Päivän lyriikat<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

This is me for forever

One of the lost ones

The one without a name

Without an honest heart as compass

 

This is me for forever

One without a name

These lines the last endeavour

To find the missing lifeline

 

- -

 

All I wish is to dream again

My loving heart

Lost in the dark

For hope I'd give my everything

 

***

 

Jos nyt lähtisin analysoimaan tilannetta NN:n suhteen – siis sikäli, että joku tilanne olisi, kaikkihan tuntuu olevan vain minun päässäni – niin sanoisin, että menee aika kehnosti. Sen on pakko johtua jotenkin hämärästi siitä viimeperjantaisesta. Sen jälkeen asiat on kääntyneet melkein päälaelleen. Mutta minä en käsitä, miten se minun kommenttini voisi vaikuttaa siihen: olisin voinut sanoa sen kenelle tahansa (ja todennäköisesti olisin sanonutkin) täsmälleen samalla tavalla. Eikä hän ainakaan näyttänyt ottavan sitä mitenkään erityisen pahalla.

 

Mutta oli minun päässäni pelkästään tai ei, niin ainakin minun tulkintani mukaan NN käyttäytyy jotenkin poikkeavasti. Konkreettisimmin sen näkee uskonnontuntien yhteydessä. Moneen otteeseen kävi niin, että minä olin ottanut takkini ja kaulahuivini ja hanskani ja mennyt siihen yhteen tiettyyn kohtaan pukemaan. Sitten NN kulki siitä aina ohi ja kävellessään portaita alas, vilkaisi minuun (päin). Nyt sen sijaan on koko viikon mennyt niin, että NN on aina ensimmäisten joukossa luokasta pihalla, sitten hän nappaa takkinsa käteensä pysähtymättä ja pukee sitä päälleen samalla kun kävelee portaita alas. Aivan niin kuin hänellä olisi joku kauhea kiire pois. Kun minä sitten puolestani saan takkini käteeni ja saan tavarat raahattua siihen normaaliin pukemispaikkaani, kuulen jo, miten ulko-ovi käy, kun NN on jo pihalla.

 

Muutenkin epäkonkreettisesti tuntuisi siltä, että menee huonommin. En tiedä, mistä se vaikutelma tulee, mutta siltä tuntuu. Niin kuin tuo eilinenkin. Yleensä, kun NN lintsaa, minä aina oletan, että hän tulee. Mutta tällä kertaa minä vain tiesin, että hän ei tule. Hän lähtee aina tuon päivän hyppytunnilla kotiin (koska hänen pikkuveljensä pääsee silloin kotiin eikä ilmeisesti tykkää kauheasti kävelemisestä), mutta hän oli koko päivän käyttäytynyt niin, että olin hyvin varma, että takaisin kouluun hän ei enää sinä päivänä tule.

 

Se on kummaa. Miksi hän yhtäkkiä käyttäytyy näin? Lisäksi minusta tuntuu hieman siltä, että hän saattaisi ehkä mahdollisesti näyttää jotenkin tavallista surullisemmalta ja sulkeutuneemmalta. Ei mitenkään ilmiselvästi, mutta hieman. Tänäänkin kun me tehtiin taas uskonnontunnilla alustuksien ryhmäkeskusteluja, niin minä satuin näkemään NN:n, koska hän istui suoraan taulun suunnassa (kysymykset oli kirjoitettu taululle). Hän istui syrjemmässä ja katsoi maahan, ei näyttänyt kuuntelevan – eikä edes välittävän – mitä muut sanoivat. Eivätkä muutkaan tuntuneet välittävän hänestä.

 

Mutta ei NN kauheasti ole eristäytynyt. Lintsaa ehkä hieman enemmän ja istuskelee yksin oppilaskunnan huoneessa. Hän pelaa kuitenkin yhä korttia (tosin ehkä hieman normaalia harvemmin) ja puhuu paljon. Tänäänkin äidinkielen tunnilla hän puhui aika lailla tavalliseen (yliaktiiviseen) tyyliinsä herra JuTille. Hieman vähemmän kuin normaalisti tosin (ehkä puolet vähemmän), mutta se on selitettävissä sillä, että hän keskittyi piirtämiseen.

 

En oikein tiedä, miten minun pitäisi tilanne tulkita ja mitä ajatella.

 

Tänään oltiin siellä muovitehtaalla kemiantunnilta. Oli ihan okei. Käveltiin ympäriinsä ja katseltiin koneita, jotka teki muovijuttuja. Ja heti kun mentiin sinne, se meitä ohjaava tyyppi näytti, mitä se raaka-aine –muovi on ja antoi jokaiselle käteen ehkä ruokalusikallisen verran pieniä muovirakeita. Kaikki oli tyyliin "Vau, ihan siistiä", mutta sen jälkeen tuli sellainen, että "Mihinkäs nää pitää nyt laittaa?".

