Minun pitäisi olla nyt vuorossa, mutta olenkin kotona. Näin tänään sen meidän pomon taas ja odotin pahinta. Siihen nähden, mitä odotin, kaikki meni hyvin. Jotenkin sitä itsekin näki tilannetta vähän paremmin.

Periaatteessa minua EI erotettu, mutta työsopimustani ei jatketa vuodenvaihteen jälkeen ja he eivät halua, että tulen enää töihin tänä vuonnakaan. Palkka silti tulee, joten kaikki on ihan laillista, joten K:kin nyt ottaa siellä ihan rauhallisesti.

Se pomo oli kuitenkin tällä kertaa inhimillinen, vaikka sanoikin, että he eivät vain voi jatkaa sopimustani ja että on parasta tiiminkin kannalta, että lopetan, koska he välittävät minusta kuitenkin ja sitten jos romahtelen, niin sitten se häiritsee heidän työtään ja saa heidät ajattelemaan, että tämä työ on kauhean vaativaa ja tulospainotteista ja että pakko saada tulosta tai tulee potkut. Niinhän se käytännössä on, mutta työntekikijöiden ei vain saisi ajatella sitä.

Toisaalta ymmärrän - olinhan itsekin onnellisempi silloin kun en tiennyt mitään mistään erottamissyistä tai muista, vaan ihmiset pelkästään katosivat. Minä olen kuitenkin ainoa tähän mennessä, joka on erottamista vastustanut (ja onnistunut palaamaan), joten koska sitten kerroin, miten ilkeästi minulle oli puhuttu, se antoi kai liian realistisen kuvan siitä meiningistä.

Mutta en kanna kaunaa. Hyväksyin sen, että minulle maksetaan palkkaa tekemättömästä työstä jouluun asti, mutta en sen jälkeen, koska en olisi silloin tehnyt vuoroja kuitenkaan. Lisäksi ainakin tämä pomo sanoi kun kysyin, voin tilanteen ollessa parempi esim. puolen vuoden päästä, ottaa yhteyttä suoraan pomoihin ja aloittaa tavallaan alusta feissarina koeajalla ja katsoa, riittääkö tulokseni silloin. Pomo halusi jopa halata minua lopuksi ja koen, että kaikki päättyi aika hyvillä mielin.

Jotenkin tuo tavallaan teki minulle todella konkreettiseksi sen, että en voi jatkaa tähän samaan malliin. Voisin olla jo nyt sairauslomalla kuten se psykologi yhden kerran soittaessaan ehdotti, mutta en vain suostu päästämään irti näistä langoista, jotka jotenkin käsissäni vielä ovat. En vain tiedä miten päästää irti tästä tappotahdista. Tiesin kyllä, että tämä ei voi jatkua ja että se yksi päivä viikossa vapaata ei vain ole tarpeeksi, mutta sitten alan aina miettiä, että miten käytännön asiat hoituvat ja jäänkö vain kotiin makaamaan, jos on enemmän aikaa tai mistä saan rahat ja miten pystyn, jne.

Todellisuudessa minulla on tällä hetkellä tilillä melkein tonni. Kuun vuokra on mennyt, mutta kumpikaan palkka ei ole vielä tullut. Eli periaatteessa voisin pitää vaikka melkein koko kuukauden vapaata, mutta en vain hellitä piirun vertaa.

Mahdollisesti sitten kallille päiväosastolle tammikuussa tai sairauslomalle pelkästään, tai sitten otan ihan palkatonta vapaata ja lähden pienelle ulkomaanmatkalle ihan vain, jotta väkisin joutuisin nyt pois tästä oravanpyörästä.

Huomenna on silti ne Järjestön pikkujoulut vielä, mikä on toisaalta hassua, mutta kysyin siitä vielä siltä pomolta ja hän sanoi, että tietää kyllä, että ne ovat huomenna ja että tietysti voin pitää ne: eihän se minun ystävyyssuhteeni niihin muihin työntekijöihin siihen vaan loppuisi.

Toisaalta kun mietin sitä, että minulla olisi enemmän vapaa-aikaa, pelkäänkin sitä hieman. Koska kun teen töitä tai kouluhommia koko ajan, niin ei tarvitse ajatella. Pelkään, että jos minulla olisi enemmän vapaa-aikaa, olisin vain yksin. Yksin ja surullinen ja vailla mitään päämäärää. Nyt päämääriä on: pitää saada tarpeeksi haastatteluja johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä, pitää saada tietty määrä lahjoittajia mukaan, tiimin pitää saada tietty määrä lahjoittajia mukaan, pitää nähdä Natalia työajan ulkopuolella ja hoitaa Järjestön juttuja, pitää käydä kurssilla ja ymmärtää asioita ja oppia jotain uutta...

Nuo on konkreettisia tavoitteita. Kun mietin, mitä oikeastaan haluan, en tiedä. Tiedän, että haluan päästä sisään yliopistoon, mutta siinä se sitten onkin.

Nämä pikkujoulut ovat olleet yksi niistä harvoista asioista, jotka ovat minua piristäneet. Tein kauan sitten aloittamani verhot loppuun, hankin sohvalle peitoksi parisänkyyn tarkoitetun lakanan, jotta se olisi helpompi siivota rottien ulkoilun jälkeen, siivosin koko kämpän, pesin astioita, tänään jopa kun olin n. 10 minuuttia etuajassa menossa vuoroon, kävin katsomassa tarjoiluastioita, jotta voisin tarjota itsetehtyjä pipareita kätevästi ja nätisti. Nyt Natalia tuo ehkä valmiita pipareita, mutta kaupan piparit ei ole yhtä hyviä.

Jotenkin on lopullinen fiilis nyt. Sellainen, että kun minä en itse pysty tekemään päätöksiä, jotka minun on pakko tehdä, niin sitten joku muu tekee ne minun puolestani, mikä ei noin yleisesti ottaen ole kenellekään hyvä.

Tänään ensimmäistä kertaa moneen viikkoon yläkerran pojat pääsivät ulkoilemaan. Itse aion vetää illalliseksi vähän turkinpippureita ja katsoa Täydellisten naisten ensimmäistä tuotantokautta. Samaistun siihen jotenkin kauheasti nyt, kun siinä kaikki vielä teeskentelevät, että asiat on okei. Se tuotantokausi todella tuntuu olevan sarjan englanninkielisen nimen veroinen: Desperate Housewives.