No niin. Olen sitten palannut. Tarkoitukseni oli muutamaan kertaan aikaisemminkin tehdä jo tämä paluu blogini ylikuluttajaksi, mutta se ei oikein sujunut niin kuin olin toivonut. Olen kirjoittanut kolme ylipitkää blogitekstiä, joilla minun piti päättää tämä tauko, mutta aina kun sain ne loppuun ja luin niitä läpi, niissä oli aina jotain, joka ei ollut tarpeeksi hyvin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta. Kesäni on ollut hyvin erilainen kuin mikään aikaisempi. Oli Kylämiitti, tuli uusi Potter sekä leffana että kirjana, olin kesätöissä ja nyt olen sillä matikkakurssillani. Olen päättänyt, että en analysoi tätä poissaoloaikaani. Se tuntuu olevan se, mihin nämä minun paluuyritykseni aina kaatuvat. On niin paljon sanottavaa, että sitä on vaikea saada loogiseen järjestykseen ja sävyä sellaiseksi kuin haluaisin. Joten voitte onnitella minua, olen nyt onnistunut tiivistämään ne reilut kaksikymmentä word-sivua kahteen kappaleeseen.

 

Vähän hermostuttaa kirjoittaa taas blogiin, kun olen huomannut, että minulla on käsittämättömästi vaikeuksia itseni ilmaisemisessa yhtään millään tavalla. Puhumalla se ei ole onnistunut oikeastaan koskaan, mutta kirjoittamalla sentään ennen. Nyt sekin tuntuu vain jumittavan. Ei pelkästään missään kaunokirjallisissa teksteissä, vaan tämä blogikirjoittaminenkin tuntuu hankalalta, tavallisesta nettikeskustelusta nyt sitten puhumattakaan.

 

Minä olin eilen pitkästä aikaa taas vähemmän… sitä, mitä minä olen ollut aika pitkään. Se oli erityisesti miitin jälkeen, mutta ennen sitäkin. Eilen vain ajattelin, että minä en vain osaa ilmaista ajatuksiani enää yhtään mitenkään. Olen yrittänyt kutistaa sen yrittämisen siksi minimiin. En ole kirjoittanut tänne blogiin, kun se ei silloin loppuvaiheessa tuntunut siltä, että halusin tehdä sitä. Olen vältellyt Kylän Shoutboxia ja olen ottanut peleissäkin entistä vaiteliaamman linjan.

 

Minua vaivaa suunnattomasti se, että minusta tuntuu, että olen ikävän kärttyinen melkein koko ajan. Ja lisäksi vaivaa sekin, että mielialani vaihtelevat toisesta ääripäästä toiseen ihan käsittämättömällä nopeudella. Joskus olen kiukkuinen ja jokainen ihminen lähelläni saa kokea sen, mutta toisaalta joskus olen kauhean yli-iloinen. Se ei ole sellaista positiivista yli-iloisuutta, vaan sellaista melkein hysteeristä, että tuntuu siltä, että silmät hehkuu ja energiaa on niin paljon, että pitää viipottaa ympäriinsä tekemässä kaikkea mahdollista saadakseen sen kulumaan. Silloin on myös aina se yli-itsevarma vaihe, kun minusta tuntuu, että mikään ei voi masentaa minua enää koskaan. Sitten kuitenkin, vaikka tuo vaihe tuntuu sillä hetkellä niin pysyvältä, niin tarvitsee ihan pikkuruisen ärsykkeen, niin sitten mieliala heilahtaa toiseen ääripäähän.

 

Se on inhottavaa. Se vaikuttaa minuun niin, että sanon asioita, jotka tuntuvat silloin hyvältä idealta, mutta jälkeenpäin kun kertaan niitä mielessäni, tuntuu, että olisi vain parempi, jos koko päivä olisi ollut olematta. Shoutboxissa olen yrittänyt erityisesti tarkkailla sanomisiani, mutta sielläkin, kun uskaltaudun sanomaan jotain, niin kun luen sen uudestaan joskus myöhemmin, se tuntuu vain niin kauhean tyhmältä ja väärältä ja sopimattomalta.

