Ehkä voisi taas kirjoittaa... Jotenkin oudosti kirjoitan useimmiten silloin, kun olen saanut jutella jonkun kanssa asioista enkä silloin, kun en ole. Mutta joo...

Aluksi voisi sanoa jotain siitä kolmoishermosärystä. Lääke on siis auttanut aika paljon. Kaikki kipu ei ole kadonnut, mutta se on laskenut ainakin siedettävälle tasolle. Olin tiistaina lääkärissä taas ja heti sen jälkeen verikokeissa. Tuloksia en ole vielä saanut, koska ne piti lähettää jonnekin muualle tutkittaviksi, niin menee kuulemma suunnilleen kaksi viikkoa. Vaikka en kauheasti verikokeita olekaan koskaan pelännyt tai hätkähtänyt, niin tämänkertainen oli kyllä aika kivulias tapaus. Vieläkin on pistokohta kipeä, kun se verikokeen ottaja liikutteli sitä neulaa vähän aikaa edestakaisin ja selitti, että se suoni nyt liikkuu pois tieltä koko ajan. Hyi.

Minusta tutkitaan siis borrelioosi, jonka löytymiseen en usko niin yhtään. Borrelioosi tulee siis punkin puremasta. En käsitä, missä olisin voinut saada punkinpureman, kun en ole ulkona poikkeuksia lukuunottamatta kuin sen ajan, mitä kestää kävely autoon tai autosta sisälle. Ja veikkaisin kyllä huomanneeni puremajäljen, kun siihen tulee kai kauhea jälki. Toinen mitä tutkitaan, on B12-vitamiini. Sen puute voi aiheuttaa joitain tämäntyylisiä oireita mitä minulla on, niin se tutkitaan siksi kaiken varalta. B12-vitamiinia saa siis lihasta, kalasta, kananmunasta ja maitotuotteista. Olen ehkä viimeaikoina syönyt oikeastaan aika paljon vähemmän lihaa ainakin verrattuna aikaisempaan. Kun siis yritän laihtua ja kasviksissa on paljon kuituja ja vähän energiaa, niin olen yrittänyt täyttää vatsani pääasiassa niillä. Mutta en silti usko, että tuostakaan on kyse.

MS-tauti kyseessä ei kuulemma ole, mutta "aivokasvaimen mahdollisuutta ei voi sulkea pois". Tai siis, kyllä sen voisi sulkea pois, mutta sitä ei kuulemma pidetä tarpeellisena. Minulle kuitenkin kuvailtiin niitä muita oireita, joita aivokasvain voi aiheuttaa ja sanottiin, että jos jotain sellaista ilmenee, niin sitten pitää tulla takaisin. Mutta luultavasti tämä on vain tullut kylmästä tuulesta siellä markkinoilla pari viikkoa takaperin. Aikaisemmin ei ole ollut mitään tällaista, mutta sitten toisaalta (en kyllä ole yhtään varma, olenko selittänyt tätä jo, mutta siltä varalta että en ole) normaalisti olen syksyisin ajanut pyörällä kouluun suunnilleen viitenä päivänä viikossa ja altistunut sitten pikkuhiljaa kylmenevälle ilmalle. Nyt sen sijaan lymyän visusti sisällä - jos olen oikein energisellä tuulella, saatan viikonloppuna mennä hakemaan päivän lehden postilaatikosta, mutta siinäpä se. Ja sitten kun yhtäkkiä olinkin koko iltapäivän ulkona tuulessa, niin varmaan se voi sitten aiheuttaa tällaista.

Niin. Mutta sitten muihin uutisiin. Tänään oivalsin jotain, mitä en ole ennen tajunnut lainkaan. Minä olen suorittaja-ihminen. Liian moni asia elämässäni on pelkästään suorittamista ja se tietysti sitten vaikuttaa negatiivisesti minuun. Tänään oli fysioterapia taas ja taas harjoiteltiin hengitystä. Ja ensimmäistä kertaa vastaan tuli harjoitus, johon minä en vain kyennyt. Piti hengittää rauhallisesti ja syvään ja uloshengittäessä päästää ilma ulos sellaisena "mmmm" -äänenä. Joskus aikaisemminkin on fysioterapiassa tehty tuollaista ja silloin pystyin siihen, mutta nyt menin vain lukkoon. Ahdistuin kauheasti ja kun oli uloshengityksen aika, olin niin kireä, että jotta se "mmmm"-ääni olisi syntynyt, minun olisi pitänyt tuottaa se ihan niin kuin tarkoituksellisesti.

Minusta tuntui vain siltä, että epäonnistuin ja minua suututti ja itketti. Mutta ei kai fysioterapiassa voi epäonnistua? Sitten se fysioterapeutti kyseli kaikkea, että miksi se tuntuu minusta pahalta ja mikä siihen vaikuttaa ja kaikkea. Hän kysyi sitäkin, että johtuuko se meidän välisestä suhteesta, että tunnenko oloni liian epävarmaksi sen takia, että hän on siinä huoneessa, vai johtuuko epävarmuus siitä, että en itse halua kuulla itseäni.

