Piti käyttää tämä aamupäivä tehokkaaseen lukemiseen, mutta ei siitä näköjään tullut paljon mitään, kun heti alkoi pyöriä muut ajatukset päässä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen miettinyt kauheasti tuota edellistä blogikirjoitustani. Minä olin jo oikeastaan unohtanut sen. Unohtanut sen, miten hysteerinen minä olin. Ei sillä, ei sitä halua muistaa. On paljon muitakin asioita, jotka vain yrittää unohtaa mahdollisimman pian ja loppujen lopuksi ne sitten hautautuvat jonnekin syvemmälle, että edes minä en muista kaikkia niitä asioita, koska olen ne itseltänikin niin hyvin piilottanut.

 

Olen miettinyt, että olenko minä ihan oikeastioikeasti jotenkin viallinen. Onkohan minun aivoissani jotain vikaa? Kun ei normaalit lapset niin käyttäydy. Enkä minä muutenkaan ole ollut oikein koskaan kauhean normaali. Kai. Ainakin minulla on koko elämäni ajan ollut vaikeuksia sopeutua ympäröivään maailmaan. Vaikeuksia tulla toimeen niin hyvin muiden ihmisten kanssa kuin muilla. Tuntuu vain, että en osaa, en ole koskaan osannut. Ehkä se johtuu sitten siitä, että minussa on oikeasti jokin rakenteellinen vika. Tai ehkä minulla on jokin synnynnäinen aivosairaus, josta minulle ei vain ole kerrottu.

 

Veljelle ei kerrottu, että hän on kehitysvammainen. Hän ei tiennyt sitä aluksi. Se on minun mielestäni jotenkin... jotain. Kun ajattelee kehitysvammaisia, niin helposti heitä pitää aivan erilaisina. No, veljeni onkin vain suhteellisen vähän kehitysvammainen (käsittääkseni hieman vähemmän kuin Downin syndroomasta kärsivät), mutta kuitenkin. Siksi olikin jotenkin mieleenpainuvaa, kun yhtenä päivänä, kun veli oli omassa erikoiskoulussaan ala-asteella, niin kun hän tuli kotiin, hänellä oli itku silmässä, eikä hän suostunut kertomaan, mikä hänellä oli. Sitten lopulta hän huusi, että oli vammainen. Minä muistan sen niin hyvin. Se oli päivä, kun veli tajusi itse, että hän oli kehitysvammainen. Ja hän itki koko päivän eikä suostunut puhumaan muille paljon mitään.

 

Mitä jos minussa on jotain samanlaista vikaa? Toisaalta, minä olen ihan "oikeiden ihmisten" koulussa, mutta on sielläkin aina niitä oudompia. Tai ehkä minussa on jotain vikaa, muta sitä ei tiedetä vielä.

 

Lukio ja NN ovat olleet siinä mielessä vapauttava kokemus. NN ei tiedä mitään minun menneisyydestäni, hän ei tiedä veljestäni, ei siitä, että minua kiusattiin, ei minun ala-asteen psykologikäynneistä, eikä yläasteen kaverisotkuista. Hän ei tiedä mitään. Ja minä olin jo paljon lähempänä normaalia lukion alkaessa kuin esimerkiksi yläasteella. Hän ei tiennyt, joten minun ei tarvinnut muistella kaikkia asioita, jotka hän saattaisi minun menneisyydestäni muistaa, vaan pystyin aloittamaan "puhtaalta pöydältä". NN ei tiennyt, että minä olin vääränlainen ja että minussa oli aina ollut jotain vikaa. Joten minä saatoin käyttäytyä niin kuin minussa ei olisi ollutkaan mitään vikaa. Ainakin enemmän kuin ennen. Enhän kuitenkaan ole mitenkään hypersosiaalinen vieläkään.

 

Mutta ehkä ihmisiä ei voi syyttääkään siitä, että he eivät puhu minulle. Että osa on kuin minua ei olisikaan. On "terveissäkin" ihmisissä sellaisia, jotka saavat minullekin kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Heissä on jotain sellaista outoa, joka saa aikaan ne kylmät väreet. Sitten sitä ihmistä välttelee, koska hän saa olon kummalliseksi. Ehkä minä aiheutan muille ihmisille sellaisia kylmiä väreitä.

