Paska.

Nyt on taas sellainen tyypillinen Amia-tilanne, joita kovin moni ei edes tiedä, että on. Istun täydessä tällingissä kengät jalassa takki päällä sänkyni reunalla, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä minä oikein teen nyt.

Fiilis on ollut hyvä tänään ja sen tiistain jälkeen, ja tänään on taas jonkinmoiset illlanistujaiset Thomasin luona. Thomas vain sanoi, että he ovat tänään kadulla soittamassa, mutta sanoi sitten, että voi tulla kuuntelemaan ja voisi olla kiva nähdä ihan keskustassakin jo ja vähän hengailla.

No, äsken kävin jo asematunnelissa tsekkaamassa, että ovatko siellä, mutta en nähnyt heitä, joten palasin kotiin ja sen jälkeen kun olin n. puoli tuntia saanut kerättyä rohkeutta, lopulta soitin Thomasille. Tuollainen puhelimella soittaminen ei ole tullut kyllä yhtään helpommaksi, vaikka miten on puhelinhaastattelijana ja feissarina ollut. Aika tyhmää jopa, mutta niin vain on.

No, Thomas sitten vastasi ja sain oltua aika... en nyt tyyni, mutta kuulostin aika normaalilta. Olin kuitenkin jotakuinkin paniikissa. Kysyin, että ovatko vielä keskustassa soittamassa ja missä ja Thomas sitten sanoi jotain ja minä sanoin jotain, ja kun sitten puhelun lopussa ajattelin jo sanoa, että nähdään pian ja lähteä saman tien sinne missä tällä kertaa soittivat, mutta Thomas ehti ensin ja sanoi: "Nähdään illalla. Tai illemmalla."

Siis mitä vittua! En muista oikein puhelun sisällöstä paljon, jotain Thomas puhui hengailusta ja sain tosiaan kuvan, että nyt lähden sinne, kunnes tuli tuo viimeinen kommentti. En tiedä yhtään, mitä nyt sitten tekisin. Odottaako Thomas minua sitten vasta sinne hänen kämpilleen silloin parin tunnin päästä vai että tulen keskustaan? En tiedä. En vain tiedä. Kun vain muistaisin, mitä hän puhelimessa sanoi, mutta tämä on tällainen minulle tyypillinen tilanne, koska jännittäessäni pää vain tyhjenee. Sentään nykyään suuni toimii, vaikka pää ei, mutta tällaisissa epätavallisissa puheluissa ei kyllä saisi olla mitään asia-asiaa, koska en pysty poimimaan mitään informaatiota.

Ja siis joo, oli eka kerta puhelimessa Thomasin kanssa ja hänellä ei edes ennen ollut numeroani, joten sitäkin jännitti, että miten saan menemään perille, että minä olen minä. Se meni hyvin, kaikki meni hyvin, mutta kun vain tietäisi, mitä pitäisi tehdä.

Hmm... Ehkä soitan yhdelle toiselle osastolaiselle ja kysyn häneltä, missä vaiheessa hän menee Thomasin luo, kun hän kai kuitenkin tulee ja se ei ole niin pelottavaa kuin Thomasille soittaminen. Äh, no enkä soita. Paska.

Tämä on tällainen tilanne, jossa iskee sitten se pakonomainen valehtelukin päälle. Olisihan voinut sanoa Thomasille, että ei kun tulen sinne sitten, mutta näköjään ei. Ja sitten kun menen paikanpäälle koska se nyt sitten onkin, niin jos minua onkin odotettu toiseen aikaan/paikkaan, suustani lipsahtaa automaattisesti valhe, koska olisi liian ahdistavaa myöntää, että en tiennyt, mitä tehdä.

HAA!!! Osastolainen Facebookissa läsnä! Vaikka osaan nykyään puhua hyvin ja olla luonteva ja vakuuttava ja vaikuttaa rennolta, niin edelleen toimin tekstinä melkeinpä paremmin. Jos nyt saisi ahdistuksen laskemaan, niin ehkä pääsisi eroon tästä sen Thomas-puhelun aikana räjähtäneestä päänsärystä.

Ei auttanut. Ei se pääse tulemaan kuuntelemaan, mutta sanoi sitten tietysti, että mene sinä Amia ihmeessä sitten itseksesi sinne kuuntelemaan. Pahus. Toisen rauhoittavan paikka. Ja ehkä päänsärkylääkkeen. Menisköhän sitä... Vielä paistaa aurinko, niin voisi tehdä sellaisen hienon saapumisen uusissa pilotti-aurinkolaseissa, korkokengissä ja punatuissa huulissa. Nääh. Enää reilu tunti siihen, kun ilta virallisesti alkaa Thomasin luona, joten voi olla, että ovat jo palailemassa sinne. Pahus.

No mutta ehkä menen sinne paikanpäälle sitten aikaisemmin. Ja siis aikaisemmin tarkoittaa, että menen lähempänä kello kuutta kuin seitsemää, kun ilta alkaa kuudelta. Nyt alkaa sentään olo hieman rauhoittumaan. Voisi vielä syödä jotain, kun voihan päänsärky siitäkin johtua. Ja vielä voi viimeistellä kulmakarvat, kun niihin en ole ihan tyytyväinen. Ja sitä paitsi olen aina ihan liian tietoinen itsestäni, kun minulla on punatut huulet. Koko ajan pyörii päässä, että onko levinnyt tai onko hampaisiin jäänyt punaa tai että en kai näytä liian tyrkyltä tai ylilaitetulta tai näyttävätköhän hampaat punattujen huulien kanssa kellertäviltä. Punattujen huulten kanssa nimittäin vetää automaattisesti huomiota puoleensa ja silloin myös herkemmin huomataan, jos jotain on mennyt pieleen.

Hitto. Otan iisisti ja olen itsevarma ja näytän hyvältä enkä tyrkyltä ja illasta tulee kiva, koska on kivoja ihmisiä, ei siksi, että juuri Thomas on siellä.