Varoitus: Sisältää lievää hempeilyä ja ihastumishöpinöitä.

Päässä taas surisee, kun yritän ajatella, mitä minun pitäisi tehdä ja miten minun pitäisi ajatella. Toisaalta ajattelen liian negatiivisesti, mutta toisaalta liian positiivisesti? Miksen minä voi osata tehdä mitään ajattelua oikein?

Minulla on törkeästi tehtävää, olen ihan rättiväsynyt koko ajan enkä ehdi nyt viikonloppunakaan nukkua tarpeeksi, kun pitää herätä tekemään kaikkea. Maanantaina pitäisi olla kerättyjä tietoja äidinkielen ryhmätietoiskuun ja englannin ryhmätyöhön. Sitten pitäisi käyttää viikonloppu siihen, että tekee aluetutkimusta, josta maantiedon&biologian opettaja ilmoitti haluavansa keskustella kanssani mahdollisimman pian. Minä olen vasta aloittanut sitä, en ole tehnyt sitä kesällä suunnilleen lainkaan, ja jos sanon sen sille opettajalle, niin hän katsoo minua sillä lailla järkyttyneenä. Tai jos hän tietäisi, miten vähän olen lukenut kirjoituksiin, jotka ovat kuukauden päästä... Minun pitäisi nyt ahertaa maantiedon parissa, mutta sitten on se fysiikankin kurssi, joka minun pitäisi tehdä itsenäisenä ja koe osuu sinne samaan aikaan kuin on kirjoitukset, niin paras yrittää tehdä mahdollisimman paljon mahdollisimman aikaisin, että voin sitten keskittyä vain kirjoituksiin.

Ja sitten minun pitäisi siivota vielä kaksi huonetta nyt viikonlopun aikana ja harjoitella joka päivä vähintään 45 minuuttia soittoläksyjä. Ja sitten olen Kylässä kahdessa pelissä mukana (yleensä olen vain yhdessä pelissä yhtä aikaa, niin pystyn keskittymään siihen täysin) ja toisessa vielä apulaispelinjohtajana, niin minun pitäisi keskittyä niihinkin, ja sitten minua vielä tuskastuttaa se, että minun tämänhetkinen uusi tarinani, Minä olen prinsessa, jumittaa, ja ihmiset ovat kommentoineet sitä ja sanoneet kaikki "toivottavasti jatkoa tulee pian", mutta minä en vain saa sitä jatkoa kirjoitettua. Edellinen osa oli minun suosikkini, sitä kirjoittaessani kirjoitusblokkikin katosi hetkeksi, joten sekin aiheuttaa paineita, kun kommentoijat ovat sanoneet, että osat ovat parantuneet koko ajan. Ihan kuin edellinen osa olisi aina jotain, mitä parempi seuraavan luvun pitäisi olla. Minä tiedän kyllä jo täsmälleen, mitä tulee tapahtumaan, mutta minulla ei ole aavistustakaan miksi. Se on aika oleellista, joten olen ihan jumissa.

Tuntuu vain, että aika ei riitä mihinkään. Tämä viikonloppu... En ole tehnyt pelkästään mitään, mikä ei jollain tapaa olisi velvollisuus ja harjoittelua. No, paitsi tämä blogikirjoitus nyt. Koko päivän on pyörinyt taas Everwood, mutta en anna itseni lukea tekstejä, vaan kuuntelen sitä, jotta englannin kuunteluni paranisi. Ja kun tuli Monk, pakotin itseni olemaan selkä telkkariin päin, jotta minun olisi pitänyt kuunnella tietääkseni mitä tapahtuu. Ja tein ruokaa itse taas, jotta osaisin tehdä edes jotain.

Kaikki on vain työtä ja harjoittelua. Aika loppuu kesken, minun voimani loppuvat kesken. Tai eivät vielä, mutta pelkään, että ne loppuvat ennen pitkää. Tuntuu vähän siltä, että olisin aloittanut juoksemaan 1500 metriä, mutta aloittanut liian nopealla vauhdilla. Että tuntuu, että jos pystyisin pitämään tätä vauhtia yllä, saisin todella hyvän tuloksen ja yllättäisin kaikki positiivisesti sillä, mihin kaikkeen minä pystynkään, mutta samalla pelottaa, että sitten juuri kun pitäisi laittaa peliin se loppupuristus, minun voimani ovatkin jo loppuneet, koska kulutin ne jo alkumatkalla.