 

Kaikki sitten piti niitä muovirakeita kädessään varmaan vartin, kun se tyyppi selitti. Kuulin, miten herra JuT ja Aksu keskustelivat aiheesta:

 

Aksu: "Pitääköhän meidän pitää näitä koko kierroksen ajan kädessä?"

Herra JuT: "Toisaalta vois ripotella niitä vähän kerralla ympäriinsä, niin lopulta niistä pääsis kokonaan eroon."

 

Joo, minä sitten tungin ne takkini taskuun. Osa ripotteli ne tehtaan lattialle ja osa tiputti tyhjään paperipussiin, joka lojui yhden koneen vierellä. Ja sitten vaihdettiin paikkaa. Kaikki olivat onnistuneesti (kovan työn tuloksena) päässeet niistä pikkunappuloista eroon, niin tietysti ensimmäinen asia, mikä seuraavassa paikassa tehdään, on se, että se ohjaajatyyppi antaa jokaiselle kädellisen toisenlaisia pikkurakeita. Melkein repesin tuossa vaiheessa. Laitoin sitten nekin taskuun.

 

Oli ihan okei. Paitsi että en enää ikinä mene sen opettajan kyytiin, jos sitä mitenkään voi estää. Se kaahasi kuin mielipuoli! Ja paluumatkalla herra JuT (kyydissään herra Aksu) yritti ehtiä toista kautta sen opettajan edelle, niin siitä seurasi sitten melkein peltikolari, kun molemmilla – sekä opettajalla että herra Jutilla ja Aksulla – oli kauhea hinku mennä ensin. Opettaja sitä sitten naureskelikin (kun pääsi menemään ensin) ja herra Friikki totesi, että sillä törmäyksellä olisi luultavasti päässyt kivasti paikallislehteen.

 

Tänään lisäksi pelästyin puolikuoliaaksi matkalla soittotunnille. Tänään satoi taas jonkin verran lunta aikaisemmin ja vaikka autossa onkin nastarenkaat, niin tie oli ihan törkeän liukas. Sain sitten suunnilleen sydänkohtauksen, kun neljännessä risteyksessä kääntyessäni lähti autosta yhtäkkiä perä alta. Minä en ollut lainkaan varautunut siihen joten kesti silmänräpäyksen ennen kuin edes tajusin, että mitä hittoa oikein tapahtui. Pysyin tiellä kuin ihmeen kaupalla. Toki sitä on liukasradalla kokeiltu tuota perän heittämistä (ja minua harmitti ihan törkeästi, kun en tajunnut antaa auton pyörähtää ympäri), mutta siitä on melkein vuosi jo ja se on jotenkin stressaavampaa kun se tulee ihan yhtäkkiä ja omalla autolla ja liikenteessä.

 

Siinä oli sitten tosi kiva, olin törkeän pelästynyt vielä tuon jälkeenkin ja lisää traumoja sain seuraavasta risteyksestä. Menin siihen paljon hiljempaa, ihan varmuuden vuoksi, mutta siitä huolimatta oli kuin olisi yrittänyt mennä autolla luistinradalla. Mutta pysyin siltikin tiellä. Kun sitten pääsin soittotuntipaikalle, olin aika lailla valmis soittamaan äidille: "Tuu hakeen! Mä en aja enää ikinä autolla!"

 

Mutta en soittanut, vaan soittotunnin loputtua vedin syvään henkeä ja lähdin hitaasti, mutta varmasti taas liikenteeseen. Koska soittotunnit on nykyisin meidän koulukeskuksen kanssa samassa pihassa, niin siinä on yksi huomattava epämiellyttävyys: tämä meidän koulun piha on amislaisten/lukiolaisten poikien suosikkikaahauspaikka, jossa luisutetaan perää ja kaikkea sellaista. Tyypit sitten kuitenkin ilmeisesti päätti lähteä kaahaamaan jonnekin muualle ja minä onnistuin hankkimaan itseni kahden sellaisen kaaharityypin väliin.

 

Oli siinä taas ajoreissu. Odottaa risteyksessä toisen auton perässä, ja katsoa sitten, miten se lähtee kaasu suunnilleen täysillä perä heittelehtien. Minä sitten jotenkin hermoilin ja vilkku meni kesken pois ja auto meinasi sammua ja kun olin onnistunut kääntymään liukastelematta, minua hermostutti se tyyppi, joka ajoi suunnilleen perälaudassa kiinni. Mutta en liukastellut kertaakaan. Paitsi yhdessä risteyksessä, mutta ei siinäkään paljon (ja tämä risteys on jotakuinkin painajainen talvella: stop-merkki, lievässä ylämäessä, luistinrata-tiellä, siinä se risteävä tie on valtatie ja ihmiset kaahaa siinä välillä miten sattuu).

