Tänään sitten oli jo pohjustusta huomiseen itsenäisyyspäiväjuhlaan koulussa. Meillä oli maanpuolustuksen tyyppejä esittelemässä kaikkea ja sotaveteraaneja ja yksi lotta ja sitten ne kaikki tyypit järjesti meille sen Lupaus-elokuvan katsottavaksi. Otan nyt joitain erinäisiä lainauksia aiheesta ennen kuin selitän enemmän siitä Lotta-leffasta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

***

 

Maastopukuinen maanpuolustustyyppi: ”No niin ja puolet ryhmästä tänne näin! Okein hyvä! Ja kuuleeko kaikki? Hei! Kuuleeko kaikki? Hyvä!” *napsauttaa PowerPoint-esityksen päälle ja alkaa selittää ympäristön turvaamisesta* ”...Ja kun uhkatilanne syntyy, on kaikkein ensimmäinen tehtävä uhkatekijän eliminoiminen!” *napsauttaa näppäimistöä ja seinälle tulee kartalle havainnollistettu asettelu hyökkäys/puolustustilanteessa* ”Yksiköt sijaitsevat täällä ympärillä ja niillä on erilaisia toimeksiantoja. Tuossa on uhkatekijän ydin! *osoittaa kartan keskustaa* ”Yksiköiden yhteinen tehtävä on sen tuhoaminen!”

 

***

 

Toisen maastopukuisen maanpuolustajatyypin kännykkä: *soi*

Maanpuolustajatyyppi: *taputtelee itsensä läpikotaisin löytääkseen taskun, jossa kännykkä on; löytää kännykän ja vastaa siihen* ”Herra kenraali!”

 

***

 

Nuo oli jotenkin huvittavia, etenkin tuo maanpuolustustyypin vastaaminen kännykkään tuolla lailla mahtipontisesti. Jotenkin tuli heti mieleen, että jaa jaa, tuon takia miehet haluaisi periaatteessa pitää armeijan vain itsellään. Varmaan se pönkittää egoa ihan kivasti, kun pystyy vastaamaan omaan kännykkäänkin neutraalin: ”Pekka Virtanen”:n sijaan ”HERRA KENRAALI!!!”

 

Ja tuo ensimmäinen tyyppi selitti meille kauhean innoissaan kaikenlaisia sotasuunnitelmia ja hyökkäyskuvioita PowerPointin avulla. Hän käytti jatkuvasti ilmaisuja: ”Kohteen tuhoaminen”, ”uhkakuva” ja ”tekijän eliminoiminen”. Niin joo, ja myös kaikenlaisia armeijatermejä, joita kukaan ei tiennyt. Porukka oli aika lailla silmät pyöreinä ja minusta tuntuu, että jos se on selittänyt samat asiat samalla tyylillä yläasteellekin, niin ne nuorimmat on saattaneet jopa pelätä hieman. Kyllä siinä itselläkin tuli jotenkin kumma olo, kun se tyyppi näytti Suomen kartalta kaikenlaisia todennäköisiä pommituskohteita (kartassa oli pommin kuvia kaupunkien kohdilla), jne. Aika mielenkiintoista, että oppilaille esitellään jotain tuollaista.

 

Sitten tuli vihdoin sen elokuvan aika. En ollut kauhean innostunut siitä, koska en yleisestikään pidä suomalaisista leffoista. Tämä oli kuitenkin ihan hyvä. Ainakin laittoi ajattelemaan. Taas minä olen kuin tuuliviiri sen armeija-päätöksenkin kanssa. Leffan sanottiin olevan todenmukainen, joten ehkä se siksikin laittoi aika lailla ajattelemaan.