 

Mutta kun vertaan tuota ala-asteminääni (ja yläasteminäänikin) siihen, mitä olen nyt, niin olen muuttunut ihan törkeästi. Olen aina ollut hiljainen ja arka ja epävarma ja sellainen, joka liikkuu suunnilleen 24/7 jonkun parhaan kaverin kanssa, jotta saisi jotain suojaa muita ihmisiä vastaan. Mutta sitten yhdeksännen luokan jälkeen minä olen vain riuhtaissut itseni irti siitä kaverisuojasta. Olen tietyllä tavalla kai itsevarmempi ja rohkeampi kuin ennen. Kai, en tiedä. Itsenäisempi ainakin.

 

Mutta minua vaivaa silti – on kai aina vaivannut jonkin verran – se, että pelkään, että minussa on oikeasti jotain selkeää vikaa. Se on jotain, mitä mieluusti vain unohtaisi. Unohtaisi kokonaan sellaisen ja ajattelisi, että on kuten kaikki muutkin, hitto täytyypä yrittää olla jotenkin persoonallinen, ettei hukkuisi kokonaan massaan.

 

Meillä on koulussa yksi poika, joka on minusta hieman outo. Hänestä tulee kylmät väreet. Hänellä on lempinimikin: Näppis. Hän on kai hyvä matikassa ja tietokoneiden kanssa ja sellaista. En tiedä. Kukaan ei tunnu tietävän hänestä oikein mitään. Hän on hiljainen ja passiivinen ja hyvin huomaamaton. Hän on osa porukkaa, jossa on herrat Friikki, SY ja T. Toukka. Hänelle ollaan ihan ystävällisiä, mutta minusta tuntuu, että muutkin hieman varovat häntä. Hänellä on vaaleansiniset silmät, hyvin vaalea lyhyt tukka ja silmälasit. Hän on kalpea ja hän niiskuttaa melkein aina ja näyttää kipeältä.

 

Minä tein hänen kanssaan yläasteella valinnaisen tähtitieteen tunneilla yhdessä kaikkia paritöitä. Hän ei sanonut oikein mitään erityistä. Oikeastaan vain siihen työhön liittyen. Jos minä välillä heitin jonkun puolivitsin, niin hän sanoi vain aneemisella äänellään: "Joo." Kyllä hän joskus tunneilla nauroi ja hymyili, mutta hän vaikuttaa jotenkin... joltain. Jähmeältä ja persoonattomalta. Hän oli se, johon turvauduin sitten silloin yhdeksännellä luokalla, kun piti tanssia se Viimeinen valssi ja kun en saanutkaan Tiedät-kai-ketä. Tanssi oli juuri alkamassa ja minä norkoilin siellä sen tanssijoiden jonon tietämillä (kun aluksi tanssittiin poloneesi). Sitten ainoa tyyppi, joka oli siinä lähellä, oli tuo tyyppi ja minä sitten lannistuneena täräytin, että oliko hänellä jo paria ja kun ei sitten ollut, niin sanoin, että me voitaisiin sitten varmaan olla pari. Jaa miten niin minä olen jotenkin kauhean sumeilematon poikien suhteen? No, sanottakoon, että olen aina arvostanut sellaisia naisihmisiä, jotka osaavat itsekin tehdä aloitteita eivätkä vain nökötä jossain nurkassa ja odota, että joku poika tulisi sanomaan jotain. Tai ainakin siis niitä, jotka todella osaavat hoitaa vielä tyylillä sen aloitteen tekemisen. Tuo ehto sulkee siis minut ainakin pois.