Ja NN. Ajattelen häntä taas paljon. Se turhauttaa minua. Sitä on hankala selittää, miten paljon hän vaikuttaa minuun. Ei pelkästään se, mitä hän tekee, vaan se, että minä vain ajattelenkin häntä. Se on positiivista ja negatiivista. Jokin, mitä hän joskus tekee (vaikka ei olisikaan mitään, joka viestittäisi välittämistä minua kohtaan) saa minut vain niin iloiseksi. Mutta sitten, kun näen selkeästi, että hän tuntee olonsa kurjaksi ja ihmiset ovat ikäviä häntä kohtaan, se saa minun oloni ihan järkyttäväksi. Kun hän saa minun oloni onnelliseksi, jaksan paljon enemmän kaiken suhteen ja minulla on enemmän energiaa enkä tarvitse niin paljon unta ja jaksan keskittyä, ja pystyn paljon useampiin asioihin kuin muutoin. Mutta kun hän on surullinen... Viime syksynä hänen jenginsä oli hänelle vielä ilkeä. Yhtenä päivänä he pilkkasivat häntä ja sanoivat epäsosiaaliseksi ja nauroivat häijysti, kun NN ei tullut työskentelemään heidän kanssaan sen jälkeen. Sinä päivänä olin sen takia niin angst, että illalla käytin saksia ja satutin itseäni.

Hän vaikuttaa minuun kauhean voimakkaasti. Kaikkein negatiivisin asia on, jos hän on surullinen ja ihmiset ovat ilkeitä hänelle. Muuten kaikki on vain normaalia positiivisempaa. Vaikka hän ei pitäisikään minusta ja näkisin hänet pussailemassa jonkun tytön kanssa, en olisi niin angst, että harkitsisin itsemurhaa. Kun 9. luokan kevällä oli se tanssiepisodi Tiedät-kai-kenen kanssa, maailmani ei järkkynyt. Nauroin asialle katketakseni, olin ylpeä siitä, että olin uskaltanut tehdä aloitteen. Siis minä, ujo ja hiljainen tyttö, kysyin jotakuta poikaa tanssimaan kanssani. Okei, hän sanoi ei (koska hänellä oli tanssipari jo), mutta sillä ei ollut niin kauheasti väliä. Se tuntui pahalta, mutta ei angstilta. Se tuntui normaalisti pahalta.

Minun oli tarkoitus kuolla sen tanssipäivän jälkeisenä päivänä. Kuitenkin, kun TKK-suunnitelmat menivät mönkään, en tietenkään voinut tehdä mitään. Miltä se olisi näyttänyt? Amia saa pakit joltain pojalta ja tekee seuraavana päivänä itsemurhan? Kyse on periaatteesta, vaikka tietäisinkin itse oikean syyn, niin kaikki kuitenkin ajattelisivat, että tein sen jonkun pojan takia. Hah. Ja TKK:n kieltäytyminen sai minun oloni aika normaaliksi, normaalisti surulliseksi. Ja NN:kin, jos hän sanoo jotain typerää tai tekee jotain typerää, niin hän saa minut ärsyyntyneeksi ja joskus vihaiseksikin (kuten silloin, kun hän puhui veljeni kaltaisista ihmisistä), mutta se ei ole angst-tunne. Se on normaali tunne. Kun olen surullinen jonkin takia, mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä, olen välillä kauhean surullinen, mutta en koskaan sillä lailla angst, että harkitsisin itseni satuttamista tai surmaamista.

Minä en ole mitenkään ilmiselvä IRL. En usko, että kukaan tietää minun pitävän NN:stä. Kai. Osaan suhtautua häneen ihan luonnollisesti kuin hän olisi kuka tahansa, jos yritän. Paitsi jos hän katsoo minua silmiin. Silloin tunnen oloni hyvin kiusaantuneeksi, sillä se tuntuu melkein siltä, että hänellä olisi jokin röntgenlaite, jolla hän katsoo pääni sisään ja näkee minun ajatuksiani. Kerran se kärjistyi aika epäkivaksi, kun oli välitunti, ja minä istuin penkillä ja hän istui käytävän toisella puolella sohvalla. No, minulla on tapana katsella ihmisiä, joten silmiin katsomista ei voi välttää, mutta kun hän katsoi minuun ties miten monta kertaa ja vaikka miten yritin olla katsomatta häneen, niin aina kun vilkaisin, hän katsoi takaisin. Ja sitten tunsin oloni niin epämukavaksi, että yksinkertaisesti nousin ylös ja häivyin.

Joo, näin Amia ilmaisee tunteitaan elämänsä rakkaudelle (kuvainnollisesti puhuen, älkää ottako tuota r-sanaa taaskaan kirjaimellisesti): Kun tämä katsoo silmiin, Amia kävelee pois. Minä en vain ole oikein kosketuksissa tunteideni kanssa IRL. Minä en näytä surulliselta IRL enkä osoita välittämistä, enkä suutu. Minä periaatteessa vain hymyilen. Korvaan kaikki ilmeet hymyilemällä. Sitten, jos on olemassa joku henkilö, johon nämä tunteet projisoituvat, en osaa suhtautua mitenkään, vaan pakenen tilanteesta.