 

Jotenkin ajaminen saa minut taas hermoraunioksi. Viime vuonna en onnistunut luisuttamaan perää yhtään ainutta kertaa, joten nyt se tuntuu äärettömän epämiellyttävältä. Ei tule heti mieleen mitään kauhean paljon epämiellyttävämpää, kuin ajaa autolla ja huomata, että ohjaus ei toimi, auto ei tottele, vaan yrittää puoliksi pyörähtää ympäri ja puoliksi sivuluisua ojaan. Mieluummin kaatuu pyörälläkin, kun on sentään ulkona. Tai siis jotenkin se tuntuu minusta loogisemmalta ja turvallisemmalta. Autosta ei pääse edes pois. Ja autolla voi osua muihin ihmisiin. Mitä sitten muka voisi tehdä, jos olisi menettänyt autonsa hallinnan, luisunut ojaan ja siellä päänsä lyöneenä tajuaisi, että onkin kolauttanut pahasti jotain kävelijää (tms.). Tuntuu ihan siltä, että traumatisoidun kohta ja saan autofobian tai jotain.

 

Jälkeenpäin: *deletoi puolet koko kirjoituksesta* (ja jättää lopun kuitenkin muuttamatta)

 

On tullut taas höpistyä kaiken laista ihan törkeästi. Huomenna on perjantai. En oikein tiedä enää, mitä ajatella. Olen taas varmaan ajatellut ja pyöritellyt asioita ihan liikaa, kun päätä särkee, eikä ajatus juokse.

 

Mutta huomenna on sitten se minun hiton alustukseni. Tuntuu jotenkin inhottavalta mennä yksin sinne luokan eteen selittämään jotain luonnonsuojelusta, mutta ehkä se siitä jotenkin sujuu. Huomenna Nan on käsittääkseni siellä Maata Näkyvissä –festareilla, joten minä sitten vietän huomisen tavallista enemmän yksin. Mutta toisaalta, jos meidän luokalta on porukkaa myös siellä festareilla, niin sitten sitä minun alustustani on kuulemassa vähemmän ihmisiä! Hei, mitä ihmettä, onko tämä nyt sitä paljon puhuttua positiivista ajattelua ? Huh huh, ehkä pitäisi taas rajoittaa vähän ennen kuin muutun aivan yltiöpositiiviseksi.

 

Mutta niin. Tällaista tänään. Varmaan voisi sanoa tätäkin ihan kiitettäväksi määräksi tekstiä, kun Wordissa näyttäisi menevän jo kuudetta sivua. Joo, sarjassamme "pintaraapaisu Amian ajatuksista", minim. 6 sivua. Mutta sellaista se on. Ja ajatelkaa miten nämä ajatukset väsyttävät minut luonnossa, kun ei tarvitse edes pysähtyä kirjoittamaan hitaasti, vaan ne sinkoilevat päämäärättömästi ympäriinsä pääni sisällä. Heh heh, ainakin tuo minun marginaalini "Minä itse" on todella osuva. Miten sitä osaakaan tiivistää tällaisen mammuttiblogin tarkoituksen tuollaiseen yhteen lauseeseen.

 

Mutta päivän voi periaatteessa tiivistää noihin alun lyriikoihin. Joo, varmaan olisi voinut laittaa pelkästään ne, eikä jaaritella pitkät pätkät jotain ufoa. (Ja jos tämä nyt olisi joku video/leffa ja tulisi lopputekstejä, niin tässä kohtaa kuuluisi kysyä kysymys: "Vieläkinkö sinä muka luet tätä?") Pitäisi keksiä vielä joku ovela lopetuslause, mutta mitään loogista ei tule mieleen. Joo, blogiteksteilläkin kuuluu olla lopetuslause, sellainen, joka ikään kuin vääntää lukijalle (ai mille lukijalle?) rautalangasta, että nyt se loppuu.

 

Hmph. Jääkööt tähän. (<-- Haa! Siinä se tuli!) Mutta jos haluaa olla jotenkin asiallinenkin tähän loppuun, niin voisi sanoa, että olette juuri nähneet täydellisen esimerkin siitä, miten Amia suhteutuu synkkiin ajatuksiinsa: kaikesta tulee vitsi ja itseironia lentää. *huokaus* This is me for forever, one of the lost ones...