Trallallaa... Äsken kuljetin huoneestani pienen yökön vessaan. Se ei ollut pelottava, mutta en silti tykkää nukkua, jos huoneessa on joku ötökkä lentelemässä ihan pääni vieressä, kun nukun. Tai siis yritän nukkua.

Niin. Kello on aika paljon ja olen lojunut sängyssä jo ties miten pitkään, mutta uni ei tule. Päätä särkee etäisesti, hieman väsyttää, mutta uni ei vain tule. Liian tuttu tunne. En ottanut lääkettä tänään. Ei sillä, että se olisi niin looginen ja yksinkertainen asia miltä se kuulostaa. En nimittäin ottanut rauhoittavaa lääkettä tänään siksi, että otin sen eilen illalla. Ja eilen yöllä sain nukahdettua vasta usean tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen.

Ehkä sen pystyy jotenkin tulkitsemaan viimeisimmistä kirjoituksistanikin. Tai en tiedä. Onhan minulla normaalistikin angstisempia ja vähemmän angstisempia kausia. Ruokahalussa ei ole kauheasti muutoksia. Paino on laskenut hieman tällä viikolla. Puoli kiloa ehkä, mutta se ei ole kauheasti. Ja puolen kilon lasku tarkoittaa sitä, että olen nyt kohdassa -3,5 kiloa.

Mustelmia tulee yhä. Ei sellaisia oikein pahoja mitä silloin sunnuntaina yli viikko sitten, kun minut vietiin takaisin Kuopioon, mutta sellaisia haaleita. Ja muutamia pahojakin tulee, mutta niiden alkuperää ei tarvitse arvailla, koska teen ne itse.

Tänään tein rotille hienon radan lattialle. Yleensä ne saavat olla vain sohvalla, mutta tänään kasasin niille radan lattialle. Siirsin maton syrjään ja laitoin lattialle lakanan. Siihen lakanan päälle laitoin niille kaikenlaista kivaa ja ihmeellistä. Kokoamisen loppuvaiheessa minun täytyi istua alas: oloni oli hengästynyt.

Minun oloni huononee taas. En käsitä tätä. Ei luulisi, että tämä voisi olla tietoisesti psykologista ainakaan. Siis sillä lailla, että ajattelisin, että nyt täytyy voida huonosti, joten voin huonosti. Ajattelin, että kotiin palaamisen jälkeen se Kuopiossa taas pahentunut olo helpottaisi, mutta ei se helpottanut. Hetken näytti siltä, että alan taas sen rajun takapakin jälkeen saada taas otetta kaikesta, mutta nyt kaikki meneekin taas huonompaan päin.

Oloni on tuskainen ja päätäni särkee paljon. Otan onnellisuuspillerin puolikkaan joka päivä, kuten käskettiinkin. Kuopiota ennen luovuin melkein kokonaan rauhoittavistakin, sillä pystyin nukkumaan ihan hyvin ilman niitäkin. Kuopion jälkeen taas otin niitä, mutta nyt tuntuu siltä, että ne ovat menettämässä tehoaan. Vaikka ottaisinkin sellaisen, en saa nukuttua. En yksinkertaisesti vain saa unta.

Huomenna täytyy soittaa sinne YTHS:ään. Toivottavasti tälläkin kertaa ei käy samalla lailla kuin Kuopion YTHS:ssä, että minulle ilmoitetaan, että parin kuukauden päästä olisi ensimmäinen vapaa aika. Ainakin, jos tämä menee nyt taas pahemmaksi. En käsitä, mikä on voinut muuttua. Olen yrittänyt viime päivinä korjata nukkumisrytmiänikin, mutta vaikka tänään heräsin kellon avulla paria tuntia aikaisemmin kuin edellisenä päivänä, en saa nyt unta lainkaan. En käsitä, mikä nyt muka taas mättää.

Tämä on hankalampaa kuin muistin. Tuskallisempaa. Pidän kellon tikityksestä ja minulla on itse tehty seinäkello, joka tikittää melko äänekkäästi. Se tuntuu yleensä rauhoittavalta, mutta kun ei saa unta, se tuntuu kiduttavalta. Tuntuu sanoinkuvaamattoman tuskalliselta ajatella, miten kaikki muut nukkuvat, miten koko muu talo nukkuu, mutta minä vain valvon, vaikka haluaisin nukkua.

Minä itken taas entistä enemmän. Olen itkenyt kauheasti sen jälkeen kun tulin Kuopiosta. En tiedä, mikä on vialla.

Huomasin tänään, että olen saanut sähköpostin. Siis roskapostin lisäksi. Tämä on myös yksi syy, minkä takia en olo kauhean innostunut siitä, että jotkut tutut lukisivat blogiani: jos joskus tulee tarve kirjoittaa heistä, en tiedä lainkaan, miten menetellä. Mutta päätin nyt, että puhun hänestä. Piste. The end. Toivottavasti hänellä ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan. Jos on, niin hän voi ilmoittaa. En minä pahalla tarkoita tätä puhumista, vaan minulla yksinkertaisesti on tarve näköjään prosessoida asioita kirjoittamalla blogiin.

