Olen jotakuinkin sanaton. Olen varmaan ihan shokissa. Ja ihan helvetin tyhmä. Turhaa kysyä edes, että miksi tämä sattui taas minulle, kun kerran tiedän miksi.

On sellainen olo, sellainen selkäpiitä karmiva olo ja sellainen, että rikoin jo parit astiat, kun halusin vain, että heräisin, että näkisinkin vain unta. En herännyt. Tuijotin vain päivämäärää 3.4. Olen menettänyt ajantajuni, joten minulla on kaikesta aina kännykän kalenterissa muistutus, vaikka muistankin tärkeät asiat aina hyvin. Tai muistin.

3.4. oli eilen. Silloin loppui tämän kevään yliopistohaku. Yritin siitä huolimatta klikkailla painiketta "hae yliopistoon", mutta se ei toiminut. Sitten yritin syöttää henkilötunnukseni ja sähköpostiosoitteeni nähdäkseni jo aikaisemmin syöttämäni hakutiedot. Kun pakkohan sellaiset oli olla. Ruudulle tuli ilmoitus, että antamallasi sähköpostiosoitteella eikä henkilötunnuksella löydy tietoja.

Istuin hiljaa. En itkenyt, en tehnyt mitään. Istuin ja se pitkään poissa ollut tunne muuttui konkreettisemmaksi. Enemmän todeksi. Muistan kun se perheemme koira raateli kasvoni. Pysyin melko hyvin kasassa noin ulkoapäin katsottuna. Sisällä oli se fiilis, että ei tämä voi olla totta. Ei tämä voi olla totta. Pakko on jotenkin päästä muuttamaan tämä asia, koska näin ei voi tapahtua.

Olen ollut huolissani siitä, että jos en pääsekään yliopistoon, niin todennäköisimmin hajoaisin. Se on ollut ainoa kiintopiste etenkin sen mönkään menneen Särkänniemihaun jälkeen. Ainoa kiintopiste ja osastollakin kaikki tietävät, että Amia hakee englantia opiskelemaan, koska vaikka se ei pystyisikään lukemaan, niin siitä huolimatta se raahaa aina jotain pääsykoekirjaansa mukanaan. Koska se on Amian henkireikä, toivo siitä, että pääsee siihen normaaliin tilaan, että lopulta kaikki kova työ ja toivo palkitaan ja jokin onnistuu vihdoin.

En tiedä mitä tehdä. Soitin kaverille. En sanonut paljon mitään, sitten aloin vain itkeä. Edelleenkin minä vain itken. En vesiputousitkua, vaan hiljaisia kyyneliä, jotka vain valuvat ja valuvat ja valuvat. Se karmiva olo ei ole kadonnut, ei vielä pysty kohtaamaan mitään totuutta, joka ei ole sitä mitä haluaa.

Olen vihainen, voi kun olisi joku toinen, niin voisi tintata tätä typerää Amiaa oikein kunnolla turpiin. Toisaalta suututtaa, kun kukaan ei muistuttanut. Kun pitäisihän osastolla omahoitajan muistaa, että Amia on kuitenkin huonossa kunnossa, eikä silloin aina pysy kaikki asiat mielessä. Ja äitikin, joka jankkaa kaikesta aina, ei ole sanonut asiasta mitään.

Huomenna pitäisi lähteä kotiin pääsiäiseksi. En halua. En halua jättää menemättäkään. Tee jotain kivaa, kaverikin sanoi. Mitä muka tekisin? Ei ole mitään kivaa, ei ole koko maailmassa mitään, mitä haluaisin tehdä. Ei ole mitään, pelkkää kipua vain ja mustaa. Haluaa vain, että joku löisi ja potkisi, pieksisi oikein kunnolla typeryydestä. En halua itse välttämättä tehdä mitään, mutta haluan vain, että minuun sattuu. Toisaalta osastolaiset ja muutkin kaverit tulisivat surullisiksi. Viimeinenkin toivo mallihommista menisi, jos olisi taas vaalennettava auringossa koko kesän syvien haavojen jättämiä tummia punaisia arpia.

