Jälleen yksi yliopistoviikko takana! Se ei ollut enää yhtä rankka kuin ensimmäinen, mutta ihan tarpeeksi rankka kuitenkin. Jotenkin minulla oli koko ajan niin kiirekin, etten ehtinyt edes kirjoittaa mitään. Kaulahuivi tuli kylläkin valmiiksi. Ja tänään minulla oli se matikan alkukuulustelu. Tuli ihan kotoisat tunnelmat, kun katsoin sitä paperia ja teki mieli kirkua, että ei sellaista laskua voi laskeakaan. Puolet pisteistä pitäisi saada kasaan, mutta jää nähtäväksi. Ei ainakaan yhtään yli tule. Omasta mielestäni sain kaksi ensimmäistä tehtävää kokonaan oikein, mutta on silti hyvin mahdollista, että niissäkin on jotain häikkää. Siihen se minun osaamiseni sitten loppuikin.

Se oli taas se derivoinninpahalainen, joka minua rasitti. En vain osaa laskea raja-arvoja. Tai siis täsmällisesti en osaa supistaa niitä aivan käsittämättömiä lausekkeita niin, että niistä saisi irti yhtään mitään! Se on aina se kohta, mihin jumitun ihan kaikissa tuollaisissa laskuissa. Kaikki kirjan esimerkit tuntuvat ilmiselviltä, mutta kokeessa minä sitten vain tuijotan tuijottamistani niitä yhtälöitä, jotka minun pitäisi muuntaa jotenkin sellaiseen muotoon, että saisin ne supistumaan, että en jäisi vain jumittamaan siihen lähtötilanteeseen, missä raja-arvoa ei voi sijoittaa lausekkeeseen, koska siitä tulisi nimittäjäksi nolla. Mutta ei, siihen minä jään, vaikka yrittäisin mitä, vaikka vääntäisin niitä jakokulmassa tai jotain muuta vastaavaa ääliömäisyyttä.

Äiti soitti juuri. Oli vaihteeksi kiva puhua hänen kanssaan se reilu kymmenminuuttinen, jonka aikana ehdin kokeilla jo patterien säätämistäkin. Meinasin jo kirjoittaa julistavasti ja juhlallisesti, että puhuin tänään muutenkin kuin itsekseni ja rotilleni, mutta nyt se ei kuulosta niin hohdokkaalta, kun puhuin äitinikin kanssa. En edes ole tajunnut sitä, että en ole puhunut yhtään mitään yhtään kenellekään törkeän pitkään aikaan ennen kuin tänään. Viimeiset luennot olivat loppuneet ja sen jälkeen minä olin käynyt saman kerroksen laboratoriossa täyttelemässä yhtä turvallisuustehtäväjuttua, joka pitää olla tehty maanantaiaamulla, kun minulla on ensimmäinen labratyöjuttu. Unohdin lapun kotiin, eikä aikaa ollut niin, että olisin ehtinyt kauheasti kirjoitella esseetä pienellä paperinpalalleni, vaan katsoin, mitä voisin tehdä kotona ja merkitsin muistiin tarkasti vain sen, mitä esineitä minun piti tunnistaa ja sitten sen, missä kohtaa kaikki ne pohjapiirrokseen merkittävät suojajutut olivat.

No, siinä meni jonkin aikaa, niin kaikki muut olivat jo kaikonneet. Kaivoin sitten MP3-soitinta taskustani samalla kun kävelin portaita alas. Olin ärsyyntynyt ja täydellisen keskittynyt siihen, koska tietysti ne soittimen johdot menevät sotkuun, vaikka ne miten yrittäisi laittaa nätisti taskuun. Säpsähdin sitten hieman, kun yhtäkkiä joku huitoo kättä minun kasvojeni edessä. Se oli meidän ryhmän tuutori, joka oli kävellyt vastaan, mutta jota minä en ollut huomannut. Hän oli päättänyt sitten havahduttaa minut vain sanoakseen hei. Minä siinä sitten hämmentyneenä takeltelin: ”Ou, hei.” Jos lasketaan sanat, jotka olen sanonut jollekin ihmiselle kasvoista kasvoihin, nuo olivat ensimmäiset sanat melkein kahteen viikkoon.

Ja nuo olivat myös yksiä ensimmäisiä sanoja tuutorillenikin, minkä luulisi vähintäänkin olevan jotenkin kummallista. Olen tähän mennessä sanonut hänelle pelkästään nimeni ja aina kun hän on ilmaantunut niihin tuutorointitapaamisiin, olen mumissut tervehdyksen muiden mukana. En toimi ryhmässä lainkaan hyvin.

