Eilen hajosin sitten töissä ihan täysin. Oli tiimikokous ja kun sitä ennen kysyin, että voisinko vielä peruuttaa senpäiväisen vuoron, niin siitä oli sitten "ei tämä ole mikään saarna, MUTTA" -keskustelu siinä kokouksessa ja sanottiin, että kun me kuitenkin saadaan itse valita ne vuorot, niin sitten niistä kyllä pitäisi sitten pitää myös kiinni, eikä peruuttaa viime tingassa, jos yhtäkkiä huvittaakin tehdä jotain muuta.

Kokouksen jälkeen oli siis vuoro, ja puolipakosta menin sinne mukaan. Se nykyinen tiiminvetäjä kysyi sitten minulta, että miksi olin halunnut jättää sen vuoron väliin. Sanoin, että olin tehnyt koko viikon 12-tuntisia työpäiviä, joten minua väsytti kamalasti. Siihen se tiiminvetäjä sanoi, että no siis oikeesti kaikilla on tässä tämän työn oheksi joko opiskelut tai toinen työ, joten yhtä rankkaa se on kaikilla. Älä sitten varaa niin paljon vuoroja, jos et jaksa niitä tehdä. Itsekin opiskelee kuulemma kaiken vapaa-aikansa, mutta silti pitää kiinni vuoroistaan, jotka on varannut.

Ja siis päivän pahin virhe minkä tein tuli seuraavaksi: Minä hyväksyin sen, mitä hän sanoi, enkä edes tajunnut kyseenalaistaa sitä! Olen muka oppinut osastolla ja sen jälkeenkin taitoja selvitä elämässä, mutta jotenkin totaalisesti vain tuon väitteen vääryys meni minulta täysin ohi. Vasta myöhemmin töissä sitten tajusin, että ei, ei hän voi tuolla lailla perustella sitä, miksi minun pitää jaksaa, kun onhan osastollakin ihmisiä, jotka ovat suunnilleen samanikäisiä, mutta eivät jaksa raahata itseään edes kerran viikossa lääkäriin saadakseen lääkkeitä, jotka pitävät heidät edes suunnilleen järkevien ihmisten kirjoissa. Pelkästään se, että se tiiminvetäjä jaksaa jotain, ei ole peruste, joka kelpaisi, kun arvioidaan jonkun toisen henkilön jaksamista.

Mutta minä vuoron aikana romahdin. Olo oli vähän kuin koulussa. Olin henkisesti etäinen, sillä muut olivat ihan fiiliksissä ja keräsivät lappuja melkein joka ovelta. Minä olin ainoa, jolle tuli nollapäivä, mutta en ihmettele. Kuka pitäisi uskottavana sellaista ihmistä, joka oven takana näyttää ihan eksyneeltä ja sellaiselta, että voisi koska tahansa purskahtaa itkuun?

Yritin sanoa muille, että minulla oli huono fiilis, mutta en tiedä tajusivatko he. Kun vuoro oli virallisesti ohi ja odotettiin bussia pysäkillä, minä vain itkin. Istuin vain paikallani, katsoin pois ja itkin hiljaa. Bussi tuli ja mentiin bussiin. Istuin sivummas, enkä halunnut katsoa muihin, sillä en halunnut vaivaannuttaa heitä. Ihmiset, jotka eivät ole kokeneet oikeasti sellaisia raskaita tilanteita, eivät ymmärrä aina, että on ihan okei itkeä, jos siltä tuntuu, vaan kiusaantuvat. En tiedä, huomasiko joku itkuani, tai välittikö edes. Tuntui lähinnä siltä, että ei.

Vähän niin kuin aiemmin tällä viikolla kun minulla oli kartat ja minun piti päättää, että mihin mennään ja miten jakaudutaan. On itse asiassa kiva ottaa vastuuta ja pidän kartanlukemisesta - mielestäni olen myös hyvä siinä. No, sitten kuitenkin, kun oltiin bussissa, se yksi minuakin vanhempi tyyppi sanoi tulevansa myös ja kyseli että missä pitää jäädä pois ja käski meidän odottaa häntä. No, odotettiin siinä sitten 10-15 minuuttia, kunnes hän tuli. Otin kansioni repusta, sillä siellä oli kartat ja katsottiin sitten yhdessä, mihin mennään ja suunnitelmani teilattiin täysin ja se tyyppi sanoi vaan, että eikun mennään noin. No, sitten piti lähteä kävelemään kohti lähtöpaikkaa, mutta minun piti laittaa se kansio reppuun. Muut kuitenkin lähtivät siltä seisomalta kävelemään ja jättivät minut siihen. Ensin oltiin odotettu vartti jotain idioottia, joka ei ollut tullut tapaamispaikalle silloin kun piti, mutta sitten eivät voineet alle minuuttia odottaa minua, joka olin etukäteen suunnitellut ja pähkäillyt turhaan!