Yksi blogini lukijoista lähetti sähköpostia minulle ja sanoi haluavansa olla minun kaverini. En ole vastannut hänelle vielä. En tiedä edes, miten vastaan. Olen hämmentynyt, enkä tiedä, mitä tehdä. En tiedä, mikä olisi järkevin teko. Ensiksi tulin todella iloiseksi, että hän halusi olla kaverini, mutta sitten tulin todella surulliseksi. Nyt en tiedä sitten lainkaan, mitä tehdä. Pitää miettiä ja sulatella asiaa.

Kuten sanoin jo aikaisemmin, blogiani lukevassa ihmisessä on sekä hyvät että huonot puolet. Ja yleensäkin minulla on kaikkien ihmisten suhteen hankaluuksia. Minä täällä valitan jatkuvasti, miten olen yksinäinen ja voi, kun ei ole lainkaan kavereita, paitsi Nan, joka on kiinni poikaystävässään, mutta sitten kun joku tulee ja sanoo, että haluaa olla kaverini, en siltikään tiedä, miten suhtautua.

En tiedä miksi. En tiedä, miksi on niin vaikeaa pelkästään vaikka jutella jonkun kanssa. Toisaalta olen kauhean yksinäinen, mutta toisaalta sitten, juuri vähän aikaa sitten laitoin välit poikki yhden ihmisen kanssa, joka oli yksi sellaisista harvoista, jonka kanssa saatoin jutella jokapäiväisistä asioista.

Ehkä se on vähän sama, mitä lottovoiton kanssa. Minä en ikimaailmassa haluaisi lottovoittoa. Kun olisi niin paljon rahaa, ei olisi enää mitään saavutettavaa. Kaiken saisi tuosta vain. Siitähän on kai joku tutkimuskin, että lottovoittajat ovat onnettomampia lottovoiton jälkeen kuin ennen lottovoittoa. Minun on hankala selittää sitä tunnetta. Ei minulla koskaan ole ollut kaikkea tai mahdollisuutta saada kaikkea, mitä haluan.

Olen kuitenkin halunnut joitain asioita ja ajatellut, että sitten kun käy niin, niin sitten jokin on yhtäkkiä paremmin. Ja sitten ei ole ollutkaan. Sitten on vain entistä surkeampi olo, koska ei voi enää ajatella, että vain se ja sitten kaikki korjaantuu. Niin kuin kaikki lottoavat ihmiset ajattelevat, että heidän elämästään tulisi täydellisen onnellista, jos heidän kohdalleen osuisi pääpotti. Sitten heillä olisi rahaa ja he voisivat sillä rahalla ostaa onnen. Mutta sitten jos se osuu kohdalle, niin he eivät olekaan onnellisia. He voivat ostaa mitä haluavat, mutta sillä ei ole enää väliä. Ei ole yhtään hienoa ostaa uutta autoa, jos voisi saman tien ostaa sellaisia kymmenen. Eikä ole yhtään hienoa ostaa kymmentäkään autoa, koska mitä iloa niistä loppujen lopuksi olisi?

En osaa selittää. Yritin kerran selittää sitä äidille, mutta hän ei tajunnut. Jatkaa vain lottoamista. Olen kylläkin jo ilmoittanut, että minä en sitten huoli sitä rahaa, joka siitä minulle jäisi. Hän ei tykännyt.

Se on vähän niin kuin yhdessä Muumilaakson tarinoita –jaksossa. Jotkut lastenohjelmat ovat kyllä harvinaisen syvällisiä, jos niitä osaa vain katsoa oikein. Se on siinä yhdessä aika vanhassa jaksossa, kun muumit löytävät rannalta veneen. Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kiipeävät kalliolle ja laskeutuvat sitten sen laelta luolaan. Muumipeikko tippuu suoraan Hemulin päälle. Hemuli oli siellä torkuilla, koska oli masentunut. Miten se menikään se dialogi...

Hemuli: ”En totta puhuen ole viime aikoina ollut oma itseni.”
Muumipeikko: ”Mitä sitten on sattunut? Oletko taas hukannut jonkun harvinaisen postimerkin?”
Hemuli: ”Päinvastoin, minulla on ne kaikki. Ei ole ainutta virhepainostakaan, jota minulla ei olisi. Minulla on jokainen harvinaisuus, joka keräilijällä vain olla ja voi.”
Muumipeikko: ”Sitten en ymmärrä, mistä oikein kiikastaa.”
Hemuli: ”Olette liian nuoria, ettekä sitä paitsi ole postimerkkeilijöitä. Oijoijoivoi.”
Nuuskamuikkunen: ”Aah, alkaa valjeta.”
Muumipeikko: ”Häh?”
Nuuskamuikkunen: ”Hemuli ei ole enää keräilijä, vaan nyt hänestä on tullut pelkkä omistaja. Eikä se ole lainkaan yhtä hauskaa.”

