Jaa-a... Mitähän nytkin sanoisi. Tänään oli kuvataideterapia, enkä sielläkään tiennyt, että mitä piirtäisin. Siitä kuvasta tuli kyllä sitten aika hieno. Se tuli vain mieleeni. Ei sillä lailla, että se olisi jotenkin kuvannut oloani, mutta se tuli vain mieleen ja ajattelin, että ei kai sillä ole väliä, kun en jaksa keksiä muutakaan ja kun olin taas vaihteeksi kuvataideterapiassa yksinkin, niin on kai sentään parempi, että piirrän jotain, mikä tulee mieleeni – vaikka se olisikin vain jotain joka ei kuvaisi tunteitani niin kauheasti – kuin että en menisi koko kuvataideterapiaan?

Piirsin vaihteeksi ihmiskasvot. Ja niistä kasvoista tuli muuten varmaan kaikkien aikojen parhaat ihmiskasvot, jotka olen piirtänyt. Nenä oli hieno, samoin huulet, silmät, leuka... Ihan kaikki! Onnistuin jopa ihan käsittämättömän hyvin hiusten kanssa, vaikka ne ovat aina olleet minun heikko kohtani. Siitä tuli tyttö, joka katsoo hieman jonnekin sivulle. Ei suoraan eteenpäin, mutta ei myöskään suoraan sivulle, vaan juuri sellainen kaikkein vaikein, kun silmätkin pitää piirtää erikokoisiksi ja kaikkea.

Ja piirsin hänelle palaripset. Kun osastolle tuli tänään uusi tyttö – kutsuttakoon häntä vaikka Miraksi – ja hänellä oli ylipaljon ripsiväriä, mikä sai  hänen ripsensä sellaiseksi yhdeksi isoksi palaksi sen sijaan että jokainen ripsi olisi yksittäinen. Niin, niin sitten ajattelin, että piirränpä sille kuvankin tytölle sellaiset kokeeksi, kun en ole vielä oikein keksinyt, miten saisin piirrettyä silmäripset niin, että silmä ei näyttäisi karvaiselta. Kuulostaa ehkä jotenkin oudolta, mutta silmäripset voi oikeasti piirtää niinkin.

No, sitten pääsin suun piirtämisen vaikeudesta sillä, että laitoin sille kuvan tytölle tupakan suuhun. Tarvitsi vain piirtää jotain epämääräistä suun kohdalle, niin se oli sitten ihan tarpeeksi hyvä, eikä siihen voinut keskittyä kunnolla, koska se oli siellä tupakan takana. Tupakasta tuli aika... No, en tiedä, kummassa päässä se ruskea osuus on – siinä päässä joka laitetaan suuhun, vai siinä päässä, joka sytytetään – niin tein sitten huonon kompromissin ja laitoin sen tupakan keskelle. Kylläkin siis sillä tavoin, että tupakka oli hieman palanut, mutta se ruskea pää oli siellä palaneessa päässä. Vasta jälkeenpäin sitten tajusin, että joo, tosiaan.

Nenä vain jotenkin onnistui ehkä viidennellä yrittämällä ja hiuksista tuli upeat ihan tuosta vain. Vähän vain mustia raitoja tytölle, jolla on muuten vaaleahkot hiukset, niin hiukset näyttivät ihan oikeasti hiuksilta, eivätkä ”värikypärältä”. Ja se tyttö siis sai kököripset, mutta sen lisäksi myös kirkkaanpunaiset huulet ja myös hieman poskipunaa, jota en ole ikinä piirtänyt kellekään kuvan henkilölle, saati sitten, että olisin joskus itse laittanut sellaista kasvoilleni. Mutta yllätyksekseni se näytti juuri hyvältä.

Ja sitten kun olin tuossa vaiheessa, niin se hoitaja, joka pitää sitä kuvataideterapiaa, Netta, sanoi, että kymmenen minuuttia aikaa. Minulla oli siis suunnilleen 15 cm x 15 cm kokoiset kasvot ihan A3 paperin vasemmassa alakulmassa ja muu oli tyhjää. No, säntäsin hakemaan vettä ja vesivärit. Olen oppinut yllättävän nopeaksi töiden viimeistelyn kanssa, mitä en olisi ikimaailmassa uskonut.