Minulla on taas koti-ikävä. Mietin tässä, että millaistahan kotona on. Varmaan siellä on jo aika syksyistä ja viileää ja paljon lehtiä joka paikassa. Täällä lehtiä ei ole. Maassa siis ainakaan. Pyöräillessäni puiston läpi, huomasin, että siellä on joka aamu ihmisiä tekemässä jotain. Mitään ylimääräistä lehteä ei näy missään. Kotona joka paikka on aina lehdissä, mutta täällä kaikki lakaistaan äkkiä pois, ihan kuin ne olisivat roskia tai jotain.

Kotona alkaa varmaan olla jo omeniakin. Tai ainakin pian. Ja aroniamarjoja. Ja luumuja. Ei sillä, mitkään noista eivät ole minun herkkuani. Minulla on ollut silloin tällöin kurpitsakin, johon olen kaivertanut kasvot. Tänä vuonna ei ollut, kun tiesin joutuvani pois.

Jotenkin tuntuu vain niin kummalta. Mietin tässä kotiseutua ajatellessani, että miten ne muut ihmiset polkevat kouluun sitä kivaa tietä. Täällä meille sanottiin yliopistolla ensimmäisenä päivänä, että Kuopio on kuuluisa hyvistä pyöräteistä. Melkein nauroin ääneen. Ei niistä kaikista pyörätie ”madallutuksista” uskalla edes ajaa! Ja jos on mitä tahansa etukorissa, niin se ampaisee ilmaan kuin raketti. Todella kivaa käydä kaupassa pyörällä, kun pitäisi tuoda vaikka kennollinen kananmunia muiden tavaroiden joukossa, niin mitä hittoa minä niille teen? Kuuluu vain KLONKS ja KLONKS, kun kulkee vaikka suojatietä pitkin ja siirtyy pyörätieltä toiselle pyörätielle. Kotona ei ole mitään sellaista! Jopa sellaisista korokkeettomista kohdista on kotona mukavampi mennä kuin täällä niistä muka madalletuista.

Mutta kuitenkin. Mietin, että miten vaikka Nan kulkee kouluun. On synkeää ja kylmää, saattaa ehkä sataakin vähän. Joitain muita ihmisiä menee myös, ei paljon kuitenkaan kerralla. Siellä täällä ehkä joku, jos menee ruuhka-aikaan. Pyörää ei tarvitse laittaa lukkoon, mutta voi silti olla ihan varma, että sitä ei kukaan vie. Ja sitten vain sisälle lukioon. Jokainen vastaantuleva kasvo on tuttu. Opettajat tervehtivät. Luokissa on vakiopaikat. Opettajat naljailevat tietyille oppilaille ja jotkut yleiset hauskuuttajat saavat koko luokan hykertelemään välillä. Sitten tulee kotiin, kotiin perheen luo, missä odottaa todennäköisesti ruoka valmiina ja joku tulee kysymään: ”Mitenkäs sinun päiväsi meni?” Koko seudunkin tuntee, kun kerran siellä on asunut pienestä asti ja seikkaillut ties miten laajalla alueella.

Jos haluaa rauhaa, voi lähteä kävelylle ja ihan muutaman kilometrin kävelyn jälkeen tuntuu kuin olisi keskellä erämaata: tuuli humisee, eikä yhtään ihmistä tai eläintä näy – paitsi ehkä joitain lintuja.  Sitten voi olla, että kävelyllä ollessa sataa. Ei se haittaa. Kotona odottaa sauna ja suihku. Sen jälkeen voi ehkä katsoa hieman televisiota samalla kun sytyttää takkaan tulta. Sitten voi mennä tietokonehuoneeseen ja ottaa mukavan asennon ja sitten siinä voi olla vaikka koko loppuillan.

Minun on niin ikävä kotiin. Ei se ollut lainkaan kivaa, mutta tuntuu silti tyhjältä olla yksin ihan vieraassa paikassa. Minä tässä yhtenä iltana nukkumista yrittäessäni mietin, että minne minä menisin, jos minulle tapahtuisi jotain. Jos kaatuisin ja murtaisin käteni vaikka. Minne minun pitäisi mennä? En kai ole virallisestivirallisesti kuopiolainen (vai olenkohan?), joten voisinko mennä terveyskeskukseen? Ja jos en voisi mennä, niin minne minun pitäisi mennä? Ja jos voisin mennä terveyskeskukseen, niin... erm... missä terveyskeskus on? Minä en tiedä. Ja vaikka tietäisinkin, miten minä pääsisin sinne? Kävellen?