En oikeastaan tiennyt. Vähän molempia luultavasti. Se "mmmm"-ääni jotenkin lähtee samasta paikasta kuin laulaminen. Enkä pysty laulamaan muiden kuullessa, en ainakaan ilman kauheaa varautumista ja psyykkaamista ja itse tilanteessa se vaatii sitten kauheasti energiaa ja itsensä pakottamista. Ja tuo tuli yllätyksenä ja yhtäkkiä olisikin pitänyt mumista tuolla lailla. Kun aikaisemmin tein tuon joskus muutamaan kertaan siellä fysiossa, niin minusta tuntui tyhmältä. Minä vihasin sitä ääntä, joka minusta lähti. Minua hävetti ja tuntui kauhealta.

On välillä ollut muutenkin hankalia asioita. Sellaisia pieniä asioita, jotka ovat ihan arvaamatta saaneet sydämeni hyppäämään kurkkuun. Olen kuitenkin selviytynyt niistä kaikista aina, joten tämä oli ensimmäinen asia, joka meni sen rajan yli. Aluksi minusta tuntui esimerkiksi äärettömän vaikealta asettua makuulle sellaiselle ohuelle alustalle makaamaan. Ei siinä alustassa ollut mitään vikaa, vaan siinä, että menisin makaamaan. Se hetkeksi jähmetti minut ja tuntui siltä, että en pysty, mutta vaikka se tuntui epämukavalta, niin pystyin kuitenkin. Ja sitten seuraavina kertoina se oli aina vähän helpompaa.

Vähän niin kuin osastollakin: aluksi kun olin sohvalla, istuin aina todella jähmeästi ja jännittyneesti. Ja jos yritin nukkua, sekin tapahtui oikeastaan aika istuvassa asennossa. Sitten vähitellen aloin rentoutua enemmän ja pystyin asettumaan välillä jopa makuulle sohvalle. Nykyään se tuottaa vielä hieman vaikeuksia, mutta onnistuu. Että sinänsä olen saavuttanut kauheasti jo tähänkin mennessä.

Mutta tuo "mmmm"-ääni ylitti minun resurssini. Ainakin tämänpäiväiset resurssini. Tulin fysioterapiaan hieman myöhässä, koska olin noussut myöhässä, koska minua väsytti. Ja siellä fysiossakin minua väsytti välillä niin, että tuntui kuin silmäluomia ei voisi lainkaan pitää auki. Ja sitten tuli tuollainen kauhea haaste ja reputin. Siis vaikka ei kai tuota voi varsinaisesti pitää reputtamisena. Kuinka voisi reputtaa terapiassa?

No, kun ajattelin tuota, niin tuli mieleeni se, että kylläpäs minä olen ihan typerä. Eihän terapia ole mitään suorittamista, joten jos en jonain päivänä pysty tuottamaan "mmmm"-ääntä, niin ei kai se nyt herranjestas tarkoita sitä, että olisin reputtanut jossain kokeessa. Tuo ajatus vahvistui myöhemmin, kun mietin joogaa. Joogatunti on siis aina keskiviikkoisin. Se pilaa aina maanantain ja tiistainkin. Ja keskiviikon ehdottomasti. Vaikka olen ollut siellä vasta kaksi kertaa (ja jättänyt kerran väliin), niin silti se tuntuu jo niin vastenmieliseltä, että koko alkuviikon märehdin sitä, että voi itku, pitää mennä keskiviikkona joogaan taas.

Sitten ajattelin, että mitä hittoa. Ilmoittauduin kurssille, koska halusin kodin ulkopuolella tapahtuvan harjoituksen ja olin kiinnostunut joogasta. Ilmoittauduin kurssille itseni vuoksi. Ja jos minä vain joka kerta haluan jättää menemättä, niin onko sitten mitään järkeä väkisin raahata itseään sinne? Eri asia olisi, jos tunnin jälkeen ajattelisin, että voi miten huippua, oli tosi kivaa ja hyödyllistä, mutta en minä ajattele niin. Osa liikkeistä saa minut hengästymään kauheasti ja väsymään ihan kokonaan. Osa sitten on taas sellaisia, että en pysty tekemään niitä kunnolla, koska ne sattuvat. Minulla on jumppapatja mukana, mutta tuntuu kuin tarvitsisin ainakin viisi sellaista. Sattuu, kun jotain apanaa tehdessä selkäranka painaa liian kovaa siihen jumppamatolle, joka on kivikovalla lattialla. En voi maata selällään, koska se sattuu paitsi takaraivoon (pääni tuntuu olevan niin painava, että jumppa-alusta on sille liian ohut, niin häntäluuni on kai keskimääräistä ulkonevampi, koska selällä maatessani se painaa niin järkyttävän kipeästi, jos ei ole tarpeeksi pehmeää alustaa.

Tähän asti olen pärjännyt sillä alustalla niin ja näin. Tuntuisi tyhmältä ottaa vaikka ylimääräinen peitto mukaan pehmikkeeksi, koska vaikka muillakin on, niin minusta se tuntuisi jotenkin tyhmältä. Kaikki rentoutukset tehdään selinmakuultaan, joka ei minulle ole siis kauhean rentouttavaa. Niistä selviän vain siten, että - voi luoja miten tämä kuulostaa tyhmältä - asettelen pakarani sillä lailla, että ne toimivat jonkinlaisena lisäpehmikkeenä tai tukena häntäluulle. Onneksi siellä salissa on aina pimeää, muuten en kehtaisi tehdä sitä alkuunkaan.

