No, tulin sitten takaisin sieltä musiikkiopiston päätöskonsertista. Lähdin väliajalla, koska minulla ei ollut mitään mieltä jäädä sinne, kun en kerran soittanut. Ja minä olen nyt aika lailla poissa tolaltani. Taas. Minä en vain voi käsittää ja samalla voin ja minä en ikinä ajatellut, että näin kävisi.

No, ohjelmalehtinen jaettiin ja Nan ynnä muut soittajat ryntäsivät hakemaan niitä. Nan näytti aika järkyttyneeltä, sillä hänen jälkeensä oli vielä iso liuta soittajia. Sitten kävi ilmi, että Nanin soitto vuoro olisi ennen väliaikaa. Se tuntui hermostuttavan Nania entisestään. Hän sanoi, että hänestä ei tuntunut siltä, että hermostuttaisi, vaan siltä, että häntä pelotti mennä sinne lavalle. Minun oli ollut alunperin tarkoitus lähteä heti kuoro-osuuden jälkeen (lauloimme ihan ensimmäisenä), mutta koska Nan soitti ennen väliaikaa, päätin jäädä kuuntelemaan. No, esitykset alkoivat ja minun ajatukseni harhailivat jossain ihan muualla. Tietysti se oli taidetta ja sivistystä ja vaikka mitä, mutta kun minun ei tarvinnut hermoilla omaa soittovuoroani, se tuntui aika tylsältä.

No, sitten tuli Nanin vuoro. Hän käveli sinne lavalle ja aloitti soittamisen. Se biisi oli siis se vallankumousetydi, joka oli edellisessä linkissä. Sellainen tajuttoman mahtava biisi. Yksi mahtavimmista biiseistä joita olen ikinä kuullut ja tasoltaan sitten ihan sen mukainen. Nanin esitys ei pitkästyttänyt. Se oli vain niin mahtavaa katsoa, miten hän soitti sen niin tajuttoman hyvin. Tietysti vähän kateus iski, mutta Nanille ei voi olla kateellinen. Hänen taidoilleen pitäisi olla kateellinen, mutta hän on niin taitava, että se menee sen kateuden ylikin. Ei voi kun vain ihailla.

Sama oli nytkin. Nan soitti, niiasi ja palasi paikoilleen ja sitten oli tauko. Ja silloin minä kuulin Nanin kiroilevan ensimmäistä kertaa elämässäni. Minä luulin aluksi, että olin kuullut väärin ja kysyin sitten ihan pokkana Nanilta, että mitä hän oli sanonut. Nan katsoi minuun hieman omituisesti. Sitten selitin tarkennukseksi, että kuulin jotain, mutta varmaan kuulin väärin. Siihen Nan tokaisi, että kyllä minä luultavasti kuulin sen oikein. Minä en voinut kuin katsoa Nania silmät pyöreinä. Nan oli angst! Nan ei ole ikinä angst! Ei siis ikinä, minä en uskonut, että Nan edes tietäisi mitä on angst!

Mutta kuitenkin, tauko oli alkanut ja ihmiset tungeksivat hakemaan kakkua ja pullaa ja mehua, mutta Nan istui vain paikallaan, tuijotti eteensä eikä sanonut mitään. Se oli vain jotain niin käsittämätöntä. Joo, ihmiset ryntäävät nyt tietysti sanomaan, että minä en saa tehdä johtopäätöksiä ihmisten mielialoista, kun kerran olen koko ajan väärässä, mutta sanoi kuka tahansa mitä tahansa, niin minä tiedän angstin. Kun Nan tuijotti siinä ilmeettömän näköisenä eteensä, hän näytti jotenkin hyvin etäisesti minulta. Minä katsoin häneen suoraan, mutta hän ei katsonut minuun. Hänellä oli juuri sellainen ilme, että hänen ajatuksissaan pyörii paljon ajatuksia, eikä yksikään niistä ole positiivinen.