 

Eikä se ole vain Shoutboxissa, vaan kaikessa. Olen tänä kesänä viettänyt törkeästi aikaa mesessä, jonka hankin joskus kevätpuolella. Siinä kun ne kaikki keskustelut tallentuvat sinne muistiin ja vaikka lukisin jokaisen keskustelun, jonka olen kenenkään kanssa käynyt, en usko, että sieltä löytyisi yhtään, johon olisin tyytyväinen.

 

Jälkeenpäin etenkin kun miettii jotain keskustelua, niin tajuaa, että se sävy on ihan erilainen, mitä silloin ajatteli. Olen monta kertaa törmännyt siihen, että olen kirjoittanut jotain vain sillä tavalla kuin yleensä kirjoitan, että sormet naputtelevat ajatuksiani, mutta jälkeenpäin lukiessani kauhistun itsekin, kun se sävy, mitä olen pitänyt itsestäänselvyytenä, ei erotu edes minulle itselleni yhtään.

 

Se on rankkaa. Vertasin tätä kerran yhdelle ihmiselle siihen, kun opettelin lumilautailemaan viime talvena. Minulla oli vasta toisella kerralla opettaja, mutta ensimmäisen kerran yritin opetella itse. Siitä ei tullut mitään. Kannoin lumilautaa hieman ylämäkeen, istuin rinteeseen ja kiinnitin laudan. Minä en päässyt edes ylös, sillä kun yritinkin nousta, lauta lähti liukumaan alta. Yritin uudestaan ja uudestaan, ja kun ihmeen kaupalla pääsin joskus seisaalleni, lauta liukui väärään suuntaan ja väärin päin, enkä pystynyt ohjaamaan sitä lainkaan, vaan pääsin liikkumaan suunnilleen viisi metriä ennen kuin kaaduin.

 

Se tuntuu tavallaan hassulta, kun sitä ajattelee näin jälkeenpäin, mutta silloin se ei ollut hassua. Äitini oli katselemassa ja minua raivostutti, kun en oppinut yhtään. Minä kuitenkin vain jatkoin ja jatkoin turhautumisesta täristen. Välillä kaaduin oikein kipeästikin, mutta sittenkin minä vain purin hampaita yhteen ja vihasin itseäni siksi, että minua itketti. Lopulta kun luovutin vihdoin (siinä ehti kyllä olla monta tuntia kaatumista ja nousemista ennen), minun teki vain mieli itkeä ja kirkua, että minä en ikinä opi mitään enkä enää ikinä yritä uudestaan, ja heittää se lautakin jonnekin metikköön.

 

Se on nyt samanlaista ihmisten kanssa. Se turhauttaa ihan kauheasti ja saa minut ahdistuneeksi siitä, että minä en osaa enää mitään. Se tuntuu vain kamalalta, kun olen ylivaikea ihminen, josta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan olen pelkästään joku, joka on vaikea ja jonka kanssa keskustelukin on pelkkää jaksamista. Että minä olen vain jaksamista ihmisille. En osaa edes kirjoittaa blogiinkaan enää. En tiedä mistä se johtuu. Aluksi ajattelin, että loma tekee minulle hyvää, mutta nyt minusta tuntuu, että se on tehnyt minulle vain pahaa. Kun olin lomalla, olin oikeastaan koko ajan sellainen mitä IRL. Kun olen IRL, pystyn eristämään osan ajatuksista.

 

Sitä on hankala selittää, joten otan esimerkin. Eilen juttelin Nanin kanssa Pottereista ja siitä, onko Kalkaros hyvis vai pahis. Minä olen lukenut viimeisen kirjan jo ja tiedän vastauksen, mutta Nan ei. Kuitenkin minä pystyin tavallaan sulkemaan kokonaan pois sen seitsemännen kirjan ja juttelin Nanin kanssa ihan innoissani pohtien ja selitin hänelle, miksi minun mielestäni olisi siistiä, että Kalkaros olisi hyvis ja niin tökeröä, jos hän olisi pahis. Se oli ihan niin kuin ennen viimeisen kirjan lukemista. Minä pystyin siirtämään syrjään sen osan ajatuksistani, vaikka viimeinen kirja on luonnollisesti vaikuttanut myös osaltaan siihen, millaisena roolihahmona näen Kalkaroksen, niin niihin ajatuksiin, joita sanoin, se ei ollut vaikuttanut.

