Huuh! OUP haastettelu on nyt ohi. Kuulemma on noin kuusi ihmistä, joiden joukosta harjoittelija valitaan ja saan tietää päätöksen joko huomenna tai maanantaina. Olin varautunut kaikkiin yleisimpiin kysymyksiin, mutta niitä ei oikein kysytty, vaan jouduin keksimään kaiken sanottavan siinä puhelun aikana. En tiedä yhtään miten se haastattelu meni, se minua haastatellut nainen oli hyvin asiallinen ja virallinen eikä oikein helposti luettava. Mutta hyvä uutinen on se, että sain tänään sähköpostia sieltä toisesta paikasta johon hain, että hekin haluaisivat haastatella minua, jos olen edelleen kiinnostunut siitä paikasta. Joten todennäköisyys sille, että olen lähdössä kesän aikana johonkin harjoittelupaikkaan Britanniaan näyttää olevan ainakin kohtuullinen. Mutta tietysti haluaisin Oxfordiin. Yritän nyt vain olla ylianalysoimatta sitä puhelua, koska se nyt ei auta enää tässä vaiheessa. Tein kaiken mitä voin ja omasta mielestäni puhelu meni hyvin, vaikka minusta tuntui että se haastattelija oli jotenkin varautunut eikä välttämättä pitänyt kaikista vastauksistani. Tai sitten hän oli vain niin hyvä pysymään asialinjalla, ettei antanut omien ajatustensa kuulua puheessa. En tiedä! Ainakin se että olen viimeisen kuuden joukossa on ihan hyvä jo itsessään. Mutta tietysti nyt haluaisin sen paikan. Ja kumpa he ilmoittaisivat sen jo huomenna, niin minun ei tarvitse stressata sitä enää siellä Albaniassa, tai muuten joudun kyttäämään maanantain siellä hotellihuoneessa siltä varalta että he soittavat.

Ja nyt pitää alkaa stressata sitä matkaa! Edessä on varmaan lukemattomia matkalaukun testipakkauksia ja punnitsemista ja ahdistumista siitä mitä otan mukaan. Olen vain ihan poikki, kun koko aamun olen vain istunut paikallani ja mielessäni käynyt läpi kaikkea mitä haastettelija voisi kysyä ja sitten se haastattelu vei loputkin energiat. Mutta tuntuu että en olisi voinut tehdä haastattelussa oikein mitään toisinkaan. Tai varmasti olisin, mutta en usko, että sillä olisi ollut oikeastaan väliä. Alussa takeltelin joidenkin sanojen kanssa, mutta loppupuolella onneksi aloin jo vähän rauhoittua ja pää alkoi toimia sen verran että englantia tuli ulos vähän paremmin. No, nyt sitten enää korkeintaan maanantaihin täytyy kestää tätä pyörryttävää ja oksettavaa oloa, kun ilmeisesti kehoni ei osaa reagoida mitenkään muulla tavoin mihinkään jännittävään.

No, ehkä menen tästä testipakkaamaan matkalaukkuni.