 

Koko leffan ajan minä mietin, että jos nyt tulisi sota, niin minä varmaan suunnilleen kuolisin pelosta. Minä kun tapaan ajatella kaikenlaista usein ja yrittää kuvitella itseni erilaisiin tilanteisiin, niin olen miettinyt (luonnollisesti, kerran armeijaakin harkitsen) että mitä minä tekisin sodassa. Olen ajatellut, että en kestäisi jäädä kotiin vain odottamaan, että muut yrittävät toisaalla henkensäkin kaupalla suojella kotimaata. Mutta tuon leffan jälkeen sitten mietin uudestaan, että mitä minä tekisin.

 

Jotenkin, kun realistisesta sodasta ei ole tehty kunnollisia leffoja, se kuva sodasta muuttuu jotenkin jaloksi. Sellaiseksi ylvääksi tavaksi kuolla. Mutta kun näin tuon leffan... En tiedä, miksi se vaikutti minuun niin paljon. On sitä nähty parempia ja pelottavampiakin leffoja. Mutta kaikki TSH:n örkkisodat... Ne tuntuvat yhtäkkiä jotenkin filmaattisilta ja teennäisiltä. TSH:sta tuntuu kuvaavilta enää kalmansuot ja se, mistä niiden arvellaan syntyneen: kuolleet sotilaat makaamassa mutaisissa juoksuhaudoissa – kaikki kuolleita ja mätiä. Ei mitään sellaisia hienoja tunnistettavia ruumiita, vaan joltain puuttuu käsi, joltain molemmat jalat, joltain on puolet ruumiista räjähtänyt pois. Kasvot vain hädin tuskin tunnistettavissa. Täynnä matoja ja muita mönkijöitä.

 

Kun tuota ajattelee, kun miettii sitä leffaa, niin se ei ollut mitään järjestelmällistä, vaan yhtä kaaosta. Ei ollut lainkaan niin, että vain statistit ja viholliset kuolevat ja sankari listii jokaisella ammuksellaan vihollisen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla. Joko kuoli taustahenkilö, sivuhenkilö tai päähenkilö, siinä ei ollut mitään kuviota. Ei mitään ihmepelastumisia. Ei kaksinkamppailuita eikä dramaattisia taistoja: kuolema vain tuli yhtäkkiä kuin puskan takaa. Eikä välttämättä edes heti, vaan saattoi ensin kitua puoli ikuisuutta puolet ruumiista jossain muualla.

 

Ei mitään TSH-teatraalisuutta tyyliin Théodenin kuolema: ”My body is broken. I will go to my fathers.” Ei mitään viimeisiä repliikkejä, vaan pelkkä kuoleminen. Ja sitten niks naks, suoraan puhdistettavaksi ja riisuttavaksi ja tavarat poistettavaksi ja nimilappu arkkuun ja seuraava puoliksi mädäntynyt ja puoliksi madonsyömä raato puhdistettavaksi.

 

Ja kuolemat eivät olleet edes kaikki mitään sellaisia että on ylivoimaisen vihollisen saartama, vaan yksinkertaisesti tyhmyys oli syynä joidenkin tyyppien kuolemaan. Ja jos jäikin henkiin, niin tuli se kysymys, mitä leffassakin yksi hahmo kysyi, että miksi juuri hän oli elossa, kun monet muut olivat kuolleet.

 

Tuon jälkeen tuli fiilis, että ei minusta ole armeijaan. Tositilanteessa varmaan suunnilleen kuolisin pelosta enkä osaisi tehdä yhtään mitään hyödyllistä, olisin vain taakkana. Ei sillä, että ”lottanakaan” olisin uskonut osaavani tehdä mitään. Mitä minä nyt ajattelen, on että sota olisi jotain ihan liian käsittämättömän kauheaa enkä mistään hinnasta haluaisi olla minkäänlaisissa tekemisissä sen kanssa. Joo, tuskin tosiaan kukaan, mutta varmaan tässä menee seuraavat yöt aina lailla painajaisia sodan alkamisesta nähden.

