Ehkä sitä nyt yrittäisi pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Onhan sitä nyt pari viikkoa takana tätä uutta osastoa, josta ei kylläkään voi sanoa oikein mitään, jottei vain rikkoisi mitään sääntöä.

No, olen "kotiutunut" osastolle hyvin ja koen, että itse asiassa se, että käyn siellä, on saanut tökättyä osaston toimintaa parempaan suuntaan noin yleisestikin. Vaikka olen välillä ihan poikki ja kun kukkaan ei puhu, niin välillä tuntuu siltä, että miksi sitä sitten itse koko ajan äänessä olisi ja väkisin jotain puhumassa, jos ketään ei kiinnosta. Nyt kuitenkin kun olen päässyt tutustumaan niihin muihin, niin kuitenkin jossain vaiheessa jotain jaksaa, niin höpisen vähän jotain milloin kenenkin kanssa, enkä valitse puolia tai jumitu kuppikuntiin.

Nyt alkuviikosta oli yksi kurjakin tapaus, kun meillä oli joku keskusteluryhmä jostain aiheesta ja meidät jaettiin pareihin ja yhteen 3 hengen ryhmään, joissa piti vastata annettuihin kysymyksiin. Minä olin siinä ainoassa 3 hengen ryhmässä joka siirtyi vielä kauemmaksi muista omia vastauksia tekemään. En nyt koe, että rikon mitään, vaikka yritän kuvata muutamilla lainauksilla (ei sanasta sanaan) sitä ryhmän ilmapiiriä:

Neiti X: "No kyllä on vittu tyhmä tehtävä!"
Neiti Y: "No keksitään nyt siihen jotain, mitä noiden mielestä olisi oikein. Vaikka näin."
Amia: "Eikö sitten esim. *plaa plaa plaa* olisi hyvä myös?"
Neiti Y: "Ok."
Neiti X: "Täältä osastolta ei saa ainakaan yhtään mitään tukea ja mä vihaan kaikkia ihmisiä, laita se siihen, laita vaikka että paras keino vaikuttaa täälä osastolla on pitää turpansa kiinni!"
Neiti Y: "Ja vihaat kaikkia?"
Neiti X: "Paitsi sua! En mä sua vihaa, kun sä oot mun kaveri. Mutta kaikkia muita."
Neiti Y: "Muistatko sä kun me oltiin siellä ja siellä ja sitten se sanoi, että 'hakkaa se, hakkaa se'?"
*yleistä keskustelua mitä tehtiin jossain, mistä Amia ei tiedä mitään*

Tuo tuntui sellaiselta lamaannuttavalta, vaikka olenkin nykyään sosiaalisempi ja harvoin joudun enää tuollaiseen tilanteeseen. He eivät kumpikaan kiinnittäneet minuun mitään huomiota, vaikka jotain heitin väliinkin. He eivät katsoneet minuun, he kiroilivat keskenään ja haukkuivat koko paikkaa ja tehtävää ja puhuivat joistain omista jutuistaan. Tuli todella ulkopuolinen olo ja ylipäätään todella kurja. Sitten kun kaikki yhdessä niiden ohjaajienkin kanssa keskusteltiin, että miltä tuntui tehdä tällaista, niin minä sain kuin sainkin itseni sanomaan jotain.

Sanoin, että muuten tehtävä oli ok, mutta ryhmä jossa olin, ei inspiroinut, asiaan ei viitsitty kiinnittää mitään huomiota, pelkkää osaston ja muiden ihmisten haukkumista, vaikka vapaaehtoisestihan täällä ollaan, eikä yhtään kukaan pakota ketään täällä käymään, ja lisäksi tunsin itseni todella syrjityksi siinä ryhmässä, eikä yhtään kenenkään, saati sitten meidän osastolaisten mieleltään herkässä tilassa olevien tulisi joutua kokemaan oloaan kiusatuksi sairaalassa.