Juoksin sitten muut kiinni, mikä oli turhaa, sillä he pysähtyivät siihen n. 50 metrin päähän siitä bussipysäkiltä vaihtamaan työliivejä päälle. Eivät siis voineet bussipysäkillä laittaa liivejä eivätkä odottaa minua. Tunsin oloni todella vihaiseksi. Olin etukäteen netistä katsonut reittejä ja sitä että millaisia taloja siellä on, mutta sitten kun joku ilmoittamatta tuli myöhässä, niin sitten minä olinkin yhtäkkiä kuin pelkkä roska.

Tulen todella hyvin toimeen kaikkien feissaajien kanssa ja olen saanut ehkä enemmänkin vastuuta kuin minulle pitäisi antaa, mistä olen toisaalta ihan otettu, koska tunnen olevani kuitenkin ihan hyvä vetäjä. Yritän hahmottaa kartaa kokonaisuudessa ja miettiä, että mitä kautta mihinkäkin suuntaan kannattaisi mennä. Kysyn kuitenkin myös muilta mielipiteitä siitä, miten alueita kannattaisi jakaa ja miten pitkinä liuskoina kerrallaan. Otan huomioon aikataulun ja olen suhteellisen hyvä arvioimaan, että miten kauan mihinkäkin kartalla näkyvään matkaan menee aikaa kävellä. Kohtelen samalla tavoin ihan uusia ja vanhoja. Teen nopeasti päätöksiä siitä, että kuka ottaa minkäkin talon, sillä olen huomannut, että välillä ihmiset jäävät jahkailemaan, että kun on kolme taloa, niin kukaan ei sano ensimmäisenä, että minkä talon ottaa. Tietysti tarjoudun myös itse menemään taloihin heti jos kukaan muu ei ilmoittaudu vapaaehtoiseksi.

Kauheaa itsekehua, mutta nekin, jotka aloittivat minun kanssani, ovat ääneenkin sanoneet sen, että olen hyvä karttojen kanssa.

Ja tiimikokouksessa selitin myös yhdestä pelottavasta tapauksesta, joka sattui minun kohdalleni. Feissatessani menin koputtamaan yhden talon oveen, mutta sieltä ei avattu. Ei mitään pelottavaa tuossa, mutta kun olin jo lähtenyt seuraavaa taloa kohti, silmiini tuli valoa. Se oli sellainen iso taskulampuntyyppinen juttu, joka näkyi ikkunasta talossa, jonka ovella oli juuri ollut. Päättelin, että sieltä ei ollut vain ehditty ovelle, joten lähdin takaisin. Kun pääsin lähelle taloa, valo sammui. Koputin ovea, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Mitään ei näkynyt, eikä kuulunut.

Lähdin taas pois, minkä jälkeen joku sieltä talon ikkunasta alkoi taas vilkuttaa sitä valoa ja suuntasi sen silmiini. Enää en mennyt takaisin, mutta yllätyksekseni ovi aukesi hieman. Kukaan ei kutsunut minua takaisin, mutta minä pysähdyin hieman epävarmana siitä, mitä minun tulisi tehdä. Sitten kuulin, miten ovenraosta kuului jonkinlaista jupinaa ja erotin sanan "helvetti" sieltä joukosta. Jatkoin seuraavaan taloon.

Se tyyppi ei kuitenkaan luovuttanut, vaan koko ajan, kun kävelin näkyvillä, valoa vilkutettiin silmiini. Yritin käyttäytyä kuin en olisi huomannutkaan. Ongelmana oli se, että kuja oli umpikuja, eli minun oli palattava takaisin sinne mistä tulin, eli sen talon ohi. Minua pelotti kamalasti.  Se tuntuu jotenkin järjettömältä nyt, mutta kun vain mietin sitä, niin minua yhä pelottaa. Sitä on hankala kuvailla, miten kauheaa se oli. Silloin oli jo aika pimeä ja koko ajan kuuntelin tarkkaan, jos joku alkaisi vaikka lähestyä. Talossa en nähnyt ketään, sekin varmaan lisäsi pelottavuutta, sillä en saanut kasvoja pelolleni.

