäni kellon ja poistin siitä patterit. Sitten yritin nukkua taas, jonka jälkeen siirryin seuraavan kellon kimppuun, joka häiritsi minua. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tapoin huoneestani yöperhosia, koska ne hakeutuivat lukulamppuni valoa kohti ja suihkivat aivan kasvojeni lähellä. Se ärsytti minua ja häiritsi nukkumista.

Saatte ehkä jo hieman kuvaa siitä, millainen tämä minun kuollut viikkoni on ollut. Ja tänä iltana pitäisi ottaa kaksi Azonaa kello kahdeksalta. Hmph. Tekisi kyllä mieli jättää ottamatta, kun se vain koko viikon aikana pelkästään pahensi unettomuuttani.

Enkä usko, että se auttaa, jos ottaisinkin sen tänä iltana oikeaan aikaan. Sillä on se pieni vaikutus, että silmät tulevat todella väsyneiksi. Mutta vaikka niin käy, koko muu kehoni tuntuu siltä kuin se olisi jännittynyt äärimmilleen. Sillä lailla kuin pikajuoksija jännittyy paikalleen niihin telineisiin, kun hän odottaa lähtölaukausta. Siltä minusta tuntuu iltaisin. Eikä silmien väsyminen riitä nukahtamiseen, kun kerran koko muu ruumis tärisee jännityyneenä.

Oksamin sen sijaan vaikuttaa kaikkialla. Kun sen ottaa, niin hetken päästä olo alkaa tuntua hieman veltolta. Käveleminen on hieman hankalaa, koska jalat eivät oikein suostu tottelemaan. Siitä tulee kokonaisvaltainen rento olo. Melkein jopa hieman lamaantunut, sellainen ylirento. Se auttaa nukahtamaan, se poistaa sen ainaisen jännityksen minun kehostani ja vähentää unettomuutta.

Mutta en voi käyttää Oksaminia ikuisesti. Se on tarkoitettu hyvin lyhytaikaiseksi lääkkeeksi ja sitä paitsi keho alkaa pikkuhiljaa tottua siihen, joten jos Oksaminin käyttöä jatkaisi, tarvitsisi pikkuhiljaa enemmän ja enemmän sitä, jotta saavuttaisi saman rentouden kuin ennen. Minä en tiedä yhtään, mitä tehdä. Jotenkin menee usko lääkärienkin määräämiin lääkkeisiin, kun ne eivät joko vaikuta mitenkään tai sitten ne vaikuttavat negatiivisesti.

Rupi on vihdoin lähtenyt haavastani. Viikko ja yksi päivä. Ei mitenkään paha, mutta muutama päivä enemmän olisi kyllä ollut kiva. Ihan sama.

Näen huomenna Nanin. Uskokaa tai älkää, mutta tänään minulla oli heti herättyäni (vieläpä hyvin yöni nukkuneena!) oudon energinen ja melkein kuin vähän ihan pikkuisen onnellinen olo, joten heti herättyäni menin maalaamaan NN-maalauksen. Olisinpa maalaaja, niin voisin ihan oikeasti piirtää sellaisen maalauksen, jossa hän näyttää hyvältä. Ja suurin osa pahimmista mokista tuli silloin, kun yritin korjailla pieniä yksityiskohtia, jotka pistivät silmään. Ja lopputulos oli vielä kauheampi. Kiva.

Ja sitten lähetin Nanille tekstiviestin, jossa kysyin, haluaisiko hän lähteä huomenna kävelylle. Huomenna on se päivä. Huomenna on 26.2. Tulee täyteen tasan vuosi siitä, kun NN antoi minulle pakit. En tiedä. Siitä tulee kumma tunne. Jotenkin tyhjä ja ontto ja sellainen, etten tiedä mitä minun pitäisi sanoa tai ajatella. Olen nähnyt hänestä paljon unia tämänkin viikon aikana.

Minulla on vieläkin ikävä häntä.