Olin kylläkin suunnitellut sen taustan jo, joten siltä kantilta ajateltuna tilanne ei ollut kauhean paha. Piirsin hätäisesti sellaista pylväsdiagrammia muistuttavat suorakulmiot sinne taustalle, jonka jälkeen sutaisin niiden ympärystän sellaisella tummansiniharmaalla. Ja se pylväät maalasin pelkästään mustalla siten, että jokaiseen pylvääseen jäi aina tietyin väliajoin kaksi vierekkäistä valkoista neliötä. Äh, miten sen nyt selittäisi. No siis kun ne olivat muka kerrostaloja, mutta sellaisia yliyksinkertaistettuja kerrostaloja, jotka olivat mustia pötköjä, joissa oli valkoisia ”ikkunoita”. Sellaista sinne taustalle, ja sitten kirjoitin vielä oikeaan (synkkään) alakulmaan nimeni, päivämäärän ja teoksen nimen: Pimeä yö.

Niin joo, tytön kasvot leijuivat ilmassa ja olen hemmetin huono piirtämään kaulaa oikeassa suhteessa, joten piirsin joitain epämääräisiä viivoja, jotka sitten ihmeellisesti näyttivät sellaiselta paksulta kaulahuivilta, joka on kierretty moneen kertaan ympäri. Siitä tuli hätäisesti vesiväritummanhavunvihreä.

Enkä osannut kertoa siitä tytöstä mitään, enkä koko teoksesta. Yleensä olen aina niin säntillinen ja pystyn vastailemaan kysymyksiin ja tiedän, mitä se kuva symboloi minulle. Mutta nyt en tiennyt. Netta kiinnitti erityisesti huomiota siihen tupakkaan. Hän kyseli, että mitä ajattelin ihmisistä, jotka tupakoivat ja että miltä minusta tuntui, jos näin jonkun tupakoivan ja että olinko joskus kokeillut tupakkaa ja että mitä minä ajattelin siitä, että miksi ihmiset polttavat tupakkaa.

Siinä riitti miettimistä. Minä olin piirtänyt sen tupakan siihen vain siksi, että mielessäni oli pyörinyt jostain kumman syystä Sin City –leffa ja sen alkukohtaus. Se on siis vähän niin kuin sarjakuvaleffa, mutta sellainen jännä. Mustavalkoinen, paitsi tietyiltä osin. Aloituskohtauksessa on joku nainen ja kaikki muu on mustavalkoista paitsi sen naisen kirkkaanpunaiset huulet. Voisin muistella, että se nainen polttaa tupakkaa, mutta en ole varma.

Ja halusin kai jotenkin antaa kuvaa siitä, millainen ihminen on kyseessä. Ei sellainen meikitön raukka harmaa seinäkukkanen, vaan sellainen, joka on pimeässä yössä kaupungissa ja jolla on osittain poltettu tupakka suussa, punattujen huulien välissä, ja jolla on runsaasti ripsiväriä (ja ehkä kajaaliakin) ja hieman poskipunaa. Ja värjätyt hiukset. Jännät. Sellaiset vaaleat, joissa on mustia raitoja.

Yritin kuitenkin selittää Netalle, että minusta tupakointi oli epäviisasta ja että toivoisin, että ihmiset eivät tupakoisi. Sitten kuitenkin sanoin ohimennen, että vaikka se onkin epäterveellistä ja typerää, niin se kuitenkin näyttää hienolta. Ja sen jälkeen selitin vielä vähän lisää, jotta se hienous-kommentti olisi uponnut sinne keskelle, eikä jäänyt muistiin viimeisenä asiana. Mutta vaikka jossain kuvassa, jossain taidekuvassa, tupakointi vain näyttää hienolta. Ja onhan se myös sellainen... Mikä se sana on? Statussymboli? Onkohan tuo nyt ihan oikea sana... Mutta siis vähän niin kuin suuri määrä lävistyksiäkin. Sillä uudella tytöllä on muuten niitäkin aika paljon. Mutta vaikuttaa ihan okei tyypiltä.

Mutta siis se on sellainen asia, joka nyt vain pistää silmään. Jos yöllä kävelee kadulla joku tyttö, jolla on luonnollisenväriset hiukset, ei meikkiä, säädylliset ja siistit ja suht neutraalit vaatteet, ei lävistyksiä, niin mitä hän sitten on? Ei mitään. Sitä harmaata massaa, pimeyttä, ei-mitään. Ei sellainen olisi kenestäkään dramaattista eikä hienoa, eikä kukaan haluaisi ottaa kuvaa sellaisesta. Mutta kun on asenteellisennäköinen tyttö, jolla on vielä tupakka huulessa, niin kyllä se saa aikaan sellaisen fiiliksen, että se kuvan tyyppi ei kyllä kauheasti pelkää siellä pimeällä kadulla.