No, ne tyypit, jotka ryhmässäni olivat, kiusaantuivat hieman, mutta asettuivat sitten vankasti yhdessä minua vastaan. Sanoivat kaikkea, että kai sitä nyt jokainen saa mielipiteensä sanoa, heistä tällaisesta nyt ei ole mitään hyötyä, ei mikään muutu. Yksi osastolainen, joka lopetti kuitenkin eilen ilman mitään varoitusta (ja oli lisäkseni kaikkein ulospäinsuuntautunein) sanoi jotain, että ilman että asioita käsitellään ja niistä keskustellaan.

Hoitajat eivät ottaneet mitään kantaa, koska se on kuulemma heiltä kiellettyä. Vaikka melkein aloin itkemään, kun kuuntelin, miten ne kaksi puolustautuivat ja sanoivat, että eivät koe, että olivat tehneet mitään väärää, niin hoitajat sanoivat vain, että on tämä mielenkiintoinen aihe ja voihan olla, että tässä on nyt tullut jotain väärinymmärryksiä, varmaan ihan hyvä ryhmähenki kuitenkin, eikä kukaan nyt ketään varmaan tahallaan ainakaan halua loukata.

Suoraan sanottuna tuo loukkasi. Vaikka kuka olisi sanonut minulle mitä tahansa, niin lähtökohtaisesti hoitajat eivät olisi saaneet ottaa mitään kantaa mihinkään, mikä on hyväksyttävää keskustelussa ja mikä ei. Olin todella ahdistunut tuon jälkeen ja lopussa halusin vain päästä ulos siitä tyhmästä huoneesta, koska ahdisti niin paljon. Mutta pääsin asiasta nopeasti yli, niiden samojenkin tyyppien kanssa tulen taas ihan hyvin juttuun.

Ja siis omahoitajani moneen otteeseen kehui minua, kun uskalsin ottaa asian puheeksi siinä, kun myöhemminhän siitä ei olisi voinut edes sanoa kenellekään, koska on vaitiolovelvollisuus. Tuossa taas korostettiin sitä vaitiolovelvollisuutta ja sanottiin vielä erikseen, että vaikka jompi kumpi näistä henkilöistä olisikin pahoillaan ja olisi ilmaissut sen jossain henkilökohtaisessa keskustelussa, niin sellaisesta ei ikävä kyllä saa edes vihjata.

Sen jälkeen olen tällä viikolla kunnostautunut erityisesti Monopolissa. Se osastolla oleva on se uusi korttiversio, jossa ei ole rahaa enää lainkaan. Ja hinnat on tietysti euroissa ja hintaluokka sadoista tuhansista miljooniin. No on muutamia summia kymmenissä tuhansissa, mutta ne ovatkin pienimpiä summia.

Suoraansanottuna olen ylivoimainen. Olen alusta asti ollut ja etenkin nyt loppupuolella pesen muilla lattiaa. Olen hyvä neuvottelemaan, olen aina ollut, eikä melkein vuoden pesti feissarina todellakaan ole ainakaan huonontanut asemiani, minkä lisäksi olen aina pärjännyt hyvin Monopolissa. Yhdessä vaiheessa makuutin n. 30 miljoonaa euroani vain kortilla, mutta sitten ajattelin, että pelataan nyt sitten täysillä ja ajetaan muut konkurssiin, jotta pelistä päästään lopultakin eroon. En tykkää olla ylivoimainen ja olen muutamaan kertaan yrittänyt ehdottaa, että pelataanko vain jotain muuta, mutta ehkä se on jotain miesten logiikkaa (kaikki muut pelissä ovat miehiä) mutta he eivät vain suostu tarttumaan tuollaiseen mahdollisuuteen, vaan tuntuu, että sen tahdin kiristämisen jälkeenkin peli loppuu vasta kun todella ajan kaikki muut konkurssiin.