Jotenkin tuolla lailla. En muista ihan tarkkaan, mutta pointti tuli kai selväksi. Hemuli keräsi postimerkkejä, joten luulisi, että kun saa kaikki kerättyä, tulee onnelliseksi. Mutta ei tule, en minäkään ajattele, että tulisi. Sitten tulisi vain sellainen fiilis, että ei tästä tullutkaan ikiajoiksi onnelliseksi, mistä minä nyt sen onnen sitten kaivan?

En tiedä, päteekö sama minun kanssani ihmisten suhteen. Olen yksinäinen ja ajattelen, että joku kiva ihminen pystyisi korjaamaan sen. Mutta mitä jos ei pystykään? On jonkin verran ihmisiä, jotka eivät ole pystyneet kuin ajoittain hieman lievittämään sitä korventavaa ikävää. Olen elänyt uskossa ja toivossa, että ehkä joskus saan oikean kaverin, enkä sitten ole enää yksinäinen. Mutta mitä jos olenkin? Mitä jos tulen vain kauhean surulliseksi, kun huomaan sen jonain päivänä? Enkä edes tiedä, mitä minä haluaisin ystävältä. Välillä tuntuu siltä, että haluaisin jonkun, joka olisi aina lähellä. Toisina päivinä taas ainainen lähellä oleminen tuntuu maailman tuskallisimmalta asialta. En tiedä lainkaan, mitä minä haluaisin. On hankala selittää ihmisille, mitä he voisivat tehdä ”paremmin”, kun en itsekään tiedä sitä.

Tiedän aina vain sen, että välillä juuri nämä läheisimmät ihmiset saavat minun oloni kaikkein huonoimmaksi. En ole ihan varma, mutta todennäköisesti olen vähintään kerran viiltänyt ranteeni auki jokaisen kaverin takia. Minä en haluaisi ikinä, että joku silpoisi itseään minun takiani. Enkä tiedä, osaanko yhtään olla ystävä. On helppoa puhua blogissa, kirjoittaa vain yhtä aikaa kaikille ja ei-kenellekään. On hankalampaa suhtautua toiseen ihmiseen ja vaikka vain kirjoittaakin tälle suoraan ja kohdistetusti.

En usko, että olen hyvä tai helppo ystävä. Haluaisin olla. Haluaisin, että minun lähelläni olleet ihmiset sanoisivat, että olen todella ystävällinen ja hyvä ihminen. Jotkut netin kautta minut tuntevat ovat saaneet minusta hyvän kuvan. Foorumeilla ja täällä blogissanikin. Se on jotain, mikä tekee minut välillä hieman iloiseksi. Mutta sitten ajattelen pitemmälle. Ajattelen, että mitä jos meistä tulisi ystäviä. Sitten tulisi riitoja ja sitten he lakkaisivat ajattelemasta, että olen kiva ja fiksu ja hyvä ihminen. Se sattuisi.

Sillä jos ihmiset ajattelevat, että olen hyvä ihminen, niin ehkä minusta jonain päivänä voisi oikeasti tulla sellainen. En valehtelisi, enkä olisi ilkeä, enkä salaisi kaikkia asioitani. Mutta en tiedä, tuleeko sitä päivää koskaan. Minusta tuntuu lähinnä siltä, että paras asia jokaiselle ihmiselle olisi olla vain kaukana minusta. Ei edes yrittää opetella tuntemaan minua paremmin. Sitten he ajattelisivat (Hemulin postimerkkeilyvertaus sopii tähänkin!), että hän varmaan olisi ollut kiva ja varmaan minä olisin ollut hänelle juuri oikea ystävä.

Ja ne minun luottamusongelmani... Vaikka mitään kaveruutta ei ole vielä ”perustettu”, niin olen jo vainoharhainen. En tiedä, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat blogiani lukeneina. Mutta osittain ajattelen, että he säälivät minua. He haluaisivat minulle jotain hyvää ihan vain sen takia, että minulle on sattunut kohtalaisen paljon pahoja asioita. Sitten he ajattelevat, että he ovat se tekijä, joka saa minut onnelliseksi ja päättävät säälistä olla minun ystäviäni, kun kerran kukaan muu ei sitä tee. Se ajatus tuntuu kurjalta.