Nyt sitten tuntuu siltä, että miksiköhän NN ei enää ikinä osoita mitään pienintäkään huomiota minulle? Kun hän puhui minulle silloin viimeksi, käyttäydyin seuraavan viikon kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Ja sen keskustelun aikana en katsonut häneen, koska jos olisin katsonut, en olisi saanut sanottua niitä lauseita ääneen. Nyt sitten tuntuu, että jos hän ei enää ikinä huomio minua mitenkään, niin kyse ei välttämättä ole siitä, että hän ei olisi ikinä pitänyt minusta, vaan se voi olla sitä, että minä en ikinä osoittanut hänelle mitään. En ikinä aloittanut keskustelua hänen kanssaan. En ole ikinä sanonut hänelle mitään väliheittoja, joista hän voisi päätellä minun pitävän hänestä. Ja kun hän huomioi minut, vedin kauhean etäisyyden häneen sen jälkeen ties miten pitkäksi aikaa.

Joten. Nyt sitten tuskailen itseni kanssa, että pitäisikö minun yrittää ajatella häntä vähemmän ja saada tunteitani irtautumaan tai edes laimenemaan, vai olla kuten ennenkin, ja mahdollisesti yrittää käyttäytyä NN:ää kohtaan edes hieman tuttavallisemmin. Sanoa hänelle joku sellainen heitto, mitä nykyisin niin monet ihmiset sanovat minulle. Jos meidän välimme tulisivat edes hieman tuttavallisemmiksi ja jos voisimme olla edes... no, tuttavia. Tai melkeinkavereita. Niin kuin minä ja herra V, joka sanoo minulle silloin tällöin jotain ja moikkaa jos tulee jossain koulun ulkopuolella vastaan. Sitten se suhtautuminen häneen ei olisi niin vaikeaa, koska me olisimme melkein niin kuin kavereita, joten minulla olisi oikein virallisesti hyvä syy katsoa häneen silloin tällöin ja huomioida hänet. Ja jos hän pitäisi minusta takaisin, se puolikaveruus helpottaisi asioita. Ja jos hän ei pitäisi... No, minulla ei ole koskaan ollut mitään ongelmia olla pelkkä kaveri jonkun pojan kanssa, josta pidän enemmän kuin kaverina.

Pahus, kuulostan ihan kauhealta. Kaikki suunnitelmat, laskelmat ja käyttäytymiskaavat... Ja valehtelu ja väärien signaalien antaminen ja torjuminen ja sitten siitä valittaminen... Vaikka en periaatteessa valehtele, minä vain annan ihmisten ymmärtää väärin. Minä en kyllä käsitä, miten jotkut ihmiset saavat toisesta pitämisen olemaan niin yksinkertaista. Minulle se on ainakin ihan kauhea projekti: Aluksi taistelen sitä ihastumisen tunnetta vastaan. Sitten kun hyväksyn sen, että pidän jostakusta, käyttäydyn kauhean torjuvasti, koska pelkään kauheasti tulevani torjutuksi. Sitten se ihastumisen kohteena oleva tyyppi (jos hän on koskaan pitänytkään minusta) saa tarpeekseen ja kyllästyy, kun olen niin epälooginen ja hankala ja vaikeasti lähestyttävä, ja sitten minä olen ihan tuskastunut, ja kun lopulta hyväksyn sen, että mitään mahdollisuutta mihinkään ei ole, minulla kestää monta kuukautta totuttautua ajatukseen. Sitten vasta olen totaalisesti selvinnyt tuosta kauheasta projektista, ja olen kauhean uupunut ja sanon itselleni, että en ihan takuuvarmasti enää ikinä anna itseni ihastua yhtään kehenkään.

Eli minulle ihastuminen on hyvin uuvuttava ja käsittämättömän työläs operaatio, joka sekoittaa minun ajatuksiani aika lailla totaalisesti.

Ha, taas yksi syy lisää vihata miespuolisia ihmisiä. No ei oikeasti, mutta joskus minua tuskastuttaa ihan käsittämättömästi se, että kaikki miespuoliset, ajattelin sitten heistä kavereina tai enemmän, käyttäytyvät vain ajoittain niin epäloogisesti, että minä olen ihan pihalla kaikesta. Toisaalta se huvittaa, saa tuntumaan normaalilta. Tuntuu välillä kauhean rentouttavalta tuskailla tällaisia typeriä hupsuja ihastumisjuttuja ja selvitellä niihin liittyviä ongelmia. Vaikka ne olisivatkin epäloogisempia ja vähemmän tärkeitä ja välillä niiden ajatteleminenkin olisi pelkästään tyhmää ja turhaa, niin se saa minut tuntemaan oloni normaaliksi.

Nyt olo on vähemmän ahdistuneempi kuin kirjoittamisen alussa. Tuntuu, että on taas enemmän voimia ja jaksaa taas hieman enemmän. Vielä hetki pianoa ja sitten nukkumaan. Siivota voi aamulla.