Mutta sitten Netta kysyi, että haluaisinko ehkä kirjoittaa siitä kuvasta jotain, ehkä runon tai jonkun kirjoituksen. Sanoin vain ehkä, mutta mielessäni alkoi heti pyöriä sellainen ”filminauha” kirjoituksesta. Tyttö oli todella myöhään yöllä (tai erittäin aikaisin aamulla) ulkona, oli hieman viileää, mutta tyttö oli vielä hereillä ja meikit naamassa, ja hän päätti lähteä ulos tupakalle. En tiedä miksi. Hän vain päätti tehdä niin. Ja sitten kuului: ”klik klik klik klik klik klik... ’Saatana.’” Siis kun sytkäri ei meinannut toimia. Ja tyttö vielä kiroilikin, niin eikö se vain vahvista tuollaista ”kovis”-kuvaa? Mutta sitten tupakka syttyi ja hän asetti sen tottuneesti punattujen huuliensa väliin. Ja siinä se kaikki.

Olenko oikeasti selittänyt näin kauan jostain kuvasta, jonka vain satuin piirtämään ja josta en osaa edes sanoa, että mitä se minulle symboloi? Höh. Mutta en tiedä, mitä sanoisin, ihan niin kuin en tiennyt mitä tänään piirtäisin siellä kuvataideterapiassa. Istuin ikuisuuden, varmaan yli tunnin, vain osastolla keittiönpöydän ääressä, nojasin toiseen käteeni ja tuijotin ulos ikkunasta. Tuntui siltä, että aivot ajattelivat ehkä jotain, mutta että minä en oikein osannut kuvailla, millainen olo minulla oli.

Vieläkin on se fiilis. En tiedä onko se hyvä vai paha. No, ei ainakaan ehkä mikään kauhean hyvä, päätellen siitä, miten tänään aamulla minua ärsytti keskusteluryhmän aihe. Hoitajat olivat päättäneet, että keskustellaan siitä, että voiko itse vaikuttaa siihen, että onko hyvä päivä vai huono päivä ja jos voi, niin miten. Tuo oli juuri sellainen aihe, jolla on ”oikeana vastauksena” se, että tietysti voi itse vaikuttaa, täytyy tehdä vain näin ja yrittää ja sitten tuleekin jo paljon parempi olo.

Ensiksi Janne, omahoitajani ja sitten se viimeistä viikkoa oleva opiskelijaharjoittelija selittivät, miten heidän mielestään siihen voi vaikuttaa ja sitten he selittivät kaikkea, josta heille tulee hyvä mieli. Minua vain ärsytti niin kauheasti. En suostunut ottamaan korttia, jolla olisin voinut kuvailla sitä kantaani asiaan, koska niiden korttien seassa on vain ällöpositiivisia kortteja, joissa leijuu sydämiä ja kaikkea, tai sitten sellaisia, joissa ei ole päätä eikä häntää, paitsi jos korttia kääntää tiettyyn kulmaan ja siristää silmiään, niin sitten se voi ehkä näyttää vähän metsolta. Sellaisia abstrakteja siis.

Erica ja Nina sanoivat vain, että ei heillä ole oikein mitään lisättävää. Aya sitten selitti jotain positiivisen ajattelun voimasta. Hän on ilmeisesti aika törkeän paljon paremmassa kunnossa jo. Kuulin jopa tänään, kun hänelle puhuttiin uloskirjoittamisesta. Ja hän tuli siis osastolle paljon minun jälkeeni, mutta minulle ei ole puhuttu vielä edes päivien vähentämisestä.

No joo, mutta sitten tuli minun vuoroni. Osastolla minä olen ehkä eniten sitä, mitä oikeastikin olen. Paitsi ehkä minä netissä olen sellaista aika paljon myös. En tiedä miksi, mutta jotenkin olen rohkeampi ja sanon suoraan, mitä mieltä olen, vaikka muut olisivatkin eri mieltä. Pystyn puhumaan erilaisista tunteista ja siitä, millainen olo minulla on. En minä muualla tee niin, en puhu edes Nanille ihan sillä tavalla. Jotenkin tuntuu, että osastolla on paljon helpompi olla sitä mitä on, koska siellä tavallaan ”on oikeus” olla synkkis ja huonolla tuulella joskus tai yhtä lailla ajatella väärin ja olla jotain hullua mieltä jostain asiasta. Minun ei tarvitse hävetä, koska olenhan minä osastolla: olen sairas, siksi ajattelen näin synkästi, joten voin sanoa sen yhtä hyvin ääneenkin ilman että muut kiusaantuisivat.

