Viikko on mennyt ihan hyvin. Olen onnistunut siinä, että olen miettinyt vähemmän Lesteriä ja noita muita miesjuttuja ja ylipäätään sitä meidän opiskelijaporukkaa. Kai. Tai ainakin pääpainoni on ollut enemmän omissa asioissani. Ja se on ollut kiva. On ollut myös aika raskas viikko, mutta sain latinan käännöksen tehtyä loppuun jo maanantaina ja gradun tutkimussuunnitelmakin on varmaan jo tarpeeksi hyvä. Ainakin melkein, pitää vielä lukea se läpi ja ehkä satuilla vielä jotain, mutta ihan sama. Kaikki muuttuu kuitenkin vielä, kunhan saan lisää tietoa firman puolelta siitä materiaalista, jota voin käyttää ja kunhan ehdin perehtyä tarkemmin tähän liittyvään kirjallisuuteen.
Tänään oli taas Lester-kurssia ja ehkä osasin suhtautua siihen paremmin. Ehkä. Kai tälläkin kertaa kohtelin häntä hieman erilaisesti ja kun hän tuli siihen luokan eteen, niin moikkasin häntä kyllä, mutta sen jälkeen (kai jonkinlaiseksi itsepuolustukseksi) syvennyin takaisin kännykkääni enkä osoittanut, että haluaisin välttämättä vuorovaikuttaa hänen kanssaan sen enempää. Lester tuli kuitenkin siihen minun viereeni ja katseltuaan hetken kun minä skrollasin sitä uutisartikkelia siinä kännykkäni ruudulla, hän aloitti keskustelun, jonka aiheena oli (yllätys yllätys) gradun tutkimussuunnitelma. Sitten sen lisäksi puhuttiin vielä yleisesti opiskelusta ja töistä. Eli se meidän normaali kombo. Ihan fine.
Tunnin jälkeen oletin, että hän ampaisee normaaliin tyyliinsä ulos ovesta, mutta koska olin asennoitunut siihen jo etukäteen, se oli ajatuksena ihan fine. Paitsi että Lester ei ampaissutkaan ulos, vaan pakkasi kamansa niin hitaasti, että minäkin olisin ehtinyt lähteä ennen häntä. Mutta en lähtenyt, koska sitten minä olisin joutunut siihen ikävään tilanteeseen, että huomioinko hänet ja odotanko häntä / oletanko, että kävellään samaa matkaa / jutellaan vielä jotain, vai teenkö itse kuten hän ja ampaisen vain mitään sanomatta ulos. Joten ratkaisuni tähän ongelmaan oli se, että ignoorasin hänet ja laitoin kaulahuivini hyvin huolellisesti kaulaan. Lester sitten lopulta lähti, mutta hän ei lähtenytkään yksin, vaan lyöttäytyi sen miehen seuraan, jonka kanssa hän oli jutellut silloin ihan ensimmäisellä tunnilla ja jonka hän oli sitten ignoorannut jutellakseen minun kanssani. He juttelivat ja kävelivät yhdessä, ja kun he yliopiston ulko-ovilta lähtivät eri suuntaan, he jäivät siihen vielä juttelemaan.
Sekin oli kai ihan fine, vaikka tietysti mietin, että no minkä takia hän ei ikinä ole halunnut kävellä minun kanssani. Mutta siitä ei tullut minulle mitään ihmeellistä kriisiäkään. Jotenkin tuntui, että pystyin näkemään tilanteen jotenkin enemmän objektiivisimmin: Lester on jollain tapaa vaikea ja epälooginen ihminen. Toisaalta kun tunnin alussa ollaan sillä käytävällä minä annoin hänelle nytkin täydellisen mahdollisuuden olla puhumatta minun kanssani, mutta hän itse aloitti keskustelun. Ja aikaisemminkin, jos on tullut hiljaisia hetkiä, niin sitten hän kysyy minulta jotain tai sanoo jotain. Hän selkeästi osoittaa kiinnostusta minun kanssani keskustelua kohtaan. Toisaalta sitten kun tunti on ohi, hän ei moikkaa, hän ei sano mitään, hän ei edes katso minuun, vaan vain lähtee ja sitten me kävellään sitä samaa käytävää 10-20 metrin päässä toisistamme ja se puoltatoista tuntia aiempi kiinnostus minun kanssani vuorovaikuttamiseen näyttää kadonneen niin totaalisesti, että sitä on vaikea edes hahmottaa.