No, en sitten tänään mennyt sinne. Tein itselleni säännön viime viikolla, että saan jättää korkeintaan joka kolmas viikko menemättä joogaan. Nyt sitten ajattelin, että jos joogan on tarkoitus olla mielialaani piristävä kiva juttu, niin minkä takia minun pitää asettaa itselleni kauhea pakote. Minusta vain tuntuu siltä, että on pakko raahata itsensä sinne, tai muuten epäonnistun. En kyllä tiedä, että missä minä sitten epäonnistuisin, mutta epäonnistumiselta se tuntuisi.

Siitä tuli tänään sitten mieleen yliopisto Kuopiossa. Alkoi taas pelottaa, että mitä jos minä en paranekaan kevääksi tarpeeksi, jotta voisin osallistua menestyksekkäästi pääsykokeisiin. Ja sitten sitäkin enemmän pelotti se, että pääsisinkin sisään ja muuttaisin taas, mutta sitten kävisikin vain samalla lailla kuin Kuopiossa, enkä minä jaksaisi enkä pystyisi, vaan elämä olisi ihan kauheaa.

Sitten ajattelin, että ehkä minä keskityn liikaa suorittamiseen. Menin Kuopioon vain koska en päässyt muualle. Harkitsin lähtöä Uuteen-Seelantiin, mutta sitten tulin tulokseen, että no jaa, mennään nyt sitten Kuopioon kuitenkin. Ja kun muutin kämppääni, en pitänyt siitä. Kun kävin luennoilla ja kursseilla, kaikki tuntui menevän aina vähän ohi sen, mikä minua olisi kiinnostanut. Tulin nopeasti tulokseen, että en halua jatkaa siellä myöhemmin ja että en halua opiskella kemiaa, koska se on liian haastavaa minulle.

Tuon kaiken minä tiesin, mutta silti yliopistosta tuli kauhea pakko minulle. Luulisi, että kun päättää, että ei aio jatkaa kyseistä koulutusta enää seuraavana vuonna, osaisi ottaa rauhallisemmin, kun tietäisi, että ei tarvitse pärjätä kaikessa. Mutta minä en hellittänyt, vaan minun piti pärjätä kaikessa, vähintäänkin päästä läpi kaikesta, saada paljon opintopisteitä. Alun jälkeen etenkin kemiankurssien juna karkasi nopeasti. Lopulta en tajunnut asioista mitään, mutta tein yömyöhään joitain tehtäviä seuraavan päivän laskuharjoituksiin. Itkin välillä epätoivoissani, kun en tajunnut, vaikka miten yritin, mutta siitä huolimatta yritin yrittämisen jälkeenkin kunnes olin valmis suunnilleen hyppäämään parvekkeelta, kun inhosin sitä, että olin niin tyhmä, etten tajunnut enkä oppinut.

Joka aamu tuntui siltä, että en halua mennä. Sekin kurssi, kun piti itsenäisesti tehdä niitä laboratorio-juttuja, sai aiheutettua niin paljon tuskaa minulle, että se on ihan tyhmää. Typerää laborointia, typerää kemiaa, typerää pikkutarkkaa tietoa, jota ei kuitenkaan muistanut enää kymmenen minuutin päästä. Ja koska tiesin, että en haluaisi opiskella enää niin kemiapainoitteista alaa koskaan, niin eihän siitä olisi ollut sinänsä edes kauheasti hyötyä minulle. Mutta minä väänsin hammasta purren kauhean yksinäisenä ja epätoivoisena ja surullisena. Yritin sekoittaa oikeita aineita oikealla tavalla oikeassa järjestyksessä, oikeassa suhteessa, sitten tajuta, mitä hemmettiä monisteen lauseet tarkoittivat, katsoa sivusilmällä, mitä muut tekivät ja kiirehtiä, jotta pysyisin muiden perässä. Sillä jos en pysyisi, niin kaikki ajattelisivat, että olen tyhmä ja osaamaton, ja jos en näkisi, mitä muut tekevät, niin en suoriutuisi tehtävistä, koska en tajunnut, mitä minun käskettiin tehdä, eikä minulla ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä.

Mutta minä vain jatkoin monta kuukautta ja uuvutin itseni ja vihasin itseäni tyhmyyteni takia. Ja miksi? Jonkun aineen takia, jota en olisi halunnut tulla opiskelemaan, jota en halunnut opiskella sillä hetkellä, enkä myöskään tulevaisuudessa. Tein kaikkeni, yritin kaikkeni, enkä ollut tarpeeksi fiksu, enkä tarpeeksi hauska, enkä tarpeeksi kiva, enkä tarpeeksi mitään, jotta olisin ollut hyvä asioissa ja kiinnostunut niistä, tai että olisin saanut edes yhden kaverin, vaikka edes vain vähän kaverin, jotta olisi ollut edes joku, joka olisi tervehtinyt minua siellä.