Sanoin, että minusta päivän fiilikseen ei voi kauheasti vaikuttaa. Täsmensin sitten vielä, että on tietysti asioita, jotka vaikuttavat siihen, kuten vaikka ystävien tapaaminen tai positiivinen ajattelu, mutta eivät ne ole jotain, mitä pystyy itse hallitsemaan. Voisin nähdä vaikka miten paljon kavereita, mutta ei se silti tarkoittaisi, että minulla olisi välttämättä sitten sen jälkeen tosi hyvä mieli. Olinhan vaikka kuinka usein Alfin kanssa treffeillä ja tulin kotiin sitten vielä synkemmillä mielin kuin olin lähtenyt. Ja jos on synkkä olo, niin voihan vaikka kuinka yrittää pakottaa itsensä lähtemään ulos kävelylle, mutta minä olen tehnyt sellaista ties miten monta kertaa, mistä on sitten seurannut se, että jossain syvällä sisälläni kiehahtaa aina hehkuva raivo, kun jossain sanotaan, että ”vaikka kuinka olisi vaikea lähteä liikkeelle eikä huvittaisi, niin pienen lenkin jälkeen tuntuu todella paljon paremmalta ja mielikin on iloisempi”.

Joo ei. Jos minä lähden kävelylle – mitä ei tule usein nykyään tehtyä – jahkaan ja jahkaan lähtemistä, koska se on niin vastenmielistä. Inhoan lähtemistä ja inhoan lenkkivaatteiden laittamista päälle ja inhoan sitä, että pitää lähteä ulos talosta kylmään ilmaan, eikä mitenkään jaksaisi edes. Sitten kävelen jonkin matkaa. En välttämättä postilaatikkoa pidemmälle, mutta joskus sitten yli viiden kilometrin lenkinkin. Ja joskus juoksenkin. Tai hölkkään. Tai kävelen ihan hitaasti rauhassa vain.

Tein minä mitä tahansa, niin kun tulen takaisin kotiin, olen ihan takuuvarmasti vielä huonommalla tuulella kuin sieltä lähtiessäni. Hiukseni ovat sekaisin ja minulla on liian kuuma, liian kylmä tai olen liian hikinen tai liian janoinen tai nälkäinen tai huonovointinen, ja jalkani ovat ehkä kipeät, ehkä lonkkakin, jos olen juossut liikaa, nenä saattaa vuotaa (enkä ikinä muista ottaa nenäliinaa mukaan!!!) ja lihakset tuntuvat heikoilta, mutta samalla raskailta. On kauhea väsy ja uupunut olo ja kun tulee sisään, tekee vain mieli mennä eteisen lattialla makaamaan kaikki ulkovaatteet päällä, koska pelkästään niiden poisottamisen ajatteleminen väsyttää ja uuvuttaa liikaa.

Sitten jälkeenpäin, kun ajattelee ainoaa hyvää puolta – kalorien kulumista – laskeskelee ja huomaa, että on kuluttanut vain jotain sata kilokaloria ja että jos joisi kupillisen kaakaota ”palkinnoksi uurastamisesta”, olisi siltä kantilta katsottuna ihan se ja sama, oliko siellä lenkillä lainkaan. Tai sitten jos laskee sitä, että kuinka monta elinvuotta liikkumisella muka suunnilleen saisi lisää, niin sitten tarvitsee vain katsoa sitä, että kuinka monta vuotta siihen tarvittavaan määrään liikuntaa menisi, niin huvittaa entistä enemmän pysyä vain sohvalla.

Niin, mutta pointtini siis oli, että minun mielestäni siihen, onko päivä hyvä vai huono, ei voi vaikuttaa niin kauheasti, että sillä olisi erityisesti merkitystä. Kyllä vaikuttamista voi yrittää, mutta sen onnistumisesta ei ole koskaan takeita. Että tuollaisen negatiivisen ei-sallitun sammakon minä sitten päästin suustani yleisessä keskustelussa. Siihen Erica sanoi heti, että hän oli oikeastaan aika lailla samaa mieltä kanssani ja että hän ajatteli, että mitä sitten, vaikka pystyisikin vaikuttamaan, jos on liian väsynyt tehdäkseen niin. Jos vain makaa sängyssä eikä pääse ylös, niin paha siinä on sitten vaikuttaa mihinkään.