 

Ehkä pahinta elokuvassa oli se, että se oli periaatteessa kaikki totta. Ihmisiä kuoli silloin sodassa. Nykyisin siitä ovat muistona enää sotaveteraanit, eivätkä hekään siitä hyvää kuvaa anna. He ovat vanhoja ja ryppyisiä ja hajamielisiä ja puhuvat pitkät pätkät liirumlaarumia omista sotakokemuksistaan, joista kaikki noudattavat kuitenkin samaa kaavaa. Se ei tunnu todelta, vaan joltain kaukaiselta sadulta. Tarulta. Nykyisin vain ajatellaan: ”Eihän mitään sotaa tule, kun meillä on EU ja kaikki. Ei maat uskalla aloittaa enää sotia, kun poliittinen painostus on nykyisin niin suuri asia.”

 

Mutta mitä jos alkaisikin sota? Jos vaikka Venäjä ja Putin alkaisivat isotella ja päättäisivät miehittää Suomen, että USA:laiset eivät vain pääsisi vahingossakaan sitä kautta lähietäisyydelle. Yhtäkkiä tulisi vain ilmoitus uutisissa, että on alkanut sota. Tuosta vain. Ei uudesta teknologiasta paljon hyötyä olisi, kun kerran sekin ensimmäinen maanpuolustustyyppi kertoi meille tänään, että vain yhden paikan tarvitsee räjäyttää, niin sitten on piu pau, koko Suomen nettiyhteydet poikki. Tai että jos vihollinen onnistuisi eliminoimaan oikeat henkilöt (jotkut organisointijohtajat) ja lähettämään misinformaatiota, niin sitten olisi kaikki ihan pihalla siitä, mitä pitää oikein tehdä ja mitä on tapahtunut.

 

Olo tuntuu jotenkin kauhean turvattomalta. Melkein kuin odottaisi itse, että jossain räjähtää pommi tai kuuluu mölyä taistelulentokoneesta, joka on tulossa pommittamaan. Ihan kummaa.

 

NN ei ollut tänään koulussa. Oletettavasti hän on kipeä, hän vaikutti jo eilen vähän kipeähköltä ja nuutuneelta ja aivasteli ja yski jatkuvasti. Ja hänen pikkuveljensä oli ainakin eilen poissa koulusta, niin on kaiketi aika aiheellista olettaa, että veljekset ovat molemmat olleet kipeinä. Meidän luokasta oli muutenkin kauheasti porukkaa pois. Meillä liikkuu joku flunssa-aalto taas, minullakin on pari päivää ollut kurkku hieman kipeä. Jos nyt tulisin kipeäksi, se olisi jo kolmas kerta tänä syksynä. Normaalisti olen ollut koko vuoden aikana vain pari kolme kertaa kipeä, mutta nyt näköjään abistressi vaatii veronsa.

 

Vallankaappaus onnistui vihdoin. Olemme vallanneet vihdoin ja viimein ainakin osittain oppilaskunnan huoneen. En ole nähnyt vielä, mutta kuulin, että oveen olisi piirretty presidentin kuva ja kirjoitettu: ”Kansalaiset, med börjare” ja ilmoitus sitten siitä, että oppilaskunnan huone on nykyisin K-18 –vyöhykettä.

 

Tänään on väsynyt olo. Aamulla kun äiti lähti viemään minua kouluun, minä tajusin vasta puolimatkassa, että minä olin unohtanut laittaa lasit päähäni. Minä en edes tajua, miten sen voi unohtaa, kun en ilman piilolinssejä paljon mitään näe. Puolessa välissä koulumatkaa aloin vain ihmettelemään, että näkyypäs oudon suttuisesti ja sitten se oivallus iski. Takaisin kotiin sitten vain. Minulla kesti suunnilleen puoli minuuttia saada piilolinssit silmiini. Olen niiden kanssa jo nykyisin aika hyvä.

 

Mutta sitä se väsymys teettää. Ehkä pitäisi mennä nyt ottamaan pienet torkut tai jotain.