 

No joo, mutta Näppis on hieman outo (vaikka voittikin Röörin Lennokkikisan). Olen sitten miettinyt, että mitä jos minua pidetään samanlaisena. No, Näppis ei liiku yksin, vaan on liimautuneena niihin kavereihinsa ja kävelee kyyryssä eikä kauheasti kiinnitä huomioita muihin kuin kavereihinsa, kun taas minä liikun yksikseni ja pyrin kävelemään mahdollisimman yli-itsevarman näköisesti (parempi antaa yli-itsevarma ja hieman ylpeä kuva kuin sellainen ujo ja pelokas ja arka kuva) ja silmäilen uteliaana kaikkea ja kuuntelen kaikkia mahdollisia keskusteluja. En halua, että ihmiset saisivat minusta kylmiä väreitä, sellaisia, että ajattelisivat, että olen jotenkin hyytävän kummallinen.

 

NN ja Mitch ovat molemmat myös siinä kummallisuuden rajamailla, mutta minä en ole saanut kummastakaan heistä koskaan kylmiä väreitä. He ovat omituisia, mutta enemmänkin hyvällä tavalla ja sellaisella tavalla, että siitä voisi käyttää sanoja "omalaatuisuus" ja "persoonallisuus", ei "outo" ja "kummallinen". Elänkin siis toivossa, että minustakin käytettäisiin enemmän niitä sanoja mitä heistäkin, eikä rinnastettaisi suoraan Näppikseen.

 

Toisaalta, noihin minun ajatuksiini, että olen vääränlainen, voi vaikuttaa toisaalta sekin, että olen tyttö. Meidän koulussa olen ainakin huomannut, että pääosin pojat ovat paljon yleissosiaalisempia kuin tytöt. Pojat puhuvat oikeastaan kaikki kaikille. Eivät tervehdi kaikkia, mutta heillä on sellaisia isoja joukkioita, jotka vaihtelevat paljon. Tytöillä ne ryhmät, joissa liikutaan ja oleillaan, ovat 99%:sti samat joka päivä. Pojilla sen sijaan tuntuu menevän enemmänkin niin, että kun pelataan vaikka korttia, niin siinä on mukana kuka nyt sattui olemaan lähistöllä, kun joku sai idean ryhtyä pelaamaan. Myös Näppis otetaan mukaan kortinpeluuseen, kuten myös NN.

 

Tytöt eivät pelaa korttia, tai jos pelaavatkin, niin jossain rauhallisemmassa paikassa ystäväporukkansa kanssa. Muita ei oteta mukaan. Muutenkin tuntuu, että pojat juttelevat keskimäärin useampien ihmisten kanssa kuin tytöt. Tytöillä on ne tiiviit piirit, mutta pojilla on väljemmät. Siksi esimerkiksi NN:n oli tavallaan paljon helpompi päästä "osaksi" poikien yhteisöä, kuin minun tyttöjen yhteisöä? En tiedä. Minä en pidä sellaisesta tyttöjen tiiviistä ryhmittymisistä, vaan se ärsyttää minua. Vaikka minulla olisi mahdollisuus päästäkin osaksi sellaista, en haluaisi. Minusta on mukavampi olla väljemmin, ei sillä lailla ylitiiviisti aina samojen ihmisten kanssa.

 

Tuossa on myös syy, miksi en pidä miiteistä. Siellä on kuitenkin aina sellaisia ystäväporukoita, jotka keskittyvät paljon enemmän toisiinsa kuin muihin ja jauhavat joitain omia juttujaan (tyyliin: "Muistatko, kun silloin tehtiin niin ja vähän minä repesin, kun sinä sanoit sitten niin!"). Okei, sinänsä ymmärrettävää, mutta minusta se on vain ärsyttävää. Jotkut miitti-ihmiset saattavat lukeakin tämän, mutta minkäs teet. Minä en harrasta sisäpiireilyä miiteissä. Joo, sen sijaan istun hiljaa mitään sanomatta jossain syrjässä, joka on paljon parempi? No ei. Mutta on se minun mielestäni ainakin miellyttävämpää kuin ajatella, että jos olisi joku sellainen, joka ei ole aiemmin miiteissä ollut eikä ole kauhean sosiaalinen eikä tunne ihmisiä niin kauheasti, niin sitten hän tuntisi olonsa kauhean surulliseksi, kun kaikki muut sisäpiireilivät keskenään.