Aikaisemmin olen reagoinut siihen jotenkin tunteella, että hän varmaan oikeasti vihaa minua, varmaan hän puhuu minulle silloin tunnin alussa, kun hän kokee, että hänen on pakko, tai varmaan minä olen ymmärtänyt jotain ihan väärin niiden keskusteluiden aikana siitä keskustelun tunnelmasta (joka minusta on aina erittäin lämminhenkinen ja tuttavallinen). Mutta nyt mietin, että ei, kun Lester on vain vaikea. En tiedä mikä syy hänellä on siihen, miksi hän menee niin nopeasti innostuneesta keskustelun ylläpitämisestä täydelliseen ignooraus-moodiin, mutta jokin tekijä siinä varmasti on, joka ei välttämättä liity suoraan minuun mitenkään. Joten on varmaan ihan ymmärrettävää, että kun hän käyttäytyy tällä lailla ristiriitaisesti, minä hämmennyn siitä ja alan kyseenalaistamaan kaikkea.
Mutta tänään koen oloni melko varmaksi siitä, että hän pitää minusta kuitenkin ihmisenä. Ei tuo mikään kauhean radikaali väite ole, mutta tuntuu, että se on nyt tässä kohtaa ihan tarpeeksi.
Tämän viikon ehdottomasti suurin kriiseilyn aihe on tosin ollut jotain ihan muuta ja sopii hyvin tuohon asioiden tärkeysjärjestyksen painotuksen muuttamiseen elämässäni: hiukseni eivät ilmeisesti mitenkään halua tehdä yhteistyötä kanssani. Olen tapellut niiden kanssa jo yli kuukauden. Kaikki alkoi siitä, kun päätin, että vaihdan hiustenleikkuun jälkeen sävyni siitä platinablondista muutamaa sävyä tummemmaksi blondiksi, sellaiseksi kivaksi lämpimäksi blondiksi. Löysin täydellisen markettisävynkin, jolla olen nyt kahteen kertaan värjännyt jo juurikasvun ja se on ollut ihan täydellinen. MUTTA. Siihen aikaisemmin vaalennettuun hiusten osaan väri ei tarttunut lainkaan. Ajattelin aluksi, että se on vain siitä värjäystuotteesta johtuvaa (se ei peitä myöskään harmaita, joten on kai suhteellisen lempeä väriksi), mutta nyt olen perehtynyt asiaan ja ilmeisesti onkin aika yleistä, että vaalennettuun tukkaan värit eivät tartu yhtä hyvin / lainkaan.
No, ennen kuin opin tämän (eilen illalla/yöllä), en kauheasti stressannut asiasta, vaan päätin hankkia vain sävytettä, koska se tarttuu blondattuun hiukseen kuin unelma ja sitten voisin vain hitaasti kasvattaa sitä vaalennettua osiota pois ja värjätä juuret sillä uudella värillä. Hankin oikein kivan Color Mask Caramel -sävytteen, joka näytti juuri täydellisen sävyiseltä, etenkin kunhan sitä vähän laimensi tavallisella hoitoaineella. Menin sillä värillä ensimmäiset pari viikkoa ja lisäsin aina välillä lisää sävytettä, kun vanha alkoi haalistua. Sitten aloin pikkuhiljaa huomaamaan, että se hiusteni väri alkoi vähitellen vivahtaa entistä enemmän pinkkiin. Tämä ei käynyt minulle lainkaan järkeen, ennen kuin eilen, kun laimensin sitä sävytettä ja vein luonnonvaloon ja näin, että se yhdistelmä muuttuu vaalean pinkiksi. Ja kun tukkani on blondauksen jäljiltä käytännössä valkoinen, niin ei ihme, että se pinkki sitten tuntui kertyvän.
Olin aikaisemmin ostanut jo toisen sävytteen, jolla taittaisin sitä sävyä luonnollisempaan - kiva ruskea sävy - jota sekoitin minulla entuudestaan jäljellä olleeseen oranssiin. Siitä tuli koko ajan kuitenkin liian oranssi, eikä lainkaan luonnollinen. Eilen testasin kaikenlaisia sävytesekoituksia ja tarkastelin niitä luonnonvalossa, minkä seurauksena huomasin, että etenkin siedettäväksi laimennettuina ne olivat kaikki hyvin pastelleja sävyjä - juuri siis jotain, mitä en tällä hetkellä halua.