Mutta en saanut, enkä löytänyt uudessa oudossa kaupassa kaikkea mitä olisin tarvinnut, enkä osannut vaihtaa nimeäni asuntoni ulko-oveen, enkä mitään. Ja kaikki oli vaikeaa ja raskasta. En saanut edes parvekkeen ovea auki ilman että käytin erityistä puukalikkaa vipuna. Äitini sai, kun hän yritti oikein kunnolla, mutta minä en. Äiti sanoi, että ei minulla ollut tarpeeksi käsivoimia, voi, miten minä olinkaan heikko, kyllä nyt tuollainen pitäisi saada auki. Mutta en sanut, joten ikkunalaudalla minulla oli puukalikka parvekkeen ovea varten ja tongit jotta saisin käännettyä sälekaihtimia niin, että ikkunasta näkisi ulos.

Minun piti saada pisteitä, minun piti pärjätä oikein hyvin, vaikka siitä ei olisi mitään hyötyä. Minun piti suoriutua, minun piti osoittaa kaikille, että pystyisin suoriutumaan tällaisesta. Ja sitten voimat vain hupenivat ja hupenivat ja minä vain kauhean pitkään yritin olla huomioimatta sitä ja pakotin itseäni pysymään yliopiston tahdissa mukana. Voimat vähenivät ja minusta tuli surullisempi, enkä ollut ulkona niin paljon, niin olisi luullut, että siinä vaiheessa olisi tajunnut, että ehkä pitäisi höllätä hieman ihan itsensä takia, kun en kai minä siellä yliopistolla käynyt kenenkään muun kuin juuri itseni takia. Mutta en minä höllännyt. Ajattelin vain, että nyt itseni takia minun pitää ruoskia itseni liikkeelle ja oppimaan asioita, joita en halua oppia ja kuuntelemaan tuntikaupalla luentoja asioista, jotka eivät minua kiinnosta.

Nyt sitten mietin, että miksi minä toimin noin? En aikonut jatkaa kuitenkaan, niin miksi minun piti kiduttaa itseäni, jotta pääsisin kaikista kursseista läpi?

Tuntuu pahalta. Tuntuu, että minä en ole mitään muuta kuin suorittaja. Teen paljon asioita vain siksi, että... no, että suoriutuisin niistä. Jotenkin pääni sisällä ajattelen, että tämä on jotain mitä minä haluan, tämä on minun unelmani, en kai anna sen karata käsistäni vain siksi, että vähän väsyttää? Mutta sitten jumitun tuohon ajatukseen, enkä enää ota huomioon sitä, jos en haluakaan sitä enää.

Nyt minua stressaa tuo kevät ja pääsykokeet. En oikein tiedä, mitä minä haluan opiskella. Tuntuu kuitenkin siltä, että on pakko hakea, koska muuten minusta tulee väliinputoaja ja elän loppuelämäni kituuttaen joissain hanttihommissa ja kaikki ovat pettyneitä minuun ja häpeävät minua. Sillä lailla kuin äiti häpeää minua nyt. Kun oltiin hakemassa niitä minun silmälasejani sieltä optikolta, se optikko (joka oli aikaisemmin tarkistanut silmiäni ja kaikkea) kysyi, että mitä tein nyt, että olinko koulussa tai jossain. Äiti seisoi siinä vieressä (koska oli siis tullut maksamaan ne lasit), mutta tuossa kohtaa hän sitten ei pysynytkään paikallaan, vaan lähti kauemmas ja käveli poispäin. Häntä selkeästi häiritsi se, että hän ei voinut vastata minun puolestani. Häntä hävetti se, että olin sairaslomalla.

Minä kuitenkin sanoin optikolle rehellisesti, että olin sairaslomalla (tai sairauslomalla, ihan miten vaan). Hän sitten kysyi, että miksi. Minä vihaan sitä kun ihmiset kysyvät tuota. Siihen on vaikea vastata mitään järkevää valehtelematta kauheasti, joten olen ottanut standardivastaukseni sen, että sanon, että burn-outin ja "kaiken sellaisen" takia. Se kuulostaa sellaiselta hyväksyttävämmältä eikä niin häiritsevältä tai hämmentävältä kuin jos sanoisi: "Masennuksen ja ahdistuksen takia." Jos vastaisin tuon jälkimmäisen, niin olen ihan varma, että siitä syntyisi kauhea kiusaantunut hiljaisuus ja se kysyjäkin kiusaantuisi. Siitä sitten puhumattakaan, että sanoisin käyväni psykiatrisella osastolla.

Ja sekin vähän vihlaisi minua, kun selitin äidille, mitä lääkäri oli sanonut siitä MS-taudin todennäköisyydestä. Sanoin, että MS-taudin oireita olisivat olleet väsymys ja mielialan lasku ja sellainen. Siitä äiti sitten innostui. Siis oikeasti innostui. Hän sanoi, että sehän se onkin! Siitähän kaikki johtuukin! Minulla on MS-tauti, eikä uupumusta ja masennusta ja kaikkea sellaista kiusallista. Jee, MS-tauti, josta ei voi koskaan parantua, jee, juhlat pystyyn.