 

Ei sillä, en tiedä, miksi minä miitteihin edes menisin, kun en saa niistä oikeastaan mitään irti. Olen vain hiljaa ja kuuntelen ja tuijottelen muita. Se on minun mielestä itse asiassa aika mielenkiintoistakin. Tietysti on kiva tehdä jotain, jossa kaikki ovat tasavertaisesti mukana, mutta kun sellaista ei ole, niin minkäs teet. Varmaan olen ymmärtänyt miittien tarkoituksen ihan väärin, kun luulin, että niissä on tarkoitus tulla tapaamaan sitä koko miittiporukkaa, eikä niitä omia vanhoja kavereita, jotka sattuvat siihen myös tulemaan. Joo, olen tänään kai jotenkin tavallista kyynisempi taas.

 

Minä vain inhoan kaikenlaista sisäpiireilyä. Sitä on kaikkialla. Sillä, satunko minä tietämään ja ymmärtämään ne sisäpiirijutut, ei ole niin mitään väliä, koska kaikki sisäpiireily ärsyttää minua. Ja siis sisäpiireilyksi määrittelen sen, että puhutaan/viitataan/käyttäydytään jotenkin, joka viittaa johonkin aiempaan tapahtumaan, josta kaikki muut läsnä olevat henkilöt eivät ole tietoisia. Siinäkin on taas yksi syy, jonka takia en tule toimeen ihmisten kanssa kauhean hyvin netin välitykselläkään.

 

Niin, joten selkeästi minussa on jotain vikaa, jotain erilaista, joka saa minut epäkuntoon. Sellaiseksi laitteeksi, joka on vähän rikki eikä toimi niin kuin muut laitteet toimivat. Joten pitäisi sitten suunnilleen kuolla liikutuksesta, jos joku minun ystäväni/kaverini haluaisi olla tai jos joku vastakkaisen sukupuolen edustaja osoittaisi minua kohtaan jotain kiinnostusta.

 

Mutta – kuinka ollakaan – minä en tee niin. Minä olen etäinen ja kärttyisä ja valikoiva. Jos joku ihminen yrittääkin lähestyä minua, niin minä en kyynelehdi onnesta, vaan olen hyvin epäluuloinen. Ja jos en tästä ihmisestä pidä, niin sitten en pidä. Olen kiittämätön houkka, kun suurin osa niistäkin muutamasta ihmisestä, jotka minua eivät karta, ovat sellaisia, joista en pidä niin paljon, että olisin torjumatta heitä.

 

Minähän olen niin kummallinen, niin outo, niin hullu, että minun pitäisi olla onnesta soikea, että joku välittäisi ja omistaa koko kurja elämäni heidän miellyttämiselleen. Minä olen sellainen ihminen, että jos jotain saankin, niin minun pitäisi ottaa se heti ja pitää siitä lujasti kiinni, vaikka en pitäisikään siitä. Eihän minun kaltainen ihminen voi saada sitä, mitä haluaa. Eihän minun kaltaiseni ihminen voi saada sellaista huippua kaveria, josta pitää itse yhtä paljon kuin toinen pitää takaisin. Eikä ainakaan sellaista poikaa, sellaista komeaa ja hauskaa ja erityistä.

 

Mutta silti minä kieltäydyn tyytymästä siihen, mitä voisin saada helposti. Miksi? Minulla voisi olla jo poikaystävä – ehkä – jos en olisi niin aktiivisesti torjunut herra MaP:a ja Mitchiä. Mutta minä torjuin, vaikka en koskaan ollut lainkaan varma NN:stä. Minä tiesin sen, että minä pidin hänestä ja se riitti minulle. Ja nyt, kun NN antoi pakit, en edes kadu sitä, että minä pyysin häntä ulos. Hän oli se teh unelmatyyppi. Ja pyysin häntä ulos ja sain pakit. Eikä siltikään ole yhtään ainutta kertaa mieleen tullut ajatus: "Voi, kunpa en olisikaan pyytänyt häntä ulos, kunpa olisin vain ymmärtänyt rajani ja yrittänyt herra MaP:a."

