Tajusin vasta tänään, että minun suunnitelmani tälle syksylle ovat ihan älyttömät. Ensi viikolla alkaa taas ovifeissaus, jota pitäisi tehdä kolme vuoroa viikossa. Olen kokopäivätöissä sen lisäksi, mutta nyt jos kurssilleni tulee tarpeeksi ihmisiä, aloitan myös syventävän englanninkurssin yhdessä opistossa. Sitä on kahtena iltana viikossa. Jos miettii, että yleensä olen tykännyt tehdä feissausvuorot arkipäivinä, niin siinä tapauksessa minulla ei olisi yhtään vapaailtaa viikolla, vaan tulisin aina kotiin vasta kahdeksalta. Kurssi sisältää 130 tuntia, joista 39 on itsenäistä "ohjattua" opiskelua, eli läksyjä, tms. Se on suunnilleen ainoa oikeantasoinen englanninkurssi missään ja maksaakin vain 150 euroa, plus kirjat pitää hankkia itse. Olen suostunut siihen, että äitini maksaa sen, koska hän on sanonut, että haluaa tukea koulutustani. Hän olisi ollut valmis maksamaan superhienon valmennuskurssin, mutta se on niin kallis, että en suostunut siihen. Etenkin kun minulla on jo materiaali itselläni.

Tuon lisäksi vielä aion osallistua kevällä yo-kirjoituksiin nostaakseni arvosanoja ja saadakseni paremmat lähtöpisteet englantilaista filologiaa varten. Ja suunnitteilla on myös lopultakin aloitella rottakasvatusta ja aion laittaa Sisin ja Chaplinin yhteen tulevan kuukauden aikana. En ole vielä päättänyt tarkkaa aikataulua, mutta koska tyttörotan olisi ihanteellisinta olla 5-8 kuukautta ensimmäisen poikueen aikaan ja painoa täytyy kuitenkin olla vähintään 300 grammaa. Punnitsin reilu viikko sitten sen ja se oli hienon vaakani mukaan tasan 300 grammaa muutaman gramman virhemarginaalilla.

Olen ihan innoissani, kun suunnittelin tätä jo ennen Chaplinin ja Tin-Tinin hankintaakin ja nekin ovat kohta jo vuoden ikäisiä! Viikonloppuna on näyttely, johon Chaplin ja Sisi osallistuvat. Vieläpä molempiin luokkiin, joten on tuplajännitys. Sisi ei tule saamaan ulkomuotoluokassa hyviä arvosteluja, mutta kasvattajan mukaan se kannattaa silti viedä sinne arvioitavaksi, niin tuomarit voivat arvioida ainakin kokoa, korvien muotoa ja sellaista. Chaplin sen sijaan on melkein täydellisesti standardin mukainen, niin se voi voittaa jopa ruusukkeen, jos kaikki menee hyvin. Kun tätä miettii, niin se kuulostaa minullekin vähän hullulta, että pikkuisilla jyrsijöillä on kauhean tarkat vaatimukset.

Tämä kuvio, jota minäkin aion ryhtyä kasvattamaan, on kuvailtu standardissa muunmuassa seuraavasti: rotan kasvoissa on mahdollisimman symmetrinen laukki - tähän väliin sanon, että se on kuin valkoinen kolmio, joka lähtee suunnilleen silmien välistä ja levenee siten, että koko kuono on valkoinen - minkä lisäksi rotan vatsapuoli on valkoinen, mutta valkoisuus ei saa nousta liikaa kyljille. Jalkojen tulee olla valkoisia ensimmäiseen niveleen asti ja hännän tulee olla valkoinen pigmentiltään mahdollisimman paljon, mutta korkeintaan puoleenväliin.

Siis ihan hullua. Sitten vielä pääväriä arvioidaan ja tosiaan korvien muotoa kuulemma, minkä lisäksi sitten yleistä ruumiinrakennetta ja luonnetta. Lemmikkiluokassa sitten keskitytään siihen, että kynnet on leikattu eivätkä ne ole terävät, hampaat eivät ole liian pitkät, häntä on pehmeä ja sileä, eikä siinä ole likapinttymiä. Eläin ei saa tietenkään (kummassakaan luokassa) olla sairas eikä sillä saa olla ulkoloisia - kuten Chaplinilla viimeksi. Turkin tulee olla siisti ja myös ihon täytyy olla puhdas. Eläin ei saa olla arka eikä aggressiivinen, vaan sen tulee olla ystävällinen ja utelias ja antaa käsitellä itseään.