Lääkäri piti siitäkin syystä MS-tautia oikeastaan mahdottomana, että minulla ei ole muita kunnollisia oireita. Hän sanoi, että jos minulla olisi MS-tauti, minulla olisi hermosärkyä kyllä muuallakin kuin vain kolmoishermossa. Ja sitten kaikkea muutakin, jota en muista. Ja minä kyllä tiedän, ettei minun mielialani ole laskenut MS-taudin - tai minkään muunkaan somaattisen syyn - takia. Minun mielialani on ollut kauhean pitkään alhainen ja minä tavallaan "ylläpidän" sitä pyörittelemällä synkkiä ajatuksia mielessäni. Mutta äiti oli innostunut. Hänestä olisi vähemmän paha, jos minulla olisi MS-tauti kuin että minulla olisi masennus. Se tuntui aika pahalta.

Mutta olen ottanut itselleni tavoitteeksi kevään pääsykokeet. Ja haluan opiskelemaan englantia Tampereen yliopistoon. En minä ole kauheasti miettinyt sitä ainetta, jota minun on tarkoitus hakea opiskelemaan. Tuntuu vain siltä, että on pakko olla joku kauhea suunnitelma, koska muuten olisin yrittämätön ja alistunut tilanteeseeni ja siksi kaikki olisivat turhautuneita.

Ajattelen kauheasti sitäkin, että nyt olen ollut osastolla jo melkein puoli vuotta. Ajattelen sitä, miten jotkut, jotka ovat tulleet minun jälkeeni, ovat jo paljon paremmassa kunnossa. Olen minäkin parantunut hieman. Olen kauhean paljon itsevarmempi, mutta silti kun ajattelen tuota aikaa, jonka olen ollut osastolla, tuntuu siltä, että olen epäonnistunut paranemisessakin. Olen itsevarmempi joo, mutta minulla on kurja tunne, koska koen, että se ei ole tarpeeksi. En ole parantunut tarpeeksi, en ole saavuttanut tasoa, joka minun olisi pitänyt saavuttaa. Äitikin ajattelee, että minä nyt vain paranen yhtäkkiä, vaikka kaikki on samaa paskaa kuin aina ennenkin. Joo, hän on varmaan huolissaan, mutta jos minä sanon, että jokin mitä hän tekee tai sanoo, tuo minulle pahan mielen, niin miksi hän ei muuta käytöstään?

Tänäänkin kun oli se keskustelu omahoitajani kanssa, niin minulla meni tavallista pitempään. Tänään osaston olisi kuulunut loppua jo kahdelta, mutta pääsin lähtemään vasta vähän vaille kolme. Minun oli tarkoitus hakea askarteluliikkeestä rautalankaa, koska kaikki rautalanka kului siihen rottien häkin toiseen kerrokseen. En sitten ehtinyt sinne, vaan hain äitini ja sitten menimme sinne. Äiti valitti siitä, että miksi sinne pitää nyt mennä, hänhän voisi hyvin hakea sen joskus itsekseen. Minä kuitenkin sanoin, että minä halusin hakea sen ja katsella samalla mitä siellä askarteluliikkeessä on, koska en ole ennen käynyt siellä.

Äiti suhtautui kauhean negatiivisesti. Ehdotin hänelle, mihin hän jättäisi auton parkkiin, mutta hän sanoi vain, että ei siellä kuitenkaan ole vapaita parkkipaikkoja. No, siellä kuitenkin oli, joten äiti laittoi auton parkkiin siihen ja jäi odottamaan. Minä katselin koko kaupan läpi ihan senkin takia, että en yleissilmäyksellä erottanut mistään selkeää paikkaa, jossa rautalankoja olisi. Lopussa aloin jo turhautua, kun olin katsellut koko liikkeen läpi, enkä ollut löytänyt mitään. Ajattelin, että äiti varmaan kiehuu raivosta jo autossa. Kysyin sitten myyjältä, joka näytti minulle rautalankojen paikan. Siellä ei tietenkään ollut sellaista, mitä minulla oli ollut aikaisemmin, joten jouduin tarkastelemaan monia erilaisia vaihtoehtoja, jotta olisin löytänyt mahdollisimman samanlaisen. Tarkastelu oli kuitenkin vaikeaa, sillä osa rautalangoista oli kuin lankarullia. Niissä luki se halkaisija, 0,5mm, 0,35mm, 1,5mm... Enkä minä tietenkään tiennyt, mikä niistä olisi vastaavinta. Lopulta päädyin sitten ostamaan kaksi 0,5mm paksuista rautalankarullaa. Maksoin ne ja aloin kävellä kiireesti autolle, jotta äiti ei valittaisi. Kun olin vain parinkymmenen metrin päässä autosta, äiti soittikin minulle, koska ei ollut nähnyt minua vielä. Istuin autoon ja sanoin heti, että ei ollut minun vikani ja yritin selittää, miten en löytänyt ensin rautalankoja ja miten sitten en tiennyt, mikä niistä olisi sopivinta. Äiti vain valitti. Huusi ja valitti kaikesta mitä sanoin.