 

Monet Nightwishin kuuntelijat kuvaisivat itseään ilmaisulla "Oceansoul". Se on jotain, johon myös minä pystyn samaistumaan, mutta minusta se on jotain niin erityislaatuista, jotain niin kaunista ("something so beautiful it hurts"), että minä en kehtaa mennä väittämään, että olisin itsekin Oceansoul. Sen sijaan minä olen ajatellut enemmänkin olevani jotain muuta, joka mainitaan Nightwishin lyriikoissa. Siellähän vilisee paljon sellaisia vakiintuneita ilmauksia, joilla on joku erityinen merkitys (Oceansoul, Beast, The Poet) ja joilla Tuomas Holopainen viittaa itseensä. Minä en koe olevani mikään noista, vaan olen jonkin aikaa (syntymäpäivästäni lähtien?) hymyillyt itsekseni ja ajatellut, että olen "The Dreamer". Hymyilin vielä enemmänkin, kun tajusin, että biisissä "Slaying the Dreamer" tuo kyseinen "Dreamer" rinnastetaan juuri vampyyriin, joka minä olin penkkareissa. Nyt voi ainakin uskotella kaikille, että joo, siksi se minun pukuni oli juuri se, vaikka tajusin sen vasta sen jälkeen. Heh.

 

Se tuntuu joltain, joka voisi kuvata minua. Olen toisaalta kauhea pessimisti, mutta toisaalta minä en koskaan tyydy mihinkään vähempään, mitä haluan. Minulla on unelmia ja haaveita, eivätkä ne ole minulle pelkästään unelmia ja haaveita, vaan myös tietyllä tavalla tavoitteita. Tietysti pyrin ymmärtämään ne omat lopulliset rajani ja sen, että on todellakin olemassa asioita, joita en pysty toteuttamaan, vaikka miten yrittäisin. Mutta minä kaikki, mikä on edes marginaalisesti mahdollista, on jotain, mitä minä yritän. Olen sillä tavalla naiivi, haaveilija, joka hymyilee sellaista seesteistä hymyä ja tuijottaa jonnekin horisonttiin.

 

Olen tänään ilmeisestikin paitsi tavallista kyynisempi, myös tavallista dramaattisempi. Nyt on tullut taas sellainen "The Dreamer" –fiilis, että minä kieltäydyn vain myöntämästä, että minä olen jotenkin peruuttamattomasti vääränlainen. En ole ainakaan saa sellaisia sairaalloisen hysteerisiä kohtauksia, mitä ala-asteella silloin. Ja huomenna leikkautan hiukset uudenlaisiksi ja olen taas jotain hieman erilaista. Koska se on se, mitä minä olen(?). En minä ole vääränlainen tai epäkelpo, minä olen vain vähän erilainen kuin suurin osa muista.

 

Tulipas hyvä fiilis tätä kirjoittaessa. Ei enää tarvitse muistella niitä luurankoja ja ajatella, että ne todistaisivat, että minä olen jotenkin vakavasti sairas aivoista. Mutta nyt kun on saanut tämän hyvän fiiliksen, niin jos menisi kokeilemaan taas sitä pääsykoekirjan lukua.

 

***

 

Nightquest a quest not for the past

But for tomorrow to make it last

Simply the best way to walk this life

Hand in hand with a dreamer's mind

 

***

 

Don't let the dreamer

fade to grey like grass

 

***

 

Put a stake through my heart!

And drag me into sunlight

So awake for your greed

As you're slaying the dreamer

 

***

 

The dreamer and the wine

Poet without a rhyme

 

***

 

Getaway, runaway, fly away

Lead me astray to dreamer's hideaway

 

***

 

For the rest, I have to say to you
I will dream like the God
And suffer like all the dead children

 

***

 

Rocking chair without a dreamer

A wooden swing without laughter

Sandbox without toy soldiers

 

***

 

"For this gift of dream I must pay the price

with the loss of life's pleasures"

 

***