Ennen kun eilen opin, että vaalennettuun tukkaan ei välttämättä tartu mikään oikea väri, kyllästyin siihen pastellin oranssin pinkihtävään / korallin väriseen tukkaani ja vedin värinpoiston siihen päästäkseni lopultakin eroon niistä. Ajattelin, että menen vain kauppaan ja ostan jonkun järkevän sävyn, jos se ykkösvaihtoehtosävyni ei kerran tartu blondattuun tukkaan. No, tukka kyllä vaaleni, mutta ne sävytteet eivät vain lähteneet kokonaan. Joten sitten googlailin ja kokeilin kaikkea mahdollista öljyllä liottamisesta tiskiaineella pesemiseen ja lopulta myös shampoon ja ruokasoodan yhdistämiseen. Ruokasooda ja shampoo muuten toimivat erinomaisesti, oikeastaan paremmin kuin se kaupasta ostettu vaalennus. Ongelma on tosin taas se sama mikä kuukausi sitten: tukkani on käytännössä valkoinen.
No! Nyt sitten yritän rakennepaikata tukkaa ja sen jälkeen kokeilla uudestaan, josko se suosikkivärini tarttuisi. Sävytettä en aio todellakaan enää laittaa, koska valkoinen tukka, josta kasvaa juuresta jotain luonnollista on kuitenkin paljon parempi vaihtoehto, kuin friikki pinkkioranssikoralli tukka, josta kasvaa luonnollista. Ja ehkä se väri sitten jossain kohtaa tarttuu!
Maanantaina lupasin mennä taas työpaikalle, niin viikonloppu tuntuu tyngältä. No, ehkä katson nyt läpi sen latinan käännöksen ja sitten alan parantelemaan vielä sitä tutkimussuunnitelmaa sen verran kuin jaksan/viitsin/pystyn. Thor arvioi minun tutkimussuunnitelmani, joten oletukseni on, että... no, sana "obliterate" tulee mieleen. Thorilta ei ainakaan irtoa mitään armopaloja, mutta kai yritän perustella sitä sillä, että kun minulla ei ole vielä sitä aineistoa (olen kyllä kysynyt siitä töissä, mutta he eivät ole ehtineet katsoa sitä vielä), niin on aika hankala tehdä yksityiskohtaista suunnitelmaa.
Tosin Lester sanoi tänään, että hänen koko graduaiheensa meni uusiksi, koska hän tuli tulokseen, että siitä mitään tutkielmaa saa, joten hän sanoi lähtevänsä nyt ihan alusta. Hän puhui, että alkaa epätoivo iskeä, mutta minun on hyvin vaikea uskoa sitä: Lester vaikuttaa noiden opiskelujuttujen suhteen aina sellaiselta, että vaikka kaikki olisi ihan kaaosta, hänellä on siitä huolimatta homma jollain tavalla hanskassa. Toisaalta hän oli jotenkin taas "patronising", kun hän sanoi minulle, että kyllä se sunkin suunnitelma sitten menee ihan uusiksi, kun saat sen aineiston. En ole välttämättä ihan samaa mieltä, kun jos suunnitelmana on analysoida dokumenttia X näkökulmasta Y, niin se dokumentin sisältö ei itsessään kauheasti vaikuta siihen. Tai ehkä Lester on oikeassa ja vaikuttaa, mutta kun se minun yhteyshenkilöni siellä töissä viitsisi hyväksyä jonkun projektin, jota voisin käyttää aineistona, niin voisin tehdä edes jotain eteenpäin. Mutta hyvä tässä vaiheessa esitellä kai joitain näitä ideoita tähän tutkimukseen, koska jos ne ovat kaikki huonoja, niin se on varmaan parempi kuulla tässä vaiheessa kuin vasta myöhemmin.
Joo, ei. Nyt luin tuota tutkimussuunnitelmaani uudestaan ja sehän on ihan paska. Tutkimuskysymykseni ovat ihan ala-arvoisia. No. Ihan sama. Ehkä yritän olla stressaamatta. Neljännellä lukukerralla ne näyttivät jo vähemmän idioottimaisilta. En nyt huomisaamuun mennessä kuitenkaan pysty tekemään koko tutkimussuunitelmaa uusiksi, niin ihan sama, kun tästä kurssista ei kuitenkaan tule mitään arvosanaa, vaan pääpointti on, että gradu menee läpi.