Sitten lähdettiin kotia päin ja äiti kysyi sitten vähän ajan kuluttua rauhoituttuaan, että millaista lankaa olin sitten ostanut. Aloin kaivaa laukkuani. Miten outoa, ajattelin, kyllä minä olin ihan varmasti laittanut ne laukkuuni. Tongin laukkua pitkään. Lopulta jouduin sanomaan ääneen karmean totuuden: Minä olin unohtanut ne rautalankarullat sinne kauppaan. Olin maksanut ne ja sanonut, että ei kiitos, en tarvitse pussia, mutta lähtenyt sitten ja jättänyt ne rullat sinne. Äiti alkoi taas huutaa ja kiroilla ja minä sanoin, että käänny takaisin, mennään hakemaan ne. Äiti kiroili ja huusi taas, mutta kääntyi takaisin. Ja koko matkan takaisin hän valitti ja huokaili sillä tavalla, joka viestittää koko muulle maailmalle: Minua nyt stressaa ja väsyttää, koska joku toinen on aiheuttanut ongelmia ja yleistä pahaa mieltä.

No, parkkeerattiin taas siihen samaan ruutuun ja minä juoksin koko matkan sinne kauppaan. Myyjä muisti minut heti ja sanoi, että olin unohtanut ne. Sain siis lopultakin mukaani ne rullat. Juoksin alkumatkasta takaisinkin, mutta sitte minua alkoi väsyttää niin, että teki mieli pillahtaa itkuun. Toivoin, että olisin pyörtynyt siihen paikkaan, niin sitten äiti ehkä miettisi sitäkin, että ehkä minä olin kipeä ja väsynyt. Mutta hän vain huusi ja valitti, kun tulin autoonkin. Jossain vaiheessa menetin malttini ja karjuin hänelle täyttä kurkkua, että mitä helvettiä hän koko ajan kitisee ja huutaa, eikö hän tajua, että hän saa asiat vain pahemmaksi? Että ehkä minä en olisi unohtanut niitä rullia sinne kauppaan, jos en olisi ollut niin stressaantunut siitä, että nyt äiti on raivoissaan siellä autossa. Äiti sitten sanoi, että minunkin pitäisi ajatella, että minun käytökseni stressaa häntäkin. Sitten huusi hänelle, että huutamalla ja kiroilemallako ne asiat tulee sitten heti paljon paremmiksi. Hän vain sanoi siihen, että ei hän ole huutanut, minä vain huusin.

Loppumatkan mökötin ja olin hiljaa. Kun tultiin lopulta kotiin, kävelin suoraan omaan huoneeseeni ja laitoin oven lukkoon. Jätin laukkuni lattialle ja menin täysissä pukeissa sänkyyn peiton alle. Olin kuolemanväsynyt. Osastollakin nukuin vähän pätkittäin puoleenpäivään asti. Vasta sitten aloin tulla tolkkuihini ja sain pidettyä silmät auki. Mutta sitten se paheni sen keskustelun jälkeen. Väsytti kauheasti ja oli uupunut olo. Ja sitten aikaa oli vähän ja äiti valitti ja stressasi, jonka jälkeen unohdin ne rullat, jonka jälkeen olin vielä stressaantuneempi ja väsyneempi ja kyllästyneempi äidin marmatukseen. Päätin siis nukkua sen verran kun tuntui hyvältä.

Äiti yritti tietysti yhdessä vaiheessa pyrkiä huoneeseeni ja suuttui kun ovi oli lukossa. Sanoin sitten, että olin nukkumassa. Äiti valitti, että en minä nyt voi nukkua, täytyy syödä ensin. Sanoin, että ei minulla ollut nälkä ja että haluaisin nukkua ja että jättäisi jo minut rauhaan. Kuulin sitten oven läpi, kun äiti tiuskaisi isälleni: "No nyt sillä on muka yhtäkkiä kauhean väsy vaikka ei aikasemmin ollu yhtään!" Otti päähän, teki mieli huutaa äidille jotain rumaa takaisin, mutta nielin raivon ja yritin vain nukkua.

Nukuin parisen tuntia, jonka jälkeen olo oli hieman pirteämpi. Nyt väsyttää taas, mutta haluan kirjoittaa. Haluan kirjoittaa ja vuodattaa ulos tätä pahaa tunnetta ja turhautumista.

Nan lähetti tänään viestin. Sovittiin, että hän tulee meille perjantaina kello 13. Ihan kivaa, mutta mietityttää vähän. Selitin sille omahoitajallenikin, että tuntuu vähän pahalta, kun Nan ei ole pitänyt mitään yhteyttä, eikä tiedä oikeastaan mitään, mitä elämässäni on nyt meneillään. Joo, hän opiskelee ja hänellä on kiireitä, mutta voiko olla niin paljon kiireitä, että hän ei ehdi kahteen kuukauteen yhtään kertaa laittaa vaikka viestiä, jossa kyselee kuulumisia? Omahoitajani kysyi sitten siitä "Uudesta ystävästä". Siis se netti-ihminen, jonka luona olin silloin jonain viikonloppuna. Sanoin, että hänen kanssaan olin jutellut muutamaan kertaan mesessä. Sitten sanoin, että tämä netti-ihminen opiskelee myös ja hänellä on paljon tekemistä koiransa kanssa ja hänellä on työkin! Ja tietysti miljoonittain kaikkia kavereita. Siitä huolimatta hän ehtii olla mesessä ja vaihtaa silloin tällöin muutamia sanoja kanssani. Miksei siis Nan pystyisi? Ja mieleni sitten vastaa itse tuohon kysymykseen siten, että kyllä Nan pystyisi, mutta hän ei vain halua.