Haluan olla olematta. Olla tuntematta tätä tuskaa ja olla enää ikinä kohtaamatta ketään ihmisiä, joiden katseesta paistaisi huvittuneisuus ja halveksunta siitä, että olen niin tyhmä. Se on se silmien räpäytys ja henkäisy, sama kuin yläasteella köksäntunnilla, kun sanoin keittäneeni spagettia jo 15 minuuttia. Monet varmaan sanoisivat, että ei se haittaa, älä sure, voi sinua. Todellisuudessa kaikki ajattelisivat kuitenkin vähintäänkin alitajunnassaan ja ehkä omien toiveidensa vastaisestikin, että kuinka tuo voi olla noin tyhmä.

Laitoin puhelimen pois päältä. Kirjoitin Facebookiin lyhyen asiasta informoivan tilapäivityksen ja heti niin tehtyäni katosin sieltä. Varmaan joku voi olla huolissaankin. Melkein sitä toivookin. Jos joku ajattelee, että olen kuollut, eikä saa varmaa tietoa heti, melkein itsestäkin tuntuu kuin olisi tietyllä tapaa hetken kuollut. Olematta mitään. Sen aikaa kun on poissa tavoitettavista, voi vielä harkita, haluaako palatakaan takaisin, vai jäädä pois ja ryhtyä oikeasti kuolleeksi.

Haluan vain tuijottaa ylös kattoon. Maata suorana selällään. Olla ikinä enää puhumatta tai syömättä. Ei ikinä enää nähdä ketään ei mennä mihinkään eikä tehdä mitään. Vain jäädä paikalleen ja haihtua pikkuhiljaa pois. En halua suljetulle, vaikka toisaalta siellä saisi olla rauhassa hullu ja tyhjä kangas eikä tarvitsisi selittää kenellekään mitään. Siellä ei ole niitä ihmisiä, jotka on oppineet tuntemaan minut ilman että siltikään näkisivät minussa syytä siihen, että missään en ole ikinä onnistunut. Se naiivius heidän kasvoillaan tuntuu välillä niin lohduttavalta. Kun voi hetken heidän mukanaan uskoa, että ehkä vikaa ei olekaan ja kaikki oikeasti voi kääntyä parempaan.

Tämän jälkeen sekin illuusio on kai mennyttä. Vielä voisi soittaa äidille ja rehellisesti itkeä ja sanoa, että älä tule hakemaan, en minä tule, menen sairaalaan koko pääsiäiseksi. Huomenna voisi mennä osastolle ja sanoa, että en voi olla yksin itseni kanssa koko pääsiäistä tai ehkä kuolisin. Menisin ulos valtatien varrelle ja liiskaantuisin sinne. Jättäisin kaikkeen viattomat polot rotat vain yksin kämppääni nääntymään.

Mitä tässä tilanteessa ja tässä häpeässä voisi muka tehdä? Itkeminenkin näyttää todellisuudessa niin  rumalta, ettei kukaan minut hajonneena näkevä voisi ikinä enää pitää minua kauniina.

Haluan haihtua pois, antakaa minun haihtua pois.

***

Paskat. Pakkohan sitä on jossain oltava edes avoimen yliopiston opintokokonaisuuksia, kun nyt ei ainakaan tarvitse miettiä, että mitä tekisi jos saisikin yliopistopaikan. Ja ulkomaillekin voi taas häipyä, kun minulle on kertynyt ihan kivasti rahaa, koska minulla ei ole ollut lainkaan elämää, niin voi vaikka mennä sitten takaisin sinne hemmetin Lontooseen ja olla vähän pitempään ja käyttää sitten niitä esim. asunnon käsirahaksi, säästettyjä rahojakin, jos on tarvis ja tehdä vaikka paikanpäällä jotain työtäkin.

Ja nythän kun Suomen Huippiksesta ei ole otettu minuun yhteyttä, niin paskat, 5-10 kiloa, niin olen virallisissa huippumallimitoissa, joten todellakin haen sinne ja kun ei ole mitään opiskelupaskaa, niin ei ole mitään rajoitteita, vaan voin valloittaa koko maailman saatana.

Ehkä sitä on kuitenkin vahvistunut tuolla osastolla, vaikka välillä eteneminen tuntuukin hitaalta. Paitsi että nyt kun on voimakkaampi olo taas, niin nyt tekee sitten mieli leikata käteen, tms. Ja hakea ehkä suklaata kaupasta.

Nyt tietää jo tämän illan osalta, mitä tekee, mutta esimerkiksi jo huomisenkin miettiminen tuntuu vaikealta, kun pitäisi mennä joko kotiin tai olla menemättä. Paskat. Haen nyt vain sitä suklaata kaupasta.