Viimeksi Tin-Tin sai parhaimman arvosanan huolimatta pinttymistä hännässä ja terävistä kynsistä, mutta kunniamainintaa oli tietysti turha odottaa. Nyt olenkin eilen ja tänään viilannut kynsiviilalla molempien näyttelyyn menevien rottien kynnet. Ja se oli iso juttu, kun piti suunnata valoa oikein ja pitää rottia paikallaan ja yrittää pitää niistä pikkuruisista varpaista kiinni niin, että kynsiä sai viilattua hyvin ja oikeassa kulmassa ilman että viila satuttaisi muuta jalkaa. Ja kun kynsiä on 18, niin siinä on todellakin tekemistä. Olen kylläkin sitä mieltä, että jos rotilla olisi kaksi varvasta enemmän, ne voisivat olla äärettömän paljon keskeisemmässä asemassa maailmassa. Niillä on etutassuina kädet, jotka voivat tarttua esineisiin, ne voivat tarttua minua sormestakin ja ensimmäisten rottien kanssa todella hämmästyin, miten näppäriä nämä pikku kätöset olivat ja miten paljon ne muistuttivat ihmisen sormia. Erona tietysti on se, että peukaloita ei ole. Peukalot ovat surkastuneet pois ja siinä kohtaa niillä on vain pienehkö kyhmyrä. Biologi minussa ei selkeästikään ole kuollut, kun mietin, että mitkä seikat ovat saaneet peukalon surkastumaan ja jos se ei olisi surkastunut, niin olisivatko rotat ottaneet erilaisen ekologisen lokeron paikakseen.

No joo, mutta näyttelyyn valmistautumisesta vielä se, että olen voidellut häntiä rypsiöljyllä ja Chaplin on kerran käynyt pesullakin ja sen häntä on saanut hammasharjakäsittelyn. Rotillani on ihan oikeasti oma hammasharja, sellainen lasten dinosaurushammasharja, jolla pestään niiden hännät. Nehän eivät hikoa, vaan lämmön hallinta tapahtuu lähinnä hännän kautta. Mutta etenkin poikarotat ovat kauheita likakoneita ja ne kehittävät kauhealla vahdilla talia ihostaan ja hännästäänkin, niin saa nähdä kyllä paljon vaivaa, että saa ihon puhtaaksi ja hännän sileäksi. Tytöt ovat helpompia, Sisilläkin on vielä niin nuori turkki, että se on superpuhdas ja sileä, niin sille ei tarvitse tehdä paljon mitään.

Luonteeltaan nämä kaksi rottaa ovat yksiä ihanimmista. Vaikka Sisi on energiahirmu, niin kynsiä viilatessa se lopulta oli ihan rauhassa ja rentona, ihan kuin olisi nautiskellut manikyyristä! Se on leikkisä ja utelias, mutta todella kilttikin. Välillä, luultavasti kiimasta johtuen, se saa kauheita herkkyyskohtauksia, kun se päättää, että ei saa koskea eikä ottaa kiinni ja lopulta joudun kaivamaan sen kaukaisimmasta nurkasta, jossa se makaa selällään jalat pystyssä. Ei se koskaan silloinkaan pure, eikä ole millään lailla aggressiivinen koskaan. Lisäksi se on myös ollut täysin terve. Nadia ikävä kyllä sai yhdessä vaiheessa jonkun flunssan ja Tin-Tin myös jostain syystä ihan ajoittain röhkäisee kerran tai pari, enkä oikein tykkää sen massiivisesta rakenteestakaan.

Chaplin on kiltti ja rauhallinen. Kyllä sekin on utelias, eikä se pelkää, mutta sitä nyt ei kaikki mahdollinen, mikä tulee vastaan, kiinnosta niin hillittömästi kuin joitain muita rottia. Välillä sekin kyllä heittäytyy dramaattisesti ja sillä on huvittava tapa ojentaa tassunsa koko matkalta ihan suoriksi kuin parahtaen, että enkö minä nyt saa mennä, kun minä NIIN haluaisin. Se tykkää olla sylissä ja rapsutettavana ja jännänä piirteenä se on todella kiinnostunut hiuksista. Se on niin suloista, kun se tutkii hiuksiani ja ottaa niistä tassuilla kiinni ja kokeilee vähän hampaillakin, että mitä tämä on.