Tuntuu pahalta ajatella, että Nanilta ei liikene minulle oikein lainkaan aikaa. Joo, tiedän, että opiskelu on rankkaa, mutta en minä ikinä laittaisi sitä tärkeiden kavereiden edelle. Enkä minä ole oikein tohtinut ottaa yhteyttä häneen, koska tiedän, että hänellä on kiireitä ja että viikonloppuisin, kun hänellä ehkä olisin vähemmän koulujuttuja, hän on yleensä poikaystävänsä kanssa. Ja muuten hän ei pysty olemaan poikaystävänsä kanssa, koska tämä on armeijassa, joten en halua häiritä niitä harvoja hetkiä, joita hänellä on Taon kanssa. Mutta silti tuntuu pahalta. Vaikka voisin ajatella kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti, että Nanilla on varmaan ihan kauheasti kaikkea ja hän paneutuu kaikkeen niin ahkerasti, niin siitä huolimatta jossain tuon erityishyvän ajatuksen taustalla huutaa sellainen pieni itsekäs ääni, joka huutaa, että entäs minä, enkö minäkin ansaitse jotain!

Omahoitajani ehdotti, että jos voisin sanoa näistä ajatuksistani Nanille. Mutta en minä ikinä voisi. Voisin viitata jotenkin, sanoa tuosta, että en tiennyt koska ottaa yhteyttä, koska pelkäsin aina häiritseväni, mutta en ikinä voisi sanoa, että minulla on paha mieli, koska välillä tuntuu, että ei hän välitä minusta lainkaan, koska jos välittäisi, niin hän tekisi vaikka väkisin aikaa minulle, vaikka vain muutaman minuutin, mutta jotain! Jos sanoisin tuon, niin se vain stressaisi Nania. Hänellä on kaikkea raskasta tehtävää ja sitten minä itsekkäästi kitisen, että hänen pitää antaa sitä arvokasta aikaa minullekin. Nan varmasti yrittäisi, mutta ajattelen, että se vaikuttaisi negatiivisesti muuhun. Kaikki aika, jonka hän suo minulle, on pois jostain muusta, ja se jokin muu on paljon tärkeämpää, se on jotain, joka on Nanille tärkeämpää ja mieluisempaa. Ja Nan tulisi surulliseksikin varmaan, jos sanoisin, että minä olen hänen takiaan tullut surulliseksi.

Ei tuo ole hänen vikaansa, en minä halua olla itsekäs, ei se ole oikein. En voi vaatia ketään välittämään minusta. Minä välitän kuitenkin Nanista, joten haluan vain, että hän on mahdollisimman onnellinen. Jos se tarkoittaa sitä, että hän käyttää aikansa johonkin muuhun kuin minuun, niin kai minun pitäisi hänen ystävänään hyväksyä se. Aina ei voi saada mitä haluaa.

Ja vielä olisi vaikka mitä sanottavaa, vaikka miten monta asiaa, joiden vuoksi itkeä. Mutta kello on noin paljon. Pitäisi nukkua. Olen muutenkin liian väsynyt. Mutta vielä yksi asia. Vielä se. Sitten on ehkä tullut taas vuodatettua ulos sen verran, että saan nukahdettua edes suht rauhallisesti.

Kuvataideterapia. Se oli taas eilen, enkä oikein tiennyt, mitä piirtäisin. Lopulta päätin maalata kuvan, jossa se mustatukkainen poika seisoo sivussa selkä kuvaan päin, pitää kädessään pensseliä ja katsoo taulua. Taulu on ihan keskellä kuvaa. Siinä on vaaleatukkainen hymyilevä tyttö. Ehkä se on prinsessa, se näyttää prinsessalta. Tytön hiukset ovat luonnottoman pitkät ja suuret. Tytöllä on vaaleansininen mekko. Tausta on vaaleanpunainen.

Sain tuohon inspiraation yhdestä DeviantArtin työstä. Tai no, inspiraation ja inspiraation... Tavallaan siis kopion kuvan omalla tyylilläni. Asiat ovat vähän erilailla, mutta kuvani ei ole itsenäinen kuva, vaan pelkkä mitätön kopio siitä oikeasta työstä. Siis tästä:

I_can_t_make_her_real_by_auriond.jpg

Tekijä on Auriond ja teoksen nimi on "I can't make her real".