IRL olen aika etäinen. Ainakin uskon itse niin. En ole helpoin ihminen, jonka kanssa ystävystyä tai jota lähestyä useampaan kertaan. Sitten he ajattelevat, että en kaipaa seuraa, että en ole yksinäinen. Osittain se on tottakin, viihdyn aika paljon yksin ja tarvitsen paljon tilaa. Mutta kuitenkin jos joku yrittäisi useampaan kertaan jututtaa minua ja hakeutua seuraani, se tarkoittaisi todennäköisemmin sitä, että tämä henkilö todella pitää minun seurastani, eikä hakeudu lähelleni pelkästään siitä syystä, että hän on hyvä ihminen ja tuntee sääliä minua kohtaan.

Ja olen vainoharhainen. Ja masentunut. En ole parasta seuraa. Ja keksin näköjään tekosyitä, miksi voisin jostain jalosta syystä torjua tällaisen kaveruutta ehdottavan henkilön. No joo. En aio torjua häntä. Mutta vastaamiseen menee luultavasti aikaa. Minun pitää miettiä. Jo pelkästään jonkinlainen kommentti tänne blogiini yleensä pysäyttää blogikirjoitukset muutamaksi päiväksi, koska jo ne ovat niin suuri juttu, että niitä täytyy sulatella pitkään ja hartaasti ja huolella laatia jonkinlainen vastaus. En omista selkeästikään mitään oikeaa elämää.

Mutta se on vähän sama juttu kuin koulussa oli äidinkielentunneilla esseetekstien kanssa. Minun tarvitsi aina vain valita aihe ja olla sitten jokin aika ihan rauhassa. Minun ei tarvinnut edes paljon tietoisesti miettiä sitä, koska aivot tekivät sen melkein kuin itsestään. Ja sitten kun jokin aika oli kulunut ja olin sulatellut aihetta tarpeeksi, se kirjoituksen materiaali ja sävy ja sisältö olivat jo kokonaan valmiita. Minun täytyi vain kirjoittaa se enää paperille.

Näitä tekstejä minä en ajattele. Eh, varmaan sen välillä näkeekin. Joskus meillä oli lukiossa äidinkielentunnilla sellaista kirjoittamista, että piti kirjoittaa sitä, mitä oli mielessä. Piti kirjoittaa ihan sattumanvaraisesti kaikkea, mitä mieleen putkahti. Minä olin siinä ihan hyvä. Jos tuollaista siis voi määritellä. Ei kukaan sitä omaani lukenut, mutta neiti KK luki omansa ja se oli pelkkiä sanoja. Sellaisia kuin ”viikonloppu”, ”poikaystävä”, ”kello”, ”kirjoittaa”... Kaikenlaisia sellaisia. Ja minä mietin ensin säätä, joka oli aurinkoinen, sitten siitä ajatus johti häämöttävään kevääseen. Sen jälkeen auringon ja kevään yhdistelmä sai ajattelemaan sitä hiekoitushiekasta jäävää pölyä, joka jäi talven jälkeen aina asfaltille ja joka tuoksui siltä tietyltä.

Tämä on vähän samanlaista. Ei ihan. Ehkä jotain esseekirjoituksen ja tuon toisen kirjoittamisen väliltä. Mietin kyllä aiheita hieman etukäteen (lähinnä siksi, koska kirjoitan juuri siitä, mitä olen miettinyt enemmän), mutta tämä ei ole niin kontrolloitua ja tarkkaa kuin esseekirjoittaminen. Ei tarvitse miettiä tarkkaa sivumäärää, eikä rakennetta, eikä sopivia aloituksia kappaleille, eikä aloitusta yleensä, eikä yleistä lopetusta. Paitsi että joo, lopetusta pitää. Sen suhteen nämä blogitekstit ovat melkein kuin esseitä – minulla on kauhea tarve kirjoittaa aina selkeä lopetus. Sellainen, joka melkein sanoo ääneen: ”Tämä kirjoitus loppuu nyt tähän.”

No, joka tapauksessa. Tämä kirjoitus alkaa venyä ja kello näyttää vielä enemmän kuin silloin, kun aloitin kirjoittamisen. Todella mainitsemisen arvoinen asia, koska kuka sitä nyt olisi arvannut. Höh. Paitsi ihan ensimmäinen kaverini, joka selitti kerran ekalla luokalla koulun jälkeen hoitotädille, että hän lähti kouluun kahdeksalta. Siinä ei ollut mitään ongelmaa, mutta sitten hän väitti olevansa tietyssä risteyksessä viittä vaille kahdeksan. Hoitotäti sanoi siihen sitten, että ei se ollut lainkaan mahdollista. Poika näytti vain nyrpeältä ja sanoi: ”Mutta kun mä poljen täysiä.” Ah, niitä aikoja.

Tämä kirjoitus loppuu nyt tähän. Heh. Ei nukuta kauheasti. Hieman kylläkin. Ajatus alkaa harhailla. Sängyssä kannettavalla on kauhean huono kirjoittaa, kun tulee joka paikka kipeäksi. Joo.