Sitten mietin, että jos näkisin jonkun kauhean painajaisen ja vaikka tippuisin parvisängystäni ja katkaisisin jalkani. Mitä minä tekisin? Nukkuessani minä pidän aina kännykkää mukanani parvisängyn viereisellä hyllyköllä tai sitten kirjahyllyn päällä. Miten minä saisin sen sieltä alas soittaakseni apua? Jos en saisi, miten minä saisin apua? Huutaisin? Toivoisin, että joku kuulee? Odottaisin lattialla tuskissani maaten, että joku lopulta tulisi? Ja vaikka tulisikin, miten he pääsisivät sisään? Minulla on ovi lukossa. Sitten se on vielä turvaketjulla kiinni. Vaikka he saisivatkin talonmiesyhtiöltä avaimen, miten he saisivat turvaketjun auki? Yrittäisikö kukaan edes auttaa? Miten kauan minä jaksaisin huutaa? Tulisiko kukaan siitäkään huolimatta? Kukaan ei huomaisi yhtään missään minun puuttumistani pitkään aikaan. Jos makaisin liikuntakyvyttömänä lattialla, niin miten pitkään minä voisin siinä selvitä ilman ruokaa ja vettä? Katselisinko, miten rottani kuolevat ensin janoon tietäen, että se odottaa minuakin?

Joskus iltaisin ajatukset kulkevat melkein itsestään. Tästä tulee mieleen joku uutinen joskus, kun kerrottiin, että joku oli vain kuollut omaan asuntoonsa, eikä sitä oltu huomattu viikkokausiin, ei ennen kuin ulosottomies tuli maksamatta jääneiden laskujen takia. Noin voisi käydä minullekin. Kukaan ei huomaisi, vaikka kuolisin. Voisi mennä jopa viikko, ennen kuin kukaan edes miettii, että mikähän sillä Amialla on, kun siitä ei ole kuulunut. Minä en ole tullut koskaan ajatelleeksi tuota.

Sinkkuelämää –sarjassa yhdessä jaksossa Miranda muuttaa uuteen asuntoon. Hänen uusi naapurinsa tulee esittäytymään ja kertomaan, että se edellinen omistaja oli myös sinkkunainen – ja että tämä oli kuollut siinä asunnossa myös, eikä kukaan ollut huomannut sitä viikkoon. Ja huhun mukaan kissa oli syönyt puolet hänen kasvoistaan. (”So, it’s just you?”) Miranda sitten panikoi siitä. Minä olen aina ennen pitänyt sitä vain hassuna, mutta nyt kun sitä ajattelee, niin kieltämättä tuollaisen ajattelussa on ihan hyvä pointti.

On niin ikävä kotiin. Viimeviikonloppuna siivosin tämän kämpän niin, että olisin voinut ulkoiluttaa pikkukamuja ihan missä osissa asuntoa tahansa, mutta nyt se on taas hävityksen kauhistus. En tee taaskaan ruokaa, juon vain lounaaksi yleensä hieman tuoremehua. Olen toki jotain yrittänyt, mutta tuntuu siltä, että kaikki mitä teen, epäonnistuu jollainlailla.

Olen taas puhditon. Tämä viikko on toki ollut helpompi kuin edellinen, mutta veikkaan, että sekin johtuu suureksi osaksi siitä, että kun kerran ne kaikki luennot ovat vapaaehtoisia, niin minä sitten jumitan niillä istumisen sijaan kotona nukkumassa. On ihan liian helppoa päättää aamulla ennen seitsemää juuri herättyään kuuden tunnin katkonaisilta unilta, että ei sinne typerille kemianluennoille kannata mennä ja jatkaa vain nukkumista. Minulla ei ole niin minkäänlaista motivaatiota. Aina luennoillakin kun luennoitsija alkaa vihdoin mennä aiheeseen, joka kiinnostaa minuakin, hän sanoo: ”No joo, mutta tämä menee kyllä jo ohi aiheen, palataanpas varsinaiseen asiaan.”

Eikä se ole edes mikään vaihe, vaan kaikki tulevaisuudessakin olevat kurssit tuntuvat tylsiltä tai jopa suoranaisen epämiellyttäviltä. Meillä kuuluu kurssiin mennä katsomaan koe-eläinkeskukseen niitä koe-eläimiä ja seurata joitain niille tehtäviä kokeita. Minä olen hyvin eläinrakas, joten etenkin nykyisin kahden rotan omistajana se tuntuu epämukavalta ajatukselta. Minä en kylläkään pääse sinne, koska lemmikkirottien omistajat tuovat kuulemma mukanaan mahdollisesti omien lemmikkiensä tauteja, jotka sitten voivat tarttua koe-eläimiin.

