Tänään se sitten vihdoin ja viimein on ohi. En tiedä miksi, mutta tämä koeviikko tuntui paljon tavallista raskaammalta. Olen ollut ihan voimaton koko koeviikon ja tulokset ovat olleet sen mukaiset. Fysiikasta pääsin läpi, kutosella, mutta opettaja kysyi minulta melkein inhimillisesti, miksi minulla meni näin huonosti tällä kertaa. Hmph. Ei minulla nyt niin kauhean huonosti mennyt. Matikastakin tuli vain puolet huonompi kuin viimeksi...

Heräsin juuri ehkä kymmenen minuuttia sitten nukuttuani suunnilleen kolme tuntia. Oloni on aika järkyttävän kauhea. Eilinen päivä oli järkyttävän raskas. Ensin soittotunnille, sitten suoraan autokouluun ja sitten suoraan kuoroon. Historiasta oli luettavana täsmälleen 197 sivua tekstiä, jota en ollut kertaakaan edes vilkaissut. Aamulla puoli yhdeksän aloitin sen koealueen lukemisen ja kahta minuuttia vaille keskiyön sain sen loppuun. No, koe meni kai ihan hyvin. Kolme esseetä täytyi kirjoittaa ja sain jotenkin ihmeen kaupalla syntymään yhden konseptin ja vähän toista. Saa sitten nähdä, miten oikein ne asiat menivät... Minusta ainakin tuntuu, että en muistanut oikein kaikki Itävalta-Unkarin hajoamisen yhteydessä muodostuneita valtioita. Hmm...

Kävin tänään jo ostamassa maanantaina alkavan kolmannen jakson kirjat, joita sattui olemaan vain kolme. Jakson pitäisi ainakin olla hieman löysempi, kun minulla on vain neljää ainetta plus yksi tunti pakollista opoa viikossa. Aineetkin kun ovat suht järkeviä, niin voi olla, että menestyn sitten ensi koeviikolla edes hieman paremmin.

Konserttiin on vain vähän yli viikko, kymmenen päivää, enkä minä osaa sitä kappalettani vielä kunnolla ulkoa. Lisäksi kuoromme harjoittelee naiskuoron kanssa johonkin joulunajan esiintymiseen ja kaikkea muutakin tuntuu olevan. Huomenna pitäisi raahata itsensä ostamaan ne joululahjat. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä ostan. Veljelleni löydän luultavasti melko helposti jotain, hätävarana turvaudun johonkin palapeliin, sillä hän rakastaa palapelejä yli kaiken. Äidilleni on aina ollut kauhean hankala ostaa mitään, ja monen vuoden möhlinnän jälkeen kysyin häneltä suoraan mitä hän haluaa. Paistinpannu, oli vastaus. Enkä minä tiedä sitten mitään paistinpannuistakaan. Isäni saa sen jokajouluisen pahan karkkipussin ja koira luultavasti myös jotain.

Nan on sitten myös niitä ihmisiä, joille on melkein mahdoton ostaa mitään. Hän on kiireinen, eikä ehdi oikeastaan tehdä mitään koulun ja harrastusten lisäksi. Kenelle tahansa muulle voisi ostaa kirjan, jos mitään muuta ei keksi, mutta Nan saisi sen luultavasti luettua vasta joskus kymmenen vuoden päästä. Viime vuonna kirjoitin hänelle oman pikkuisen joulutunnelma -kirjan, johon liitin netistä löytämiäni kuvia ja omia tekeleitäni. Sidoin paperit kirjaksi omin käsin ja laitoin pakettiin myös kaksi itsetehtyä sinisenviolettia kynttilää. En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, ei koskaan ainakaan sanonut mitään. Ja joskus aikaisemmin ostin hänelle Taru Sormusten Herrasta -kirjoitusalustan, mikä oli minun epätoivoinen vetoni, kun en muutakaan keksinyt. Ja se oli ilmeisesti jotakuinkin täydellisin lahja, mitä olisin voinut keksiä. Nyt jälkeenpäin tajuan sen: Lahja oli käytännöllinen, ja sitä pystyi käyttämään usein silti uhraamatta siihen omaa aikaa. Mahtavaa.

Joskus on ainakin suunnitelmissa tehdä hänelle ihan itse seinäkello. Minulla on jo suunnitelma valmiina. Kelloon laittaisin tavallisten kahdentoista tunnin sijaan lisää tunteja, luultavasti 24. Silloin kelloa olisi vielä helppo tulkita, mutta saisin silti annettua hänelle tavallaan sen, mitä hän tuntuu tarvitsevan eniten: Enemmän aikaa. Mutta nyt en jaksa sitä ruveta tekemään. Joskus myöhemmin sitten... Ehkä ensi vuonna.

Pitää nyt kokeilla, jos jaksaisi suunnitella niitä mahdollisia lahjoja. Ja soittaa soittoläksyjä... Ja harjoitella kuorobiisejä... Ja katsoa se Lostin jakso, jonka otin eilen nauhalle, jotta olisin voinut katsomisen sijaan lukea historiaa... Niin joo ja joulukalenterin luukunkin voisi avata. Varmaan se elämä alkaa taas voittaa kunhan nämä tuskastuttavat kiireet vähän laantuvat.