En muista, mitä tuohon sitten sanottiin, mutta selkeästi ne hoitajat olivat sitä ”vastaan” ja ehdottivat, että eikö sittenkin olisi mahdollista, jos tekisi noin ja noin ja ajattelisi noin ja noin. Ja sitten minä sanoin taas, että ei. Sitten se uusi tyttö, Mira, sanoi, että hän oli myös sitä mieltä, että mielentilaan ei voi vaikuttaa (hän oli ottanut oikein kortinkin). Eli minä iskin aloittavan yllätysiskun, Erica iski jatkoiskun ja Mira sitten tyrmäsi.

Kovasti ne hoitajat yrittivät kysellä, että eikö kuitenkin olisi mahdollista vaikuttaa. Ja sitten he kyselivät siitä, että millaista tuntui olla täällä osastolla, kun sai olla negatiivinen ja että eikö se, jos toinen on huonolla tuulella, vain tartu sitten muihinkin. Kaikki olivat ihan hiljaa, kunnes minä taas vaihteeksi avasin sanaisen arkkuni ja tokaisin, että minuun sellainen vaikuttaa ainakin ihan päinvastoin. Että jos toinen on kauhean surullinen, niin tavallaan tulee niin kauheasti paha mieli sen toisen puolesta ja haluaa lohduttaa tätä. Jotenkin omat ongelmat sitten häviää mielestä siinä vaiheessa ja on tavallaan ylipirteäkin, kun yrittää piristää toista ja olla rohkaiseva ja lohduttava ja kaikkea. Aya sanoi, että hänellä oli tavallaan samalla lailla.

Olin siis ahkerasti eri mieltä vähän kaikesta tänään.

Alf oli osastolla eilen. Ei tänään enää, mutta eilen. Ihme sekin, kun tyyppi on kerran lintsannut sieltä niin paljon. Ja eilenkin hän oli selkeästi myrtsillä tuulella ja mökötti ja otti itkemisasennon sohvalla, eikä halunnut osallistua keskusteluryhmiin tai mihinkään muuhunkaan. Eikä hän puhunut minulle mitään, niin en minäkään sanonut hänelle mitään. Enkä lohduttanut tai lähestynyt muutenkaan, sillä kun hän kerran itse sanoi, että ei näe oikein pointtia siinä, että me olisimme kavereita, niin ei minulla ole nähdäkseni mitään velvollisuuksia enää häntä kohtaan. Kaverina minun olisi pitänyt lohduttaa tai kysyä vointia tai sanoa edes jotain, mutta kun hänelle ei moinen kelvannut, niin ei sitten. Itkekööt rauhassa ja mököttäkööt vaikka viikkotolkulla, jos haluaa. Ehkä hän sitten vähän oppii näkemään, mitä kaikkea pientä oikein tein. Ja mitä kaikkea pientä hän ei tehnyt minulle. Että toivottavasti on kivaa, kun kukaan ei tervehdi eikä lohduta eikä kysy kuulumisia.

Vähän kiukkuni on ehkä laantunut ja jos mietin, että mitä jos tämä ero oli oikeasti Alfille jotenkin raskas ja että mitä jos hän oikeasti välitti minusta ihan oikeastioikeasti paljon, niin sitten tulee vähän sympatiafiilis, että tekisi melkein mieli mennä vielä väkisin yrittämään kaverillista keskustelua. Mutta sitten kun mietin, mitä kaikkea hän on tehnyt ja sanonut, niin sitten ei oikein tee mieli. En halua, että Alf on surullinen, mutta en myöskään halua, että hän ajattelee minua itsestäänselvyytenä. Arvottomana. Sellaisena ”vain tyttöystävänä”, jonka tehtävä on tyydyttää arvon herra Poikaystävän lihalliset tarpeet.