Kun kävelin takaisin, yritin olla kuin minua ei pelottaisi. Valo vilkkui silmissäni koko ajan, kunnes tulin taas lähelle taloa. Silloin se jälleen kerran sammui. Kävellessäni näin myös, että ulko-ovi aukesi taas raolleen. Siitä ovenraosta ei näkynyt yhtään mitään, vain pitkä suikale mustaa. Pelkäsin, että se mies lähtee kimppuuni. Kun olin kulkenut talon pihan ohi, kuulin, miten se talon ovi vetäisiin kiinni niin voimakkaasti, että talon ikkunat helisivät. Samalla ilmoille kantautui rääkyvä ääni, joka huusi äänekkäästi: "PASKA!"

Tuollainenkin käy välillä henkisesti raskaaksi, kun oikeasti ehkä minä sitten olen jotenkin herkempi tuollaisille ja ne jäävät muistiin, kun oikeasti tunsin oloni todella turvattomaksi.

Tänään on tarkoitus jäädä puoleksi tunniksi ylitöihin, jonka jälkeen sitten menen "shoppailemaan". Tuo tarkoittaa sitä, että menen ostamaan paitsi hieman ruokaa, niin mahdollisesti myös vaatteita. Farkut olisi kiva löytää, ja bikinit, niin saisin itsestäni edustavan kuvan Suomen Huippumalli Haussa -hakemusta varten.

Huomenna tulee Erica tänne ja hänen miehensä kanssa mennään sitten kahville/syömään, tms. Olen todella utelias näkemään, että näkyykö parin kuukauden raskaus jo ulospäin. On myös kiva päästä ulos muutenkin kuin vain töihin.

Jos täyttäisin jotain masennustestiä nyt, niin saisin varmaan aika korkeat pisteet ainakin syyllisyydentunnosta. Tunnen syyllisyyttä ensinnäkin siitä, että olen niin kiireinen, että nytkin on jäänyt kokonaan viikko väliin, ettei rottahäkkiä ole siivottu. Eivätkä ne otukset sieltä ole kauheasti päässeet liikkumaan häkin ulkopuolellakaan, vaikka yritän niitä pitää ainakin hetken ulkona sen jälkeen kun olen kahdeksan jälkeen tullut illalla kotiin. On niin syyllinen olo koko ajan siitä, mutta muuten tuntuu, että olen niin kiireinen, etten yksinkertaisesti ehdi ja vaikka ehtisinkin, niin en jaksa.

Huono omatunto seuraa myös töihin. Kiivas työtahti vaikuttaa kummassakin työssä ja tässä puhelintyössä, jonka aikana olen kirjoittanut tämänkin romaanin pikkuhiljaa, käytän yksinkertaisesti vähemmän aikaa siihen konkreettiseen työntekoon ja viihdytän itseäni aina välillä. Eilen tosin ruokapuolituntista lukuunottamatta tein koko ajan töitä. En surffaillut missään vaan tein töitä, töitä ja töitä. Silti oli huono omatunto siitä, että en ole antanut kaikkeani.

Toisessa työssä omatunto erityisesti painaa. Koko ajan analysoin sitä, että kuinka paljon saan kerättyä niitä lahjoituksia ja mietin itse, että kuinka huonosti voin antaa sen työn mennä ennen kuin on pakko erota itse ihan siitä syystä, että olen häpeissäni siitä, että maksan järjestölle niin paljon, vaikka en kykene antamaan vastineeksi niin hyvää lopputulosta kuin monet muut. Tämä tietysti vaikuttaa aika ratkaisevasti myös siihen työn tulokseen, mikä saa aikaan ikävän oravanpyörän.

Mutta eilen kun oli vuoro ohi ja jäin pois bussista, aloin vain itkeä ihan hillittömästi. Kävely kotiin kesti varmaan puoli tuntia, kun voimat tuntuivat olevan niin vähissä ja mieli oli maassa. Kotona sitten vollottaminen saavutti vielä ihan uuden tason. Muiden feissareiden läsnäollessa itku oli lähinnä sellaista mitä leffoissa itketään: kyneleet valuu, mutta muuten kasvoilta ei näy se itku. Sitten kun on kadulla tuntemattomien joukossa, voi itkeä niin, että naama reagoi. Kotona sitten, kun on saanut ulko-oven kiinni, voi lisätä vielä ulisemisen siihen itkuun. No, itkin todella rumasti ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itku otti minusta niin kokonaisvaltaisen otteen, että aloin hyperventiloidakin.

Nyt ulkona sataa, mikä ottaa päähän, kun tämän viikon ainoa vapaa-ilta on tänään ja vapautumiseeni arkipäivien kahleista on enää alle tunti. Tunnen oloni todella surulliseksi.