Olen Sisiä ja Chaplinia jo toisilleen näyttänyt ja veikkaan, että ne voisivat tulla toimeen. Tuokin on yksi osa-alue, josta en vielä tiedä, mutta ilmeisesti rotillakin "henkilökemiat" vaikuttaa, eikä naaras suostu päästämään sellaista urosta astumaan, joka ei sitä miellytä. Välillä kuulemma voidaan huutaa ja naaras voi laittaa uroksen todella koville. Sisi on ollut todella kiihkeästi ollut aina häkissä ollessaan ajamassa häkkiin kurkistelevia uroksia pois. Se vain huutaa ja yrittää haukata niitä tassuista kalterien läpi tai muuta vastaavaa. Chaplin kun kuitenkin niin rauhallinen ja kiltti, niin ainakaan ei ole mielestäni sitä vaaraa, että ne alkaisivat tapella. Sisi on välillä häkin läpi huutaessaan saanut kurkkivan Stiltonin tappelumielelle ja pörhistämään karvansa ja kaikkea. Se on todella poikkeuksellista, sillä urokset harvoin tappelevat naaraiden kanssa, vaikka nämä eivät olisi kiimassakaan.

Olen onnistunut pysymään uudessa ruokasuunnitelmassani. Ei se helppoa ole kuitenkaan ollut. Minulle on selkeästi tullut toisenlainen tunneside ruokaan. Jos ei ole tarpeeksi tekemistä, minä syön. Jos haluan rentoutua, minä syön. Se on melkein niin kuin harrastus, mikä on ollut aika outoa huomata. Toki minulla on ollut nälkäkin ja suunnilleen joka päivä puolentoista viikon aikana on jossain vaiheessa tuntunut siltä, että tämä on tuskaa, kuolen nälkään, haluan vain syödä. Olen nyt äärettömän tietoinen siitä, että telkkari on täynnä ruokaohjelmia, joissa tehdään toinen toistaan herkullisempia jälkiruokia. Ja keksimainoksia, karkkimainoksia... "Osta kymmenen lakumix-pussia niin saat panda-pehmolelun!" Siis oikeasti, kymmenen! Satun pitämään kyseisistä karkeista ja tiedän, että yhdessä pussillisessa on energiaa lähes ihmisen yhden päivän kokonaisenergiatarpeen verran!

Viikko on ollut hankala myös siksi, että en ole päässyt tekemään oikeastaan mitään aerobista liikuntaa. Pyöräilen kyllä töihin ja töistä takaisin, mutta kastun mennen tullen, niin ei huvita enempääkään pyöräillä. Kävelyä olen pyrkinyt välttämään mahdollisimman paljon, koska haluan, että tämä jalka tulee nyt kuntoon. Se on jälleen kivuton vaikka kävelisi vähän, mutta niin se oli viimeksikin kivuton melkein viikon, mutta silti se uidessa rusahteli ja pitkään kävellessä sattui. Feissaus alkaa ensi viikolla, mutta uinnista pidän vielä taukoa. Voi olla, että vähennän sen puhelintyön tunteja tämän uuden supertäyden aikatauluni takia, jotta pääsisin kerran viikossa taas uimaan, jotta kuntoni pysyisi hyvänä, mutta toistaiseksi pidän taukoa varmuuden vuoksi, jotta jalkakipu ei vaikuttaisi feissaukseen.

Tänään tuli kauhea ikävä Lontooseen. Näin typerän kaivinkoneen, jonka merkki oli "New Holland" ja siitä minulla tuli mieleen jotenkin automaattisesti Holland Park, joka on siis pysäkki Lontoon metrossa. Menin siitä päivittäin ohi, kun kuljin majapaikan ja koulun väliä. Tänään oli vielä tyypillinen lontoolainen sää: synkkää viileähköä ja tihkusadetta. Todella pidin ajasta Lontoossa. Lontoo oli hieno kaupunki ja haluan sinne ehdottomasti takaisin.

Niin joo, ja huonekaverini töissä oli tällä viikolla töissä vain keskiviikkoon asti. Se on itse asiassa hyvä, koska saan keskittyä oikeasti töiden tekemiseen, eikä minun tarvitse saada päänsärkyä Karinin jutuista. Keskiviikkona jotenkin juteltiin uskonnoista ja Karin dissasi niitä ja kertoi sitten omasta käsityksestään, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Hän sanoi, että pitää todennäköisimpänä, että synnymme uudestaan. Arvelunsa perusteeksi hän sanoi, että koska hän TIETÄÄ että uudelleensyntyminen on mahdollista ja että sitä on tapahtunut, hän uskoo, että niin tapahtuu myös meille kaikille.