En mene perjantaina osastolle, koska lähden perjantaiaamuna junalla kohti kaukaisuutta. Olen menossa tapaamaan yhtä uutta netti-ihmistä. Tai uutta ja uutta... Hän on kai vanha, koska olen netin kautta tiennyt hänet jo aika kauan, mutta en ole koskaan tavannut häntä. Ja koska hän ehdotti jo joskus kesällä, että tulisin lomalla käymään hänen luonaan, niin nyt sitten lopulta siitä näyttäisi tulevan jotain. Olen saanut hauduteltua asiaa ja erottua Alfista, joista jälkimmäinen oli ehkä osittain kimmoke sille, että uskalsin oikeastioikeasti harkita tuota. Olen ollut sitä paitsi hieman yksinäinen. En ole kuullut Nanista oikeastaan mitään, eikä Alfistakaan ole saanut seuraa enää, kun ensin oli riitoja ja mykkäkouluja ja sitten erottiin ja nyt ei olla enää kai mitään.

Minua hermostuttaa hieman. Alkaa ehkä hieman jo kauhistuttamaankin, kun tuntuu siltä, että sehän on ihan justiin se perjantai. Ja olisi pitänyt miettiä kaikkea sitä reissua varten ja tarkistella asioita, mutta en ole jaksanut. Ja sitten kaikki kasaantuu loppua kohden ja sitten väsyttää vielä enemmän. Mutta en ole erityisen vaativa pakkaaja. Pystyn pakkaamaan tarvittavan muutamassa minuutissa ja sitten ihan oikeasti selviän sillä viikonlopun yli. Mutta olisi kiva, jos olisi jotain oikeasti valmiita, ettei tulisi liian kiire, jotta en sitten olisi jo lähtiessäni liian väsynyt.

En tiedä kauheasti, mitä ajattelen tai odotan viikonlopulta. En ole kauhean hirveän stressaantunut, koska arvelen sen menevän ihan hyvin. En tiedä miksi, mutta jotenkin vain tuntuu luottavaiselta. Se ihminen on sillä lailla jännällä tavalla rento ja jotenkin erilainen, mitä sellaiset ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tähän asti. No, ehkä hän muistuttaa hieman neiti R:ää ja M:ää. Varaan vain tarpeeksi päivällä nappailtavia rauhoittavia mukaan, niin eiköhän kaikesta selviä.

Hänen koiransa hieman huolettaa kylläkin. Viimeksi eilen yöllä näin unta, jossa oli veljeni ja jokin koira, joka yhtäkkiä vain kävi hampaillaan kiinni veljeni kasvoihin. Heräsin kauhean pelästyneenä. Olen kyllä Qaron jälkeen nähnyt koiria, koskenutkin koiriin, eivätkä ne koirat ole pelottaneet minua, mutta minua hirvittää se, että mitä jos tuo nimenomainen koira onkin sellainen, josta näkee heti kättelyssä, että sen silmät kiiluvat ja että jos yhtään pelkoni läikähtää sen vertaa, että se haistaa sen, se käy heti kiinni. Sen näkee jotenkin silmistä. Joitain koiria pelkään telkkarin läpikin, mutta joitain en, vaikka ne olisivat samassa tilassa ja vapaana ja valvomatta.

Kyllä kai pitäisi uskoa, että se tuttuni kyllä osaa käsitellä koiria ja että ei kutsuisi jotakuta koirapelkoista kylään, jos oma koira voisi olla vaarallinen. Mutta silti tuo asia jotenkin hermostuttaa. Se on niin syvällä tuo ajatus, että siitä on hankala päästä eroon etukäteen ainakaan.

Nyt tuntuu siltä, että pää alkaa painaa jo ihan liikaa. Olen jo jonkin aikaa kallistanut päätäni taaksepäin, jotta voisin tukea sitä niskaan/hartioihin. Sen pitäminen suorassa ja ilmassa tuntuu kauhean työläältä, kun väsynyt pää painaa vain niin ihan kauheasti. Huomenna alkaa joogakin... Ja kaikenlaista pientä sälää pitäisi hankkia kaupungilta iltapäivällä. Haluan uusiin mahtaviin farkkuihini (joista en ole tainnut edes vielä sanoa mitään!) uuden vyön, joka sopii niiden tyyliin. Sen lisäksi on tarkoitus hankkia jotain lankaa, jotta voisin alkaa kutoa tilkkuja itselleni, jotta saisin väsättyä niistä tilkuista sitten päiväpeitteen sänkyyni. Rotat ovat syöneet entiseen ikävästi reikiä. Ja jotain muutakin oli varmaan vielä, mutta nyt pää on niin kauhean hirveän painava, että kohta niska jää ikuisiksi ajoiksi lukkoon, jos en nyt mene nukkumaan.