Epämiellyttävältä tuntuu myös toinen kurssi, joka meillä on keväällä myös. Siitä puhuttiin meille jo nyt, koska sille kurssille pitää ilmoittautua tarpeeksi aikaisin, jotta ”he voivat tilata oikean määrän rottia, koska eivät ne niin nopeasti kasva aikuisiksi”. Jokaiselle lyödään eteen rotta. En ole varma, seuraammeko me myös tämän eläimen kuolemaa vai onko se kuollut jo, kun se meidän eteemme tulee. Kuitenkin, teemme ruumiinavauksen vain vähän ennen kuolleelle rotalle tutkiaksemme sen rakennetta ja kaikkea sellaista. Minulla ei olisi niin mitään ongelmaa tehdä ruumiinavausta kuolleelle ihmisille, sillä silloin minun ei tarvitsisi ajatella, että se on kasvatettu vain tapettavaksi tutkimuskohteeksi.

Olen varmaan nössö ja kaikkea sellaista, mutta minusta on vain niin kuvottavaa, että eläimistä puhutaan tuohon tyyliin. Ja mitä siitä sen puhuvan henkilön sanoista ymmärsin, niin ne rotat tilataan jostain ”rottatehtaalta” ja ne kasvatetaan kaikki sellaisissa tilaussatseissa, jotta ne ovat oikean ikäisiä silloin kun meidän pitäisi niitä operoida. Se saa minulle fyysisesti huonon olon.

Ja muutenkin, meille annetaan pääainevalinnoiksi joko biokemia tai mikrobiologia. Minua ei kiinnosta kumpikaan tipan tippaa. Meillä on mikrobiologiaa juuri nyt ja niillä luennoilla jopa käyn, koska se luennoitsija on sentään siedettävä. Mutta siitäkään huolimatta, minulla ei ole pienintäkään hinkua saada tietää, millainen täsmälleen on vaikka Cram-positiivisten bakteerien soluseinän rakenne tai mitään tuollaista.

Minua kiinnostavat eläimet. Elävät eläimet. Ja kasvit. Niiden tutkiminen ja niiden vuorovaikuttaminen toistensa kanssa. Ihmisruumis olisi myös mielenkiintoista avata ja sitä olisi kiva tutkia, mutta minua ei kiinnosta proteiinisynteesi tai mikään sellainen pikkujuttu, joka tapahtuu solun sisällä eikä sitä voi nähdä. Tässä mitä minä nyt opiskelen, ei ole yhtään mitään, mistä minä pitäisin. Paitsi tietysti se, että muut voisivat ajatella, että olen jotenkin fiksu, kun olen tuollaisella alalla ja päätyisin kemistiksi tai joksikin sellaiseksi. Se kuulostaisi hienolta ja tehokkaalta ja epähauskalta ja työtyöltä. Sellaiselta aikuisten oikeasti –työltä. Ja matikasta minä pidän. On huippua, että meillä on koulutusohjelmassa matikkaa aika paljon. Meillä on myös hyvä mahdollisuus ylimääräisiin kieliopintoihin ja me voimme tehdä helposti osan opiskelusta ulkomailla ilman että se pidentää valmistumisaikaa.

Minä siis nähtävästi pidän kaikesta muusta kuin itse siitä mitä minun pitäisi pääasiassa tehdä, jos tätä koulutusohjelmaa haluaisin jatkaa ammattiin asti. Joku sanoi meille jossain tilaisuudessa, että kun me ollaan käyty tämä koulutus läpi ja erikoistuttu johonkin, niin me osataan selittää kaikki ”ei-mistään”. Minä en halua tietää kaikkea ”ei-mistään”. Minä haluan tietää mahdollisimman paljon jostain oikeasta ja merkittävästä. Ja muutenkaan, oli aihe mikä hyvänsä, minä hyvin harvoin haluan tietää KAIKKEA. Haluan tietää hyvin paljon, mutta en kaikkea. Kaikki on liikaa. Kaikki on tarpeettoman paljon. Kukaan ei voi sitä paitsi koskaan oppia tietämään kaikkea kaikesta, mutta voisiko oppia tietämään todella paljon hyvin monesta asiasta?

Olen tylsistynyt, koti-ikäväinen ja yksinäinen. Voisiko parempaa enää olla? Minulla on ikävä NN:ääkin. Missähän hän on? Hänen veljensä varmaan ainakin tallaa edelleen saman lukion käytäviä kuin minä ja NN:kin viime vuonna. Ehkä NN menee uusimaan jotain syksyn kirjoituksiin... Jotkut ainakin suunnittelivat menevänsä, niin voin kysyä Nanilta ainakin heistä.

Täsmälleen viisi viikkoa siihen, että pääsen kotiin. Kunpa voisi mennä jo nyt. Kunpa voisi tehdä edes jotain, ettei olo tuntuisi näin tyhjältä, kun miltä tuntuu istua sohvalla risti-istunnassa kannettava tuolilla pahvilaatikon päällä, katsoa sotkua ympärillä ja itkeä hiljaa itsekseen.

***

”I miss the Shire. I spent all my childhood, pretending I was off somewhere else... Off with you on one of your adventures! My own adventure turned out to be quite different.”