Hmm... Jotenkin tuntuu, että olisin joskus ennenkin liittänyt tämän kuvan tänne blogiin... No joo. Nyt tulee sitten toisen kerran. Vähän kyllä se tunnekin vaihtui. Ainakin hieman. Selitin epämääräisesti siellä kuvataideterapiassa, että se poika on maalannut sen maalauksen, mutta hän ei ole siihen tyytyväinen. Kun hän alkoi maalaamaan sitä, hänellä oli mielessään selkeä kuva siitä, millainen siitä pitäisi tulla. Mutta kun se oli valmis, niin ei se ollutkaan sellainen.

Yritin selittää tuota omakohtaisena tunteena, mutta sekin lipsahti siihen, että yritin sanoa, että höpisin siitä, miten tuo kuvan poika yrittää kauheasti maalata sellaista, että se olisi oikeanlainen, mutta ei hän vain onnistu siinä. Hän voi piirtää vaikka miljoona kuvaa, mutta mikään niistä ei kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Ei varmaan kauheasti avannut heille sitä tunnetta tai omakohtaisuutta. Mutta kuvataideterapia on siitä hyvä, että koen, että ainakin välillä saan sen avulla muut tajuamaan tunteen, joka minulla on.

Mutta ehkä tuo tunne liittyy vähän siihen suorittamiseenkin. Että minulla on joitain unelmia - ei, ei unelmia vaan pikemminkin tavoitteita. Ja yritän suorittaa jotain ja saavuttaa tavoitteeni. Mutta sitten kun saavutan sen, niin ei se olekaan sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Sitä on vähän vaikea selittää. Tai siis kuten Kuopiossa ollessani tavoittelin niitä pisteitä, vaikka ei niillä loppujen lopuksi olisi ollut kauheastikaan merkitystä. Siitä huolimatta tavoittelin mahdollisimman suurta määrää opintopisteitä, koska ajattelin, että se jotenkin toisi minulle jotain hyvää ja muuttaisi asioita parempaan suuntaan. Pisteiden saaminen tuntui tietysti hyvältä, mutta ei se muuttanut mitään. Pääsin yliopistoon jo yli vuosi sitten. Sen piti olla jotain hienoa ja mullistavaa. Eikä se ollutkaan. Se oli vain kauheaa kidutusta, enkä osannut, enkä pystynyt, vaan koko elämä tuntui hajoavan käsiini.

Minä yritän tehdä suunnitelmia ja toteuttaa joitain asioita, joiden ajattelen voivan muuttaa asioita parempaan suuntaan. Mutta vaikka suunnitelmat toteutuisivat ja suoriutuisin joistain asioista, niin se tuntuu aina siltä samalta pahalta. Siltä samalta kuin siitä maalaukseni mustatukkaisesta pojasta tuntuu, kun hän katsoo juuri valmiiksi saamaansa maalausta, eikä se olekaan sellainen mitä piti. Se tuntuu pahalta, se tuntuu lannistavalta. Minä maalaan ja maalaan ja maalaan, kuten se poika, mutta koskaan maalauksistani ei tule sellaisia kuin haluaisin. Niissä on aina jotain vikaa.

Täällä ja osastolla minä yritän selittää asioita ja tunteita vaikka miten paljon, mutta silti välillä tuntuu, että en minä koskaan osaa ilmaista asiaa sillä lailla kuin se on. En vain osaa selittää sitä, mitä tunnen, en osaa olla ymmärrettävä ja välittää muille tunteitani. Sitten tuntuu taas siltä, että olen epäonnistunut.

Nyt pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Ei sillä, huominen päivä osastolla tuntuu jopa kiehtovalta. On taas ruoanlaittoa. Me tehdään pitsaa. Tai pizzaa. Zetaa on hankalampi löytää näppäimistöstä, niin se on sitten pitsa. Jokaiselta kysyttiin, mitä haluaisi omaan osaansa. Minä sanoin, että ei ole mitään erityistä, mitä haluaisin, mutta että en halua ananasta. En voi sietää ananasta pitsassa. Se on liian kuumaa ja maistuu oudolta ja tuntuu riitelevän muun pitsan kanssa. Ananas on kyllä todella hyvää, mutta pitsaan se ei kuulu. Piste. Yleismaailmallinen totuun on julistettu: Ei ananasta pitsaan.

Pitäisi kai taas huolestua itsestään, kun odotan innoissani sitä, että osastolla tehdään ruokaa, ja oikeastaan pääasiassa odotan sitä, että se ruoka sitten syödään. En tiedä ihan täysin, miksi se innostaa minua niin. Ehkä osaksi siksi, että siellä on tavallaan "pakko" syödä. Niin sitten voi syödä ilman että täytyy tuntea kauheasti huonoa omaatuntoa. Ja sitten se mitä syödään, on jotain erilaista. Ei aina jotain samaa ja tuttua, vaan jotain erilaista. Ei sen tarvitse olla edes niin kauhean hyvää, vaan vain erilaista. Sitten siitä tulee hyvä mieli. Ja sitten jälkeenpäin, kun näkee jotain samaa ruokaa jossain, niin sitten tulee pelkästä ajatuksesta hyvä mieli, että tuota me syötiin siellä osastolla.

Mutta nyt. Nukkumaan. Rönsyilin vaihteeksi vähän. No, ei nyt niin vähääkään. Mutta hyvät yöt.