 

Minä käytän tätä samaa taktiikkaa Kylän peleissä. Minä olen huomannut, että joskus pelatessani pahista, olen niin innostunut ja syventynyt peliin, että olen unohtanut olevani pahis. Pahiksena joutuu kuitenkin aina teeskentelemään hyvistä, niin minä uskottelen tavallaan itsellenikin, että olen hyvis. Minä selaan niitä muiden kirjoittamia viestejä huolella läpi ja analysoin kaikkea ja mietin, kuka herättää epäilyksiäni. Minä uskon, että siitä on ainakin jotain hyötyä ja ainakin minulla itselläni on paljon hauskempaa.

 

Tämä sama esiintyy muutenkin minun IRL-käytöksessäni. Kun olen IRL-ihmisten seurassa, minä eristän kaikki angst-ajatukseni. Joskus voin tuntea, että jokin asia vaivaa minua, mutta kiellän itseäni ajattelemasta sitä. Joskus minun tarvitsee vain ajatella jotain asiaa, niin purskahdan itkuun. Minä voin luultavasti laskea yhden käden sormilla ne ihmiset, jotka ovat koskaan nähneet minun itkevän. Viimeinen ihminen, joka näki minun itkevän, oli koulupsykologi viime syksynä. Sitä edellisellä kerralla… äiti viime keväänä kun sain ahdistuskohtauksen, koska Qaro melkein puri minua. Sitä edellisellä kerralla… No, nyt kun niitä kertoja ajattelee, niin niitä tuntuukin olevan aika paljon. Ja unohdin listasta uusimman tapauksen: Sen kun pillahdin itkuun musiikkiopiston säveltapailussa, kun olisi pitänyt laulaa.

 

Pointti on kuitenkin se, että minä itken oikeastaan poikkeuksetta vähintään kerran viikossa. Joskus minä itken joka ilta ja useampaan kertaankin. Ja jos miettii minun läheisiä ihmisiäni, niin äiti näki tosiaan viime keväänä minun itkevän, mutta sitä edellisellä kerralla olin kai kolmetoista. Tai jotain, en oikein muista. Nan ei ole puolestaan ikinä nähnyt minun itkevän. Kyse ei ole siitä, että en olisi surullinen, kun elän jokapäiväistä elämääni, vaan siitä, että pakotan itseni olemaan vahva ja välinpitämätön ja teen kaiken vain pitääkseni ne ajatukset pois mielestäni siihen asti, että pääsen jonnekin itkupaikkaan. Se ei toimi aina, joskus olo on vain niin paha, että mikään ei pysty estämään kyyneliä tunkemasta silmistä, mutta useimmiten se toimii tarpeeksi hyvin ja tarpeeksi kauan.

 

Minusta tuntuu, että se on nyt se, joka hankaloittaa tätä ajatusteni kirjoittamista. Olen joutunut tekemään sitä ajatusten eristämistä kauhean paljon nyt kun en ole päässyt purkamaan niitä blogiinkaan. Ja miitin jälkeen olin ihan yhtä pirstaleina kuin aina miittien jälkeen, mutta rääkkäsin mieltäni äärirajoille, jotta saisin suljettua suurimman osan ajatuksista pois edes mahdollisimman pitkäksi aikaa (jotta ne edes haalentuisivat hiukan) jos en saisi niitä poistettua kokonaan.

 

Mutta nyt olen tullut takaisin blogiini ja tämä on minun yritykseni päästä taas hieman enemmän järkiini kuin mitä olen viime aikoina ollut. On vain tuntunut iät ja ajat, että kaikki menee vain syöksykierrettä alaspäin, eikä se putoaminen lopu. Minusta tuntuu, että olen aika lailla taas siellä kuuluisalla Pohjalla. Hermoni ovat riekaleina, en saa ajatuksianikaan pois päästäni ja olen kaikin puolin ihan lopussa.

 

Tässä oli paluu-kirjoitus, eikä siitä tullut niin pitkä, mitä olisin saanut aikaan. Nyt tämä pysyi kuitenkin edes hieman kasassa ja se on pääasia, jotta pääsen taas alkuun tässä blogittamisessa.