No, minä tein tietenkin kaikkeni piristääkseni häntä. Sanoin, että minun mielestäni se meni hyvin. Se on jotain, mitä sanotaan aina, vaikka olisi mennyt miten huonosti, mutta tällä kertaa se oli totuus. Eikä Nan edes katsonut minuun, että olisi nähnyt, että tarkoitin sitä ihan oikeasti. Hän vain sanoi, että se oli kauhea rimanalitus. Luokkalaiseni neiti AL istui Nanin toisella puolella ja vaikka en suunnilleen ikinä puhu hänen kanssaan, niin nyt minä vain jotenkin unohdin sen ja me yritimme molemmat saada Nanin uskomaan, että se meni hyvin. Kaikki sanoivat, että se meni hyvin. Jotkut vieraatkin tulivat sanomaan, että Nanin olisi kuulunut soittaa viimeiseksi. Mutta Nan ei uskonut. Hän vain sanoi, että hänellä ei ollut oikeaa tuntumaa koskettimiin ja biisi karkasi käsistä. Hän sanoi, että hän tavallaan feikkasi koko biisin. Minä sitten jankutin siinä vain, että mitä sitten jos tuli pari virhettä, se kuulosti joka tapauksessa aivan uskomattomalta. Mutta Nan ei kuunnellut.

Minun oli tarkoitus lähteä heti kun väliaika alkaa (pitää opiskella matikkaa vielä tänään), mutta en tietenkään voinut jättää Nania sillä tavalla. No, häivyin sitten kuitenkin, kun Nan innostui puhumaan yhden toisen pianistin kanssa siitä, mitä hän täsmälleen möhli. Kun se pianisti katosi, ajattelin, että Nan ei pistäisi pahakseen, jos häipyisin. Sanoin hänelle, että minun pitäisi lähteä lukemaan matikkaa. Nan oli kauhean poissaoleva (hän tuijotti taas eteenpäin) ja totesi, että joo, nähdään sitten maanantaina. Minä vain räpäytin silmiäni ja Nan korjasi, että niin siis tosiaan, kun perjantaina. Siihen minä sitten mutisin, että jaa... eikö me nähdä sitten huomenna? Nan tokaisi, että joo, niinhän se olikin. Hän oli ihan poissaoleva ja jotain sellaista, mitä minä kutsun vain sanalla angst. Sanoin sitten, että nähdään, ja kun olin tarpeeksi kaukana, huikkasin Nanille vielä, että se meni hyvin. Eikä hän voinut väittää enää vastaan, koska minä olin jo liian kaukana.

Tuntuu jotenkin pahalta. Ajattelin, että minun ei pitäisi lähteä, että vaikka Nan ei puhuisikaan minulle tai kuuntelisi mitä sanon, minun olisi pitänyt jäädä sinne. Mutta se olisi kestänyt vielä ainakin tunnin ja minä olen ihan tolkuttoman väsynyt eilisestä valvomisesta ja pitää lukea matikkaa. Silti nuo tuntuvat tekosyiltä. Nyt on syyllinen olo ja tekisi mieli lähettää Nanille vielä tekstiviesti, jossa sanoisin, että uskoi hän sitä tai ei, se hänen soittonsa kuulosti hyvältä.

Tällaiset asiat ovat joitain, joissa minä en ole se itsekäs itseni. Jos joku minulle tärkeä ihminen on surullinen, minä olen valmis tekemään mitä tahansa vaikka vain ollakseni hänen seurassaan. Surulliset ihmiset eivät halua olla yksin. Minä olen oppinut sen itse. Silloin sitä ei ajattele välttämättä niin ja toivoisi, että muut menisivät vain pois, mutta sitten kun niin käy, olo on vielä kurjempi. Surulliset ihmiset eivät saa minua surulliseksi, he saavat päinvastoin minua unohtamaan kokonaan omat ongelmani. Ei kovin loogista ja joku saa varmaan tästäkin väännettyä sellaista, että pitäisin siitä, kun muilla menee huonosti. En minä pidä. Kuitenkin kun joku on surullinen, sillä ei ole enää minullekaan mitään väliä, miten minulla menee. Vaikka olisin miten angst, niin jos joku minulle tärkeä ihminen on poissa tolaltaan, unohdan koko angstin.

Minä en ole tottunut lohduttamaan Nania. Varmaan yritän keksiä tänään matikan sijaan jotain järkevää, mitä voin Nanille sanoa huomenna kun näen hänet, jos hän vieläkin murehtii sitä esitystään. Arwen-kompleksiin palattakoon viikonloppuna.