Minulla klikkaa etenkin yhden tyypin kanssa. Minussa on varmaan jotain vikaa, kun en pysty ajattelemaan miehiä vain kavereina, vaikka miten yrittäisin. Minulla on sääntö, että en enää ikinä koskaan deittaile ketään osastolla tavattua (vaikka minulle eilen sanottiinkin, että sellainen ei ole täällä kiellettyä), mikä on äärimmäisen hyvä sääntö, enkä todellakaan aio joustaa siitä. Jotenkin vain haen sitä jonkinlaista ihailua miehiltä, ihan kaikilta. Ehkä jotenkin tuntuu siltä, että pitää päteä sillä, että on fiksu ja kilpailuhenkinen ja soittaa bassoa ja rumpuja ja laskee hyvin päässälaskuja ja jyrää finanssipelissä, mutta on silti naisellinen ja nätti, eikä sellainen telaketjulesbon tyylinen.

Ja siis tämän yhden kanssa, nimimerkkiäkään en viitsi antaa anonyymiteetin takia, vain tullaan hyvin toimeen ja jotenkin jäädään aina kaksistaan jonnekin. Oltiin osastolta eräässä museossa ja sitten vaikka saatiin liikkua ihan oman mielen mukaan, niin useimmat liikkuivat sen ryhmän mukana. Minä ja tämä tyyppi sitten kuitenkin jäätiin jumittamaan yhden tietokilpailun kohtaan. Ollaan molemmat selkeästi fiksuja ja tiedetään paljon sellaista äärettömän hyödytöntä nippelitietoa. Ja hän on todella kilpailunhaluinen ja mikäs minua sen enempää voisikaan ilahduttaa. Tämä tyyppi vain joissain asioissa menee niin pieleen kuin voi olla, kun yrittää ehkä hieman liikaa päteä, ja jos hän tekee jonkun hölmön mokan, hän ei joko osaa, uskalla tai kehtaa nauraa itselleen, vaan murahtaa jotain "ihan sama" tyylistä.

Mutta nautin miesten seurasta muutenkin. Siinä Monopolissakin minua kohdellaan jo ihan tasa-arvoisesti ja yritetään vedättää joka välissä ja huijata ja painostaa tekemään huonoja kauppoja. Usein naisten keskuudessa tuollaista suoranaista täysillä vedettävää "kaikki keinot sallittu" -kilpailua ei niin usein puolituttujen kanssa tule aikaiseksi. Mutta vaikka olen kilpailuhenkinen, niin ei minulla ole ongelmia hävitä, enkä halua välttämättä voittaa. Mielestäni on tärkeintä, että kisa on kova.

Kuntoutuksen kannalta en tiedä, miten olen edistynyt. Sitä on välillä niin vaikea arvioida näin läheltä. Olen kyllä edelleen ihan poikki. Tänään sain puhelun juuri niihin aikoihin, kun minun olisi pitänyt teoriassa nousta ylös. No, kaverihan siellä ja yritti psyykata minut ylös sängystä ja aamutoimien pariin. Minua ei kuitenkaan tällä hetkellä niin vain psyykatakaan mihinkään. Nousin kuitenkin ylös, ajattelin, että nyt kun nousen ylös, niin sitten puhelu on nopeammin ohi ja pääsen salaa luikahtamaan takaisin sänkyyn torkuttamaan.

Jos olisin ollut kotona ja äiti olisi tullut herättämään, niin tämä aamu oli sellainen, että olisin varmaan sanonut äidille, että auta minua nousemaan ylös vetämällä käsistä. Siis aivot jumittaa jumittaa jumittaa jumittaa ja aivain jokaista kohtaa kehossa särkee, kun vain ajatteleekin ylös nousemista.

Plus, se 2-3 kuukautta sitten nyrjäyttämäni nilkka ärtyilee taas. Joku päivä tällä viikolla oli sellaista möhjälunta, jollaisesta ei autolla pääse mihinkään, koska alla on liukasta, joten se lumi vain rullaa siitä alta. Sellaisessa on hemmetin hankalaa kävelläkin ja muutenkin olen tällä viikolla joutunut kävelemään normaalia enemmän, niin se on itse asiassa tälläkin hetkellä kipeä, vaikka en edes rasita sitä nyt!

Ajatus katkeilee, enkä saa nyt mistään kiinni, niin jätetään tähän tällä kertaa.