Parturihermostuneisuus alkaa jo pikkuhiljaa vallata alaa. Tai oikeastaan se on vallannut alaa jo eilisillasta lähtien. Tänään aamulla nukkuminenkin oli vaikeaa, kun säpsähtelin hereille vähän väliä. Kun äitikin herätti aamulla, niin säpsähdin pelästyneenä ylös ja kysyin: ”Mitä nyt?” johon äiti sanoi, että hän lähtee töihin. Ja sen jälkeen olin kauhean hermostunut enkä saanut nukahdettua kauhean helposti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Sain lopulta nukahdettua ja näin kummallista unta. Siinä minä olin Sam Gamgi. Frodokin oli siinä mukana ja uni sijoittui siihen kohtaan kolmannessa kirjassa, kun he yrittävät päästä Tuomiovuorelle, mutta he joutuvatkin örkkijoukkioon. No, siinä mekin sitten uskottelimme olevamme örkkejä ja kuljimme heidän mukanaan. Suuntasimme kohti Kontua ja kulkisimme sen läpi, joten ajattelin, että voisin jättää siellä salaisin viestin, jossa kerron, että olemme ansassa örkkien joukossa.
No, kun kuljimme eteenpäin, vähän väliä tien vieressä lojui tyhjiä minttukarkkiaskeja (koska oli yleinen tieto, että örkit tykkäsivät kauheasti minttukarkeista). Ajattelin, että mehän voitaisiin Frodon kanssa piiloutua kumpikin yhteen sellaiseen. Minun piti raahata Frodoa joka paikkaan, kun hän oli niin vetämätön koko ajan. No, ei se sitten tuntunutkaan hyvältä idealta, niin päätin sitten, että kätken yhteen sellaiseen sen viestin. Sitten örkkijoukkio pysähtyi, koska pääörkin piti mennä vessaan. Siinä vaiheessa minulla oli aikaa kirjoittaa se viesti. Sain sen kirjoitettua, mutta sitten kun yritin taitella sen ja tunkea sinne karkkiaskiin (se oli Suklaarusina-aski muuten), se ei onnistunutkaan. Mitä enemmän minä sitä taittelin, sitä isommaksi se paperi tuli. Sitten kun olin taitellut sitä jonkin aikaa, avasin sen, koska ajattelin, että pitäisi taitella se huolellisemmin. Se oli jo lakanan kokoinen ja pääörkki oli ollut vessassa jo jonkin aikaa ja minä aloin panikoida. Tuon jälkeen heräsin.
Tuo on taas niitä jotenkin hämärimpiä uniani. Mutta kuitenkin. Hermostuttaa kauheasti. Parin tunnin päästä minun törkeän pitkät hiukseni ovat historiaa. Ja mitä jos se uusi leikkaus onkin aivan kauhea? Ja onhan pitkissä hiuksissa tietysti se jokin hohto. Ei voi enää edes tuulella ajatella, että jos olisi valkea mekko päällä, niin näyttäisi enemmän Éowyniltä kuin Miranda Otto. Minun Éowyn-tukkani lähtee. Haltia-tukkani. Ei voi enää lämmitellä niin, että avaa vain tukan.
Huh huh. Toivottavasti sitten sen leikkauksen jälkeen tai etenkään aikana ei ala kaduttaa kauheasti. Tai sitten pitää olla sillä asenteella kuin herra VL, jolla oli pitkä tukka ja joka sitten leikkasi ihan lyhyeksi. Häneltä kysyttiin vähän joka välissä, että kaduttaako ja hän vastasi aina: ”Ei saa kaduttaa.” Mutta hän on poika ja käsittääkseni menossa kesällä armeijaankin, niin ajan kysymyshän se oikeastaan vain oli, toisin kuin minulla.
Sitten on tietysti sekin, että miten ihmiset reagoivat minun uusiin hiuksiini. Mitä äiti sanoo. Mitä Nan sanoo. Nan sentään ajattelee vähän minun tunteitani, mutta äiti ei. Hän voi sanoa ihan mitä tahansa. Siksi en olekaan kertonut hänelle. En vieläkään. Kukaan ei tiedä tästä minun hiustenleikkuustani, paitsi Nan, ne kaksi parturia ja sitten ne, jotka ovat lukeneet tätä blogia. En sentään värjää. Vaikka ajattelin ensin, että olisi hienoa värjätä tukka mustaksi, mutta kesä on tulossa ja tykkään sitä paitsi myös nykyisestä hiustenväristäni. Ja jos leikkaisin ja värjäisin, niin lopputulos voisi olla... liian NN. Tai sillä lailla.
Se parturi on varttia vaille kaksi. Eli puolitoista tuntia siihen, kun minun pitää lähteä. Pahus, kunhan vain ei tule ketään tuttua vastaan sinä aikana, kun olen menossa sinne parturiin pitkä tukka ihan suorana ja pelkällä poninhännällä. Sillä sitten ei ole väliä, jos joku näkee minut hiustenleikkuun jälkeen.
Voihan itku, tämä odottaminen on ihan kauheaa.