En niin kauheasti välitä uskonnoista, mutta parempi se, että tunnustaa suoraan, että uskoo tähän ja tähän, eikä ala väittämään, että kaikki uskonnot ovat paskapuhetta, mutta tämä minun uskomukseni ei ole uskomus, koska tiedän, että se on totta. Kun tartuin tuohon ja kysyi, että mistä hän TIETÄÄ että se on mahdollista, niin sitä seurasi yli puolen tunnin selostus ilman että sain sanottua sanaakaan väliin tai tehtyä töitä.

Karin kertoi, että hän lapsena oli välillä äidin luona, välillä mummun luona, eikä koskaan tuntenut koti-ikävää. Sitten kerran, kun hän oli katselemassa tähtiä, hän tunsi järjettömän koti-ikävän pistoksen ja samalla hänen mieleensä tuli sana Andromeda-N juuri tuolla lailla kirjoitettuna. Hän ei tiennyt sitä, eikä kuulemma ollut voinut koskaan eikä mitenkään kuulla sitä mistään. Se tuli hänen alitajunnastaan. Sitten joskus teini-ikäisenä hän oli menossa joidenkin tuttujen kanssa tapaamaan meediota ja he menivät sitä ennen yhden tutun luo. Hänellä oli seinällään tähtikartta, josta Karin sitten löysi tähden, jonka nimi oli täsmälleen Andromeda-N. Hän sanoi siitä ääneen, ja hänen tuttunsa (vanhempi mies) sanoi, että sinä tuut likka tähdistä.

Sitten Karin sanoi, että näki paljon unia, jotka eivät olleet unia. Hän sanoi vain tietävänsä sen, koska tietää aina, koska näkee unta ja pystyy hallitsemaan uniaan. Sen lisäksi hän kokee öisin unta muistuttavia muistoja. Nämä muistot ovat aikaisemmista elämistä, jotka ovat hänen alitajunnassaan. Näissä unissa hän muunmuassa on erinäköinen, ihmisen kaltainen, mutta selkeästi jokin muu olento.

Työkaverini siis väittää kivenkovaa ja täysin tosissaan olevansa alunperin kotoisin toisesta galaksista, eikä muuta vaihtoehtoa ole. Lisäksi kun sanoin, että mitään sellaista ei ole voitu todistaa, eikä telepatia ole todellista, hän sanoi, että CIA kylmän sodan aikaan teki tutkimuksia telepatiasta ja he todella onnistuivat. Näissä onnistuneissa telepatia-operaatioissa telepaatikot vaivuttivat itsensä transsiin ja sitten "osallistuivat" siirtämään mielensä Neuvostoliiton oppitunnille, jossa kehitettiin menetelmiä Amerikkaa vastaan. Se tapahtui toistuvasti ja sitä kautta on todistettu, että telepatia on todellista.

No, koska lähtökohtaisesti en voi vain kieltää jotain seikkaa perehtymättä siihen, minä sitten perehdyin asiaan. CIA on tutkinut telepatiaa, mutta mistään en löytänyt sanaakaan siitä, että mikään olisi onnistunut. Sellaisia kirjoja, joissa niin väitetään, taatusti on, mutta ne eivät ole tiedekirjallisuutta eivätkä siten otettavissa todesta, vaikka miten haluaisi. Lisäksi tutkin Andromedaa. Karin sanoi minulle, että ei ollut arvannutkaan, että se Andromeda-N voisi olla joku planeetta, vaan luuli, että se olisi joku mytologian hahmo tai joku. Kerrankin sain suuni auki oikeassa paikassa ja sanoin, että sehän ON kreikkalaisen mytologian hahmo ja kaikki tähtikuviot on nimetty saman mytologian mukaan.

Myöhemmin tarkistin, enkä löytänyt mitään Andromeda-N -nimistä tähteä tai muutakaan. Andromeda on galaksi, lähimpänä meidän galaksiamme. Monet sen kirkkaimmista tähdistä sisältävät nimissään sanan Andromeda, mutta lähinnä pelkästään lyhenteenä "And". Lisäksi, ne alunperin nimettiin persialaisen tyypin toimesta, joten eikö nimen olisi pitänyt tulla mieleen ennemmin sillä kielellä kuin tällä suomenmolotuksella? Ja millä todennäköisyydellä muukalaiset kaukaisessa galaksissa (in a galaxy far far away... heh) kutsuisivat tähteään moisella nimellä? Veikkaan, että tuo N Andromedan nimen perässä tarkoittaa mahdollisesti tähden kirkkausastetta tai muuta vastaavaa. Yläasteella opiskelinkin hetken tähtitiedettä ja seurasin Ursan päivittäin muuttuvaa tähtikarttaa ja muistaisin nähneeni jossain joitain vastaavaa, kuten N1 tai N2 ja se kuvastaisi tähden erottuvuutta paljain silmin tai jotain.

Ei, en vain voi antaa asian olla. Aion jopa ottaa asian puheeksi Karinin kanssa kaiken uhallakin, sillä minua alkaa tosissaan ärsyttää hänen tyylinsä. Vaikka minä selittäisin jotain asiaa, hän saattaa ensin kuunnella sitä ja ennen kuin olen päässyt lähellekään loppua tai ilman että pidän minkäänlaista taukoa, jota voisi erehdyksessä luulla lopetukseksi, hän alkaa vain puhua minun päälleni. Ja automaattisesti annan hänen tehdä niin, sillä kaikillahan se on automaattinen reaktio! Lisäksi vihaan yli kaiken toisen puheen keskeyttämistä, oli kohde sitten minä itse tai joku muu. Karin sen sijaan ei vain piittaa. Mikään väittely hänen kanssaan ei ikinä onnistuisi, sillä en saa sanottua yhtään pointtiani loppuun asti, sillä hän aloittaa alkuosaan vastaamisen heti. Hän siis psyykisesti kävelee ylitseni mennen tullen, eikä näytä edes noteeraavansa sitä. Joka kerta kun hän tekee sen, minussa lisääntyy se kauna häntä kohtaan ja tunnen suuttumuksen kuohahtavan ja tekee mieleni huutaa, että NYT - ÄMMÄ - KUUNTELET! Tekee mieli osoittaa, että ei, minua ei vähätellä noin, vaan jos moista yrittää tehdä, niin saa kyllä varoa nahkaansa.

Ongelma on se, että vaikka hän todennäköisesti lopettaakin siellä - luojalle kiitos meidän alhaisesta palkasta - niin en halua olla tulematta toimeen jonkun kanssa ja ihan vartavasten luoda ristiriitoja. Tuntuu vain, että olen pattitilanteessa, kun en uskalla puolustaa itseäni, mikä johtaa siihen, että koen itseäni vähäteltävän päivittäin useita kertoja ja työtäni häirittävän. Satunnainen juttelu on kivaa ja okei, mutta jos tyyppi puoli tuntia selittää jotain asiaa katsoen minuun ja sillä lailla vaativan aktiivista kuuntelua minulta, niin se menee pahasti yli! En ole työnarkomaani, mutta haluan kyllä oikeasti ansaita rahani.

On siis paljon mielessä ja aivot surraavat koko ajan, kun teen töitä pomon tiukatessa tuloksia ja Karinin pälättäessä, vaikka samalla huolehdin jalkani paranemisesta, ihmissuhteista (tai niiden puutteesta) ja laihdutuksesta. Ei siis ole ihmekään, että vähän väliä päätä särkee. Toivon, että Karin vain lopettaisi töissä, niin ei tarvitsisi kuunnella mitä hän teki edellisessä elämässään, tai miten on häpeällistä, että poliisi puuttuu jatkuvasti hänen skini-poikansa ja heidän joukkonsa tekemisiin, kun "eiväthän ne oikeasti tosissaan ole, siinä iässä pitää vaan sanoa kaikenlaista tehdäkseen vaikutuksen toisiin". Ja kun kysyin kerran, miksi hänen pojastaan tuli skini, niin Karin vastasi: "No se tykkää pitää lyhyttä tukkaa ja sitten se kuuntelee välillä metallimusaa." Joo, varmaan kaikki kaljut metallia joskus kuuntelevat ovat skinejä, joiden tekemiä ryhmiä poliisit poistelevat Facebookista ja muuta vastaavaa.

Ärsytys siis valtaa alaa, mitä pahentaa se, ettei sitä uskalla purkaa liikkumalla. Argh! Lohduttaudun sillä, että olen jo päättänyt, että koska rottanäyttelyssä menee joku kahdeksan tuntia, ostan siksi päiväksi salmiakkikaloja, joista en oikeasti pidä, mutta joita olen himoinnut kohta viikon putkeen. Tosi terveellinen keino taas lohduttaa itseään ja niin edelleen ja niin edelleen.