10.6.2013

Join hostellilla sen yhden siiderin, johon Jaska minut ylipuhui, ja vaikka ajattelin ettei se vaikuttaisi minuun, koska olin yksin, vieraassa paikassa ja varuillani, se kuitenkin vaikutti. Viestittelin Jaskan kanssa ja sanoin hanellekin, etta yhtakkia olo on yhtakkia ensimmaista kertaa pitkaan aikaan sellainen, etta en ole niin loputtoman surullinen mita yleensa. Nyt ehka ensimmaista kertaa ymmarran alkoholisteja.

Niin ja se "yksi siideri" oli yli puolen litran pullo, jonka sai poytaan ja josta sai sitten itse kaataa lasiin. Sain sitten jossain vaiheessa tosi hyvan idean: muistutin Jaskaa siita, miten han oli antanut sen yhden naisen silittaa naamaansa minun synttareillani. Sitten sanoin, etta ollaan muuten tasoissa nyt, ja olit oikeassa, se todella tuntuu hyvalta.

Jaska oli aluksi aimistynyt, mutta sen jhalkeen hanta ei kauheasti tuntunut asia vaivaavan. Nyt humala on jo kadonnut ja kaikki tuntuu taas tyhjalta, ehka jopa tyhjemmalta, koska nyt olen myontanyt aaneen sen kaiken epatietoisuuteni, enka voi Jaskankaan seurassa teeskennella niin helposti enaa edes suhteellisen onnillista.

Olen yksin hostellihuoneessa, valot sammutettuina, napyttelen kannykkaa ja itken hiljaisia kyyneleita - taas. Helpompi olisi vain olla olematta.

***

Aamulla

Olo on yhta tyhja, jos ei vielakin tyhjempi. En nahnyt Johnia eilen lainkaan ja tiedan nyt, etta mitaan ei tule tapahtumaan, enka varmaan tule edes nakemaan hanta enaa koskaan. Turha kuvitella ja haaveilla - todellisuus on taalla, ja se saa minut voimaan pahoin. Toisaalta pahoinvointia voi myos edistaa puolikkaan kolmioleivan tuoksu laukusta.

Lontoo on vienyt ruokahaluni. Olen yrittanyt syoda joka paiva jotain kuitenkin, mutta nielussa jokin laittaa vastaan. Olen hieman huolissani tasta, etenkin kun olen liikkunut niin paljon, mutta lahinna olen vain innoissani, koska minun on taytynyt laihtua. Tuntuu, ettei koko matkassa ole ollut muuta hyvaa.

Se on ensin vienyt minut ajatustyhjiosta haaveiden maailmaan ja sitten taas todellisuuteen. Olo on todella loputtoman surullinen, ei tee mieli laittaa Jaskalle edes mitaan viesteja, enka odota hanen tapaamistaan. Haluan kotiin vain jotta voisin taas liukua pois todellisuudesta ja itkea rauhassa, ja vain olla, ilman etta niin ilmeisesti olisin nakymaton kaikille ihmisille, jotka ohitseni kulkevat.

Haluaisin tehda itselleni jotain. Taalla se on vaikeaa, mutta ehkapa heitan sen aamiaiseksi tarkoitetun leivanpuolikkaan vain pois. Sen piti olla illallinen eilen, mutta sain juuri ja juuri puolet alas. Nyt sen tuoksu kuvottaa.

12 tuntia ja olen ehka lahdossa hostellilta kohti bussipysakkia, josta netin mukaan pitaisi menna bussi, vaikka kyseisella bussipysakilla sanotaan viimeisen bussin menevan puolenyon aikaan. En tieda. Yritan vain menna sinne joskus kahden jalkeen ja toivon, etta sielta menee joku bussi. Jos ei, niin sitten soitan kai vain taksin. Ihan sama. En jaksa kauheasti enaa valittaa.

Pitaisi kai tehda tanaan jotain... Ehka lahden vain ulos ja istun jossain siella, kunnes kehtaan palata taas hostellille istumaan ja pakkaamaan matkalaukkuani uudestaan ja uudestaan. Ylihuomenna pitaisi saada itsensa taas liikkeelle ja olla se pirtea ja iloinen ja vahva Amia, jota ei ilmeisesti olekaan olemassa. Huomisen saan